Maailman ensi-ilta

Käsillä on maailman ensi-ilta, ensimmäisen runoni julkistustilaisuus. Sydämellisesti tervetuloa!

Teoksen taustoista:

runo on kirjoitettu Kirjoittamisen aineopintojen KIKA404 oppimistehtävän ensimmäisenä osatehtävänä. Tarkoitus oli noin viikon ajan etsiä katkelmia lukemistamme tai kuulemistamme teksteistä ja kirjoittaa sitten 1-3 runoa, joissa näitä katkelmia käytetään tavalla tai toisella hyväksi.

Sain aiheen runooni erään keskustelupalstan otsikosta. Käytin otsikon sellaisenaan joskin nyt mietin, pitäisikö sitä vielä muuttaa.

Olen yrittänyt ihan aikuisten oikeasti kirjoittaa muodollisesti pätevän runon. Sitä varten luin myös runoilija Tommi Parkon teosta Kirjoita runo, tosin vasta sivulle 48 asti. Luulen, että kun pääsen kirjan loppuun - viimeistään silloin - tunnen tarvetta kirjoittaa runoni uudestaan.

Runon sisällöstä sen verran, että se on käsitettävä ja mielestäni hyvin helposti, liiankin helposti tulkittava.

Ja tässä tulee.


LÄHDEN POIS, JÄTÄN KAIKEN


Puhdas pöytä

ei ole puhdas.

Autoissa istuvat toiset,

sinulta ei kysytä.

Kivestä voi ottaa etäisyyttä,

puu kasvaa pois.

Rupean runolle

Tulihan se kurssi valmiiksi: Kirjoittamisen opettamisen perusteet lähti arvioitavaksi tänään. Samalla istumalla ilmoittauduin lyriikkakurssille ja kävin jo kirjastossa hakemassa osan kirjoista. Nyt päästään runoilemaan!

Lähetin eilen kirjoittamisen opettajalle huolestunutta postia. Tutkin tulevia kursseja ja olin ymmärtävinäni, että kandidaatintutkintoon kuuluvaa proseminaaria varten minun on mentävä Jyväskylään useita kertoja. Ei siinä muuten mitään, mutta kun sinne on pahuksen pitkä matka, 400 kilometriä. Kaiken lisäksi seminaareja pidetään maanantaisin ja silloin minä olen kurssia pitämässä...

Voi voi, mitä tästä vielä tulee? Sitä kysyin opettajalta, mutta hän ei ole vielä vastannut.

Lyriikkakurssi tuntuu oikeastaan aika innostavalta. Eihän sitä tiedä, vaikka löytäisin itsestäni runoilijan. En ole pahemmin yrittänyt runoilemista paitsi ihan nuorena tyttönä. Silloin lähetin - jonkun äidinkielenopettajan kehotuksesta varmaan - kokoelman kirjoittamiani runoja arvosteltavaksi. Olisiko kyseessä ollut joku Nuoren Voiman juttu tai jotain, en jaksa muistaa. Ehkä ei kuitenkaan, sillä sen muistan, että arvostelutilaisuus pidettiin Raision kirjastossa ja siellä oli joku siihen aikaan melko nimekäs runoilija antamassa palautetta. Minun runoistani sanottiin suunnilleen niin, että ne ovat ihan näppäriä, mutta vähän vaisuja ja nuoren kirjoittajan sopii etsiä ilmaisun voimaa vaikka juoksulenkeiltä.

Runous on kummallinen alue, josta en ymmärrä muuta kuin että joko tykkään tai en. Jos unohdetaan huonot, väkisin väännetyt riimittelyt, on runouden arvottaminen mielestäni hyvin vaikeaa. Kuka voi sanoa muodollisesti pätevästä runosta onko se parempi kuin joku toinen?

Ehkä kysymykseni osoittautuu tyhmäksi kun nyt pääsen perehtymään runoilun anatomiaan.

Huomenna haen Turusta loput kurssikirjoista; siitä se sitten taas lähtee.

Unohdettuna

Tänään on ollut hyvä päivä. Sain viime vuodesta saakka keskeneräisenä odottaneen pihakiveystyön valmiiksi minkä lisäksi kirjoitin oppimistehtävääni pitkälle. Voi olla, että kurssi valmistuu vielä tällä viikolla.

Ahkerointi ei näy pankkitilillä, eipä tietenkään. En ole tänään tehnyt muuta ansiotyöhön viittavaa kuin kehitellyt päässäni yhtä kolumnia samalla, kun ladoin kiviä pihalla.

Vähän epäonneakin on ollut. Minulla oli juttukeikka keskiviikkona ja menin paikalle sovittuna aikana. Paikalla oli myös haastattelun toinen osapuoli ja yhdessä hänen kanssaan odotimme kolmatta, jonka roolina oli olla asiantuntija jutussa. Asiantuntija lie kuitenkin nukahtanut tai jotain, sillä kun saimme hänet kiinni - hän oli jo tunnin myöhässä - kuulimme selviä hätävalheita äkillisestä tautikohtauksesta.

Tällä kertaa ei harmittanut, en ollut missään matkojen päässä ja seura oli ihan mukavaa. Enemmän harmitti tämän paikalla olleen haastateltavan puolesta, olimme hänen kotonaan ja tiedän, että siellä oli valmisteltu meidän tuloamme.

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun minut unohdettiin. Olen tullut unohdetuksi milloin minnekin eikä unohduksia aina edes pyydetä anteeksi. Yksi toimittaja sinne tai tänne ei muutamille paljon paina. Vuosien mittaan itsellekin on kehittynyt jonkunmoinen vaisto sen suhteen, milloin on parasta varmistaa tapaaminen ihan viime hetkillä. Ihmiset ovat nykyään sellaisia, että jos vaikka kolme viikkoa aikaisemmin sopii tapaamisen, voi olla jokseenkin varma, että toinen on jo unohtanut sen kun hetki koittaa. Tällä kertaa tosin vaistostakaan ei ollut apua.

Mönkään mennyt juttukeikka oli vielä siinä mielessä onneton, että jutulle oli varattu paikka tietystä paikallislehden numerosta ja jutun piti olla valmis torstaiaamuna. Ei auttanut muu, kuin keksiä äkkiä uusi aihe. Keksin aiheen, mutta siihenkin tarvittiin asiantuntijaa. Asiantuntijoiden keskuudessa jyllää nyt oikein tautiaalto, sillä tämäkin asiantuntija oli sairaana. Hän sentään kuntoutui torstaiaamuksi ja minä hyökkäsin miesparan kimppuun heti aamuvarhaisella. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Nyt taidan vielä kirjoittaa vähän oppimistehtävääni. Seuraavaksi pitää suunnitella luovan kirjoittamisen oppitunti.