Mitä tehdä, jos kyvyt ja halut eivät kohtaa?

Työ etenee. Hitaasti, mutta hitaasti hyvä tulee. Kirjoittamisen kohdalla voi tosin sanoa, että hyvä tulee hitaasti ja uudestaan ja uudestaan tekemällä. Ehkä.

Joskaan en vielä ole ratkaissut kirjoittamisen perimmäistä arvoitusta, olen kuitenkin oppinut sen, että kirjoittamisen kanssa ei tarvitse eikä saa hätäillä. Kirjallinen tuotos ei ole mikään kohokas, joka joko onnistuu kerralla tai ei onnistu, sitä saa muotoilla niin monta kertaa kuin tahtoo.

Tämä on todella vapauttava tieto.

Vaikka aineopintojen tekstikokoelmakurssini on vielä pahasti kesken, ilmoittauduin myös Palautteen antamisen perusteet -verkkokurssille. Se alkaa vasta maaliskuun lopussa, mutta ilmoittauduin nyt, että mahdun varmasti mukaan. Verkkokurssia voi hyvin suorittaa, vaikka meneillään olisi myös joku itsenäinen suoritus. Niiden kahden verkkokurssin perusteella, jotka tähän mennessä olen suorittanut, suoritustapa on kätevä ja totta puhuen helpompi kuin itsenäisten tehtävien tekeminen.

Palautteen antamisen perusteet  kurssin nimenä kuulostaa siltä, kuin kyseessä olisi joku alkeisalkeiskurssi. En huomannut katsoa, tuleeko myöhemmin joku Palautteen antamisen syventävä kurssi; kai tulee, kun nyt opetetaan vasta alkeet.

Eikun vakavast. Palaute on kuolemanvakava asia.

Olisi kauheaa joutua antamaan palautetta kirjoittajalle, jonka vahvin puoli kirjoittajana on polttava halu tulla kirjailijaksi. Miten ikinä voi toista loukkaamatta sanoa, että kyvyt ja halut eivät tule koskaan kohtaamaan? Vai pitääkö sanoa?
Olisi mielenkiintoista tietää, miten kirjoittajaohjaajat menettelevät tällaisissa tilanteissa. Sen tiedän, että tilanteita tulee.

Olipa palautteen sisältö mikä hyvänsä, se pitää paketoida niin, ettei vastaanottaja menetä toivoaan. Pahinta palautetta on sellainen, minkä jälkeen vastaanottaja tuntee itsensä huonoksi eikä viitsi yrittää enää mitään.

Aivan ehdottomasti kauheinta on saada palautetta joltain, joka osaa kyseisen asian huonommin. Tätäkin tapahtuu, työpaikalla esimerkiksi voi joutua nielemään kiltisti asiantuntemattomia palautteita vain siksi, että palautteen antaja on esimies.

Missä taas on yksi hyvä syy olla freelancer.

Elämän suuri mysteeri

Auttoiko Aino vai mikä auttoi, pääsin joka tapauksessa tänään työn alkuun. Päätin kirjoittaa vaikka vain muutaman rivin ja kas, pian koossa oli jo kokonainen sivu ja sitten toinen.

Yksi elämän suurimpia mysteerejä, ehkä suurin, on minulle aina ollut se, mikä tekee kirjoittamisesta niin vaikeaa. En laske leikkiä, se on ihan älyttömän vaikeaa heti kun yrittää saada aikaan jotain kunnollista. Sellaista, mikä itsestä tuntuu siltä kuin olisi tehnyt hyvää työtä.

Kirjoittamisen lumo, se on olemassa. Olen varma siitä, ja jos jollekin pahalle haluan antaa pikkusormeni, niin sille.

Voisin tietysti ajatella vain opintopisteitä, kirjoittaa nopeasti jotain ja mennä eteenpäin. Mutta jos sen tekisin, katuisin myöhemmin sitä, etten edes yrittänyt mitään kunnollista silloin, kun edellytykset olivat kaikkein parhaat ja tukea ja apua oli saatavilla.

Opintopisteistä puheen ollen luin Turun Sanomista (9.2.) Turun yliopiston valtio-opin professori Matti Wibergin aliokirjoituksen, jossa hän moitti opiskelijoita laiskoiksi. "Puolet opiskelijoista alittaa opiskelunormin" -otsikon alla Wiberg sanoo, että aivan liian moni opiskelija ei keskity opintoihinsa riittävästi. Tilanne on huolestuttava, hän toteaa; puolet opiskelijoista opiskelee vähemmän kuin olisi kohtuullista olettaa. Kohtuullisuus lienee kirjoittajan mielestä jossakin 45 (vähimmäisvaatimus yhdeksän kuukauden opintotuen saamiselle) ja 60 (ahkera ja tunnollinen opiskelija) pisteen välillä per vuosi.

Professori tietää syyn opiskelijoiden velttoon opiskelutahtiin. Käydään töissä kun ei haluta nostaa opintolainaa. Tämä ei näytä vakuuttavan Wibergiä joka uskoo, että koulutus edelleen takaa paremmat tulot.

"--- veronmaksajien on kohtuullista odottaa nykyistä tiiviimpää sitoutumista opintoihinsa. Ei työelämässä tule kyseeseen, että vain puolet työntekijöistä yltää edes normisuoritukseen. Yliopisto-opiskelija on aikuinen ihminen, joka on itse vastuussa opiskelujensa etenemistä. Eniten opiskeluvauhtiinsa vaikuttaa opiskelija itse."

En oikein tiedä, kuinka paljon olen samaa mieltä. Tuntuu aika kovalta syyttää nuoria ihmisiä, joiden niskassa ovat kaikki mahdolliset paineet vanhuuden vaivoja lukuun ottamatta. En yhtään ihmettele, etteivät nuoret halua nostaa opintolainaa kun joka puolelta varoitellaan lainarahan vaaroista.

Yhdessä asiassa Wiberg on selkeästi väärässä. Työelämässä juuri tuleekin kyseeseen, että ei vain puolet vaan jopa kaikki työntekijät yltävät vain normisuoritukseen. Uskoakseni monet jopa ajattelevat, että siinä on ihan tarpeeksi.

Lohdutuksen sanoja

Luin eilen Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihtoa. 28.10. 1929 Kallas kirjoitti näin:
"Työtä on ollut paljon --- ensi kuun lopulla esitelmöin Lontoon yliopistossa Friedebert Tuglaksesta. --- Koskemattomat käsikirjoitukset huutavat laatikossa kuin laiminlyödyt lapset."

Kuinka sattuikaan, olin itse lähdössä Tuglas-seuran tilaisuuteen kuulemaan virolaisen professorin esitelmää ja laiminlyöty käsikirjoitukseni on samassa surkeassa tilassa kuin Kallaksen aikoinaan.

Kallaksesta saa aina lohdutuksen, luen häntä kuin joku toinen Raamattua, iloon ja murheeseen. Onhan nimittäin sekin lohdutus, että joku niin hyvä kuin Kallas on murehtinut tekemättömiä töitään. Kelpaa tässä sitten huonompienkin.

Tietenkään ei olisi pitänyt tuhlata aikaa lukemiseen kun olisi voinut kirjoittaa.

Nokkelimmat lukijani jo varmaan arvasivat, miten opiskelutehtäväni ovat edistyneet sitten viime päivityksen.

Tätäkään ei kannattaisi kirjoittaa saati julkaista. Se, että voivottelee saamattomuttaan ja laiskuuttaan, on pelkästään noloa. Kuten myös se, että luettelee koko ajan töitään ja antaa ymmärtää, että on huippuahkera. Mikään ei ole hyvä.

Tai se on, että elämä on hallinnassa. Sekin riittää, että pystyy näyttämään siltä kuin olisi.

Kallaksen ja Tallgrenin kirjeenvaihto on avoinna tuossa vieressäni, päällimmäisenä sekasortoisessa kasassa johon olen kompostoinut tulosteita, vihkoja, lehtiä, kyniä, nenäliinoja ja ainakin yhden puhelimen ja jonka alaosa taitaa jo kohta olla ravinteikasta multaa valmiina puutarhaan. Vilkaisin kirjaa äsken ja kas, mitä näen:

"Alan aivan tietoisesti karsia tyhjänpäiväistä puuhaa ja pikkuaskartelun vesaikkoa, joka vaarallisesti uhkaa varjostaa olennaisintani."

Siinä se on. Kiitos, Aino.