Niin tässä nyt kävi, että ilmoittauduin eilen terapeuttisen kirjoittamisen kurssille. Kävin tänään kirjastossa hakemassa yhden kirjan - loppuja en saanut heti, pistin varaukseen - ja aloitin äsken oppimistehtävän kirjoittamisen.
Olo on nyt lähes harras, onhan alkanut kirjoittamisen opintojeni viimeinen kurssi. Jostain syystä luulin, että kurssi on vaativa, mutta kun nyt katson tehtäviä, ne tuntuvat hyvinkin helpoilta. Mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö tästäkin kurssista voisi yrittää ottaa kaikkea hyötyä irti.
Tämä kurssi täytyy saada valmiiksi 16.5. mennessä, jos haluan siitä arvion tänä keväänä. Jos ihmeitä ei satu, saankin.
Ensimmäisessä tehtävässä on määrä pohtia kirjoittamisen terapeuttisia ulottuvuuksia. Ensimmäiseksi minulle tuli mieleen se, mitä tapahtuu, jos ei kirjoita. Siitä saa vieroitusoireita, enkä nyt laske leikkiä.
Minulta meni todella kauan, ennen kuin tajusin, mistä kirjoittamattomien kausien kummallinen olo johtui. Miksi pää tuntui ihmeen höttöiseltä, olo kaikin puolin kömpelöltä ja koko ajan oli kuin jossain toisessa todellisuudessa. Oli vaikea käsittää, että tämä johtui kirjoittamattomuudesta, kun en kerran ole mikään luovan kirjoittamisen ammattilainen. Miksi tavallisten, tylsien lehtijuttujen tekemisestä tulee riippuvaiseksi?
Kai siinä sitten jotenkin jäsentää jotain tärkeää samalla kun kirjoittaa, vaikka näkyvä tulos olisi rutikuivaa asiaa.
Vähän pelottavaa tässä on se, että jos asiakirjoittajan pääkoppa toimii näin, miten sille sitten käykään, jos tosissaan yrittää luoda jotain uutta? Olen saanut kuitenkin sen verran maistaa aitoa luovan kirjoittamisen lumoa, että tiedän, miltä se tuntuu. Se tuntuu niin hyvältä, että siitä voi mennä pää sekaisin. Joiltakin on mennyt.
Olisi hauska tietää, miten muut kirjoittajat kokevat. Onko teillä vieroitusoireita? Tai jotain vielä pahempaa?
tiistai 29. maaliskuuta 2016
maanantai 28. maaliskuuta 2016
Kandi on nyt kertaalleen tehty
Kandidaatintyö on nyt kirjoitettu kertaalleen. En järjestänyt itselleni pääsiäiseksi yhtään mitään muuta ohjelmaa kuin kirjoittamisen.
Työ syntyi lopulta niin helposti, etten millään voi uskoa sen olevan valmis. Eikä olekaan, yksi lähdekirjakin on vielä matkalla - jouduin ostamaan yhden kirjan, jota en saanut kirjastosta eikä se ole vielä tullut.
Olen nyt joka tapauksessa siinä tilanteessa, että työ on kertaalleen tehty ja seuraava connect-istunto on vasta 19.4. Silloin saan lisää ohjeita työn viimeistelyyn, mutta siihen asti minulla olisi aikaa tehdä jotain muuta.
Laskin taas opintopisteitäni. Kun saan kandidaatintyön (6 op) tehtyä ja pakolliset englanninkurssit (2 op + 4 op) suoritettua, minulta puuttuu enää yksi opintopiste. Koska yhden pisteen kursseja ei juuri ole, aion suorittaa viiden pisteen terapeuttisen kirjoittamisen kurssin. Alunperin ajattelin suorittaa sen kesällä, mutta nyt mietin, josko ilmoittautuisin heti ja aloittaisin saman tien. Parhaassa tapauksessa terapeuttinen kirjoittaminen olisi suoritettu kesään mennessä ja sitten minulla ei olisi minkäänlaisia opiskelupaineita kesällä. Ajatus houkuttelee kovasti.
Kandidaatintutkielma on tietysti paljon pienempi työ kuin gradu. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, että mahtaako se paljon puhuttu Iso Gee sittenkään olla niin hirveä juttu? Eikö se rakentuisi ihan samalla metodilla kuin pikkusisaruksensa, sillä, että kerää aineistot, istuu niiden keskelle ja ryhtyy kirjoittamaan?
Tämä ajatus saattaa vielä singahtaa kipeästi omaan nilkkaani. Saas nähdä.
Työ syntyi lopulta niin helposti, etten millään voi uskoa sen olevan valmis. Eikä olekaan, yksi lähdekirjakin on vielä matkalla - jouduin ostamaan yhden kirjan, jota en saanut kirjastosta eikä se ole vielä tullut.
Olen nyt joka tapauksessa siinä tilanteessa, että työ on kertaalleen tehty ja seuraava connect-istunto on vasta 19.4. Silloin saan lisää ohjeita työn viimeistelyyn, mutta siihen asti minulla olisi aikaa tehdä jotain muuta.
Laskin taas opintopisteitäni. Kun saan kandidaatintyön (6 op) tehtyä ja pakolliset englanninkurssit (2 op + 4 op) suoritettua, minulta puuttuu enää yksi opintopiste. Koska yhden pisteen kursseja ei juuri ole, aion suorittaa viiden pisteen terapeuttisen kirjoittamisen kurssin. Alunperin ajattelin suorittaa sen kesällä, mutta nyt mietin, josko ilmoittautuisin heti ja aloittaisin saman tien. Parhaassa tapauksessa terapeuttinen kirjoittaminen olisi suoritettu kesään mennessä ja sitten minulla ei olisi minkäänlaisia opiskelupaineita kesällä. Ajatus houkuttelee kovasti.
Kandidaatintutkielma on tietysti paljon pienempi työ kuin gradu. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, että mahtaako se paljon puhuttu Iso Gee sittenkään olla niin hirveä juttu? Eikö se rakentuisi ihan samalla metodilla kuin pikkusisaruksensa, sillä, että kerää aineistot, istuu niiden keskelle ja ryhtyy kirjoittamaan?
Tämä ajatus saattaa vielä singahtaa kipeästi omaan nilkkaani. Saas nähdä.
perjantai 25. maaliskuuta 2016
Lisää kirjailijahaastattelusta
Uskollisin - ehkä ainoa - lukijani pyysi kertomaan lisää kirjailijan käynnistä. Saamasi pitää, vaikka ihan kaikkea en halua tässä paljastaa, kun siitä ei asianosaisen kanssa ollut sopimusta. Sanon siis kuten Viranomainen: en voi kommentoida yksittäistä tapausta, mutta ihan yleisellä tasolla voin sanoa, että...
kirjailijat ovat ihmisiä. Tiedän, sitä on liki mahdoton uskoa, mutta näin on. Olen saanut haastatella vuosien varrella muutamia kirjailijoita ja he kaikki ovat paljastuneet ihmisiksi. Jotkut ovat ehkä vähän erikoisia, mutta kun kirjoittaa työkseen, tulee helposti omituiseksi. Sitä varten ei tarvitse edes olla kirjailija, pelkkä kirjoittaja riittää.
Asiaan.
Kirjailija, jota nyt viimeksi haastattelin omassa keittiössäni, on tehnyt pitkähkön uran ja julkaissut useita aikuisten ja nuorten romaaneja sekä läjäpäin muuta tekstiä. Hän on vapaa kirjailija ja elättää itsensä kirjoittamalla. Keskustelumme aiheena oli juuri vapaan kirjailijan elämä mihin hän kertoi olevansa tyytyväinen.
Se, mikä ehkä kiinnostanee kaikkia kirjailijuudesta haaveilevia on tämä: kirjailijan suhde kirjailijan työhön oli varsin käytännöllinen. Hän sanoi, että kuka tahansa pystyy kirjoittamaan kirjan, jos tahtoo. Ainakin jos osaa käyttää (tieto)konetta. Hänen mielestään kirjojen kirjoittamisessa ei ole mitään ihmeellistä. Omaa esikoistaan kirjoittaessaan hän oli varma, että se julkaistaan ja näin myös kävi. Julkaisu oli iso juttu kirjailijalle mutta muu maailma ei siitä notkahtanut suuntaan eikä toiseen.
Kirjailija sanoi, että hän olisi aikoinaan hyötynyt, jos olisi voinut käydä kirjoittajakursseja tai opiskella kirjoittamista vaikka avoimessa yliopistossa kuten minä nyt teen. Tämän tulkitsin niin, että hän pitää kirjoittamisen opiskelua hyödyllisenä myös muille. Kurssien käymisen hyödyllisyys tulee hänen mukaansa myös siitä, että kursseilla opiskelijoille kerrotaan kirjailijan työstä ja elämästä jotta odotukset eivät olisi ihan epärealistisia.
Miksi juuri tästä ihmisestä on tullut ammattikirjailija? Sitä en voi tietenkään tietää, mutta luulen, että hänestä on tullut kirjailija siksi, että hän on päättänyt pyrkiä kirjailijaksi ja tehnyt ahkerasti töitä. Hän on istunut ja kirjoittanut. Hän on uskonut itseensä ja ollut sinnikäs.
Kirjailijan elämä ei vaikuttanut mitenkään glamoröösiltä. Hän aloittaa kirjoittamisen heti aamulla ja jatkaa sitä niin kauan kuin jaksaa. Viikonloput hän yrittää pitää vapaata. Mistään punaisista matoista ja muista kemuista ei tullut mainintoja, mutta sen hän sanoi, että olisi mukava käydä joskus kaupungilla, jos jaksaisi. Yleensä ei jaksa.
Tämmöisiä puhuttiin. Oliko tästä nyt jotain apua?
kirjailijat ovat ihmisiä. Tiedän, sitä on liki mahdoton uskoa, mutta näin on. Olen saanut haastatella vuosien varrella muutamia kirjailijoita ja he kaikki ovat paljastuneet ihmisiksi. Jotkut ovat ehkä vähän erikoisia, mutta kun kirjoittaa työkseen, tulee helposti omituiseksi. Sitä varten ei tarvitse edes olla kirjailija, pelkkä kirjoittaja riittää.
Asiaan.
Kirjailija, jota nyt viimeksi haastattelin omassa keittiössäni, on tehnyt pitkähkön uran ja julkaissut useita aikuisten ja nuorten romaaneja sekä läjäpäin muuta tekstiä. Hän on vapaa kirjailija ja elättää itsensä kirjoittamalla. Keskustelumme aiheena oli juuri vapaan kirjailijan elämä mihin hän kertoi olevansa tyytyväinen.
Se, mikä ehkä kiinnostanee kaikkia kirjailijuudesta haaveilevia on tämä: kirjailijan suhde kirjailijan työhön oli varsin käytännöllinen. Hän sanoi, että kuka tahansa pystyy kirjoittamaan kirjan, jos tahtoo. Ainakin jos osaa käyttää (tieto)konetta. Hänen mielestään kirjojen kirjoittamisessa ei ole mitään ihmeellistä. Omaa esikoistaan kirjoittaessaan hän oli varma, että se julkaistaan ja näin myös kävi. Julkaisu oli iso juttu kirjailijalle mutta muu maailma ei siitä notkahtanut suuntaan eikä toiseen.
Kirjailija sanoi, että hän olisi aikoinaan hyötynyt, jos olisi voinut käydä kirjoittajakursseja tai opiskella kirjoittamista vaikka avoimessa yliopistossa kuten minä nyt teen. Tämän tulkitsin niin, että hän pitää kirjoittamisen opiskelua hyödyllisenä myös muille. Kurssien käymisen hyödyllisyys tulee hänen mukaansa myös siitä, että kursseilla opiskelijoille kerrotaan kirjailijan työstä ja elämästä jotta odotukset eivät olisi ihan epärealistisia.
Miksi juuri tästä ihmisestä on tullut ammattikirjailija? Sitä en voi tietenkään tietää, mutta luulen, että hänestä on tullut kirjailija siksi, että hän on päättänyt pyrkiä kirjailijaksi ja tehnyt ahkerasti töitä. Hän on istunut ja kirjoittanut. Hän on uskonut itseensä ja ollut sinnikäs.
Kirjailijan elämä ei vaikuttanut mitenkään glamoröösiltä. Hän aloittaa kirjoittamisen heti aamulla ja jatkaa sitä niin kauan kuin jaksaa. Viikonloput hän yrittää pitää vapaata. Mistään punaisista matoista ja muista kemuista ei tullut mainintoja, mutta sen hän sanoi, että olisi mukava käydä joskus kaupungilla, jos jaksaisi. Yleensä ei jaksa.
Tämmöisiä puhuttiin. Oliko tästä nyt jotain apua?
keskiviikko 23. maaliskuuta 2016
Kirjailija kävi meillä
Tein tänään kandidaatintyöhöni liittyvän kirjailijahaastattelun. Nyt kaikki aineistot ovat koossa, enää ei tarvitse kuin kirjoittaa.
Kirjailija kävi meillä kotona ja jostain syystä se jännitti minua kamalasti. Jostain syystä näin myös tarpeelliseksi valmistautua haastatteluun pesemällä kellarin lattian, tuulettamalla kaikki eteisessä roikkuvat vaatteet ja mankeloimalla pöytäliinan. Se auttoi hermostumiseen joskaan ei varsinaisesti edistänyt haastattelua.
On aina valtavan mielenkiintoista keskustella kirjailijoiden kanssa. Voisin puhua heidän kanssaan kaksi päivää putkeen eikä sittenkään riittäisi. Ei mistään kirjallisuudesta ja semmoisesta, tietenkään, vaan siitä, miten he tekevät sen, miten he onnistuvat kirjoittamaan kirjoja ja vielä enemmän: mitä heillä on sellaista, mitä minulla ei ole vaikka tahtoisin.
Mitä enemmän opin kirjoittamisesta ja kirjailijoista, sitä enemmän minua harmittavat kaikki turhanpäiväisiin askareisiin hukatut vuodet ja vuosikymmenet. Kaikki siivoukset ja mankeloinnit ja hyllynreunapitsit, kun olisi pitänyt opetella kirjoittamaan.
Kirjailija kävi meillä kotona ja jostain syystä se jännitti minua kamalasti. Jostain syystä näin myös tarpeelliseksi valmistautua haastatteluun pesemällä kellarin lattian, tuulettamalla kaikki eteisessä roikkuvat vaatteet ja mankeloimalla pöytäliinan. Se auttoi hermostumiseen joskaan ei varsinaisesti edistänyt haastattelua.
On aina valtavan mielenkiintoista keskustella kirjailijoiden kanssa. Voisin puhua heidän kanssaan kaksi päivää putkeen eikä sittenkään riittäisi. Ei mistään kirjallisuudesta ja semmoisesta, tietenkään, vaan siitä, miten he tekevät sen, miten he onnistuvat kirjoittamaan kirjoja ja vielä enemmän: mitä heillä on sellaista, mitä minulla ei ole vaikka tahtoisin.
Mitä enemmän opin kirjoittamisesta ja kirjailijoista, sitä enemmän minua harmittavat kaikki turhanpäiväisiin askareisiin hukatut vuodet ja vuosikymmenet. Kaikki siivoukset ja mankeloinnit ja hyllynreunapitsit, kun olisi pitänyt opetella kirjoittamaan.
tiistai 15. maaliskuuta 2016
Murheita tekniikan kanssa
Tänään meillä kandidaatintöitämme aloittelevilla oli connect-kokoontuminen eli kokoonnuimme etänä kukin kotoaan. Istunto alkoi klo 16.00.
Avasin koneeni 15.30 ja totesin sen pimeäksi.
Että kuinka ja miksi sen pitää tapahtua juuri silloin, kun siitä voi olla eniten vahinkoa?
Puolisen tuntia kului katastrofitunnelmissa, mutta lopulta kone palautui normaaliksi ja pääsin istuntooni. Olin häpeällisen huonosti valmistautunut, sillä opponointiparini työ oli tulostamatta ja tulostin ei toiminut, sekään. Siitä aiheutui lisää harmia ja lopputulos oli se, että parini sai todella vähän palautetta omasta tekstistään ja minä lisää syytä hävetä kaikkien entisten syntien päälle.
Sain kuitenkin omasta tekstistäni ihan positiivista palautetta ja voin nyt hyvillä mielin jatkaa kandidaatintyön tekemistä. Siihen liittyvän kirjailijahaastattelun aion tehdä ensi viikolla.
Tänään tuli myös arvio Haastattelu ja havainnointimenetelmien kurssista. Sain kolmosen. Kirjoittamisen aineopinnoissa olen saanut eniten kolmosia. Arvion tärkein anti oli se, että kandidaatintutkimukseeni liittyvät haastattelukysymykset arvioitiin kelvollisiksi.
Mitä vielä?
Ainakin se, että sain myös vahvistuksen sille, että englannin suullinen kurssi, jonka aion suorittaa Turussa toukokuussa, hyväksytään kaiken todennäköisyyden mukaan myös Jyväskylän yliopistossa.
Tavoitteeni on nyt se, että kandidaatintyö on kirjoitettu viimeistään huhtikuun loppuun mennessä.
Avasin koneeni 15.30 ja totesin sen pimeäksi.
Että kuinka ja miksi sen pitää tapahtua juuri silloin, kun siitä voi olla eniten vahinkoa?
Puolisen tuntia kului katastrofitunnelmissa, mutta lopulta kone palautui normaaliksi ja pääsin istuntooni. Olin häpeällisen huonosti valmistautunut, sillä opponointiparini työ oli tulostamatta ja tulostin ei toiminut, sekään. Siitä aiheutui lisää harmia ja lopputulos oli se, että parini sai todella vähän palautetta omasta tekstistään ja minä lisää syytä hävetä kaikkien entisten syntien päälle.
Sain kuitenkin omasta tekstistäni ihan positiivista palautetta ja voin nyt hyvillä mielin jatkaa kandidaatintyön tekemistä. Siihen liittyvän kirjailijahaastattelun aion tehdä ensi viikolla.
Tänään tuli myös arvio Haastattelu ja havainnointimenetelmien kurssista. Sain kolmosen. Kirjoittamisen aineopinnoissa olen saanut eniten kolmosia. Arvion tärkein anti oli se, että kandidaatintutkimukseeni liittyvät haastattelukysymykset arvioitiin kelvollisiksi.
Mitä vielä?
Ainakin se, että sain myös vahvistuksen sille, että englannin suullinen kurssi, jonka aion suorittaa Turussa toukokuussa, hyväksytään kaiken todennäköisyyden mukaan myös Jyväskylän yliopistossa.
Tavoitteeni on nyt se, että kandidaatintyö on kirjoitettu viimeistään huhtikuun loppuun mennessä.
maanantai 14. maaliskuuta 2016
The first cut is the deepest
Pakko turvautua ulkomaankieleen, se tuntuu kuvaavan parhaiten sitä, mistä nyt kirjoitan.
Ensimmäinen viilto sattuu eniten. Wannabe-kirjailijalle se tarkoittaa sitä, että ensimmäinen hylsy on kipein. Kaikki sen jälkeen tulevat sattuvat vähemmän.
Miksikö?
Siksi, että ensimmäinen ampuu korkeimmalta. Siihen asti mielessä on vielä voinut olla niinkin hurjia ajatuksia, kuin että käsikirjoitus saa mahtavan vastaanoton, hullaannuttaa kustannusväen ja kun he keksivät tarpeeksi superlatiiveja, viittä vaille jymykirjailija saa huikean kustannussopimuksen ja tarjouksen elämän loppuun jatkuvasta, tuottoisasta yhteistyöstä.
Ensimmäinen hylsy murskaa toiveet. Jos ensimmäinen hylkääjä ei nähnyt käsikirjoituksessa riittävästi potentiaalia, niin ei kai häntä sentään voi syyttää ammattitaidottomuudesta? Ei voi, pakko vain niellä se totuus, ettei käsikirjoitus ole tarpeeksi hyvä.
Sain ensimmäisen hylkäyksen kuvakirjan käsikirjoituksesta. Viisi muuta kustantajaa ei ole vielä sanonut mitään.
Miltäkö tuntuu? Paskamaiselta. Se on juuri se paska fiilis, tätä se tarkoittaa.
Tiedän, että jos olisin nuorempi ja kirjoittajana kokemattomampi, tuntuisi vielä paljon pahemmalta. Nyt selviän ehkä päivän kestävällä vit harmituksella ja jatkan taas elämääni normaalisti. En edes ajattele kustantamoissa olevia käsikirjoituksiani juuri lainkaan.
Käsikirjoitusten tilanne on nyt seuraava: lastenkirjan käsikirjoitus lähti kuudelle kustantajalle viime marraskuun puolivälissä ja yhdelle tämän vuoden helmikuussa. Neljä kustantajaa on hylännyt sen, kolme ei ole vielä vastannut.
Kuvakirjan käsikirjoitus lähti kuudelle kustantajalle helmikuussa, yksi on hylännyt sen ja viisi ei ole vielä vastannut.
Tähän ei ole mitään lisättävää.
Ensimmäinen viilto sattuu eniten. Wannabe-kirjailijalle se tarkoittaa sitä, että ensimmäinen hylsy on kipein. Kaikki sen jälkeen tulevat sattuvat vähemmän.
Miksikö?
Siksi, että ensimmäinen ampuu korkeimmalta. Siihen asti mielessä on vielä voinut olla niinkin hurjia ajatuksia, kuin että käsikirjoitus saa mahtavan vastaanoton, hullaannuttaa kustannusväen ja kun he keksivät tarpeeksi superlatiiveja, viittä vaille jymykirjailija saa huikean kustannussopimuksen ja tarjouksen elämän loppuun jatkuvasta, tuottoisasta yhteistyöstä.
Ensimmäinen hylsy murskaa toiveet. Jos ensimmäinen hylkääjä ei nähnyt käsikirjoituksessa riittävästi potentiaalia, niin ei kai häntä sentään voi syyttää ammattitaidottomuudesta? Ei voi, pakko vain niellä se totuus, ettei käsikirjoitus ole tarpeeksi hyvä.
Sain ensimmäisen hylkäyksen kuvakirjan käsikirjoituksesta. Viisi muuta kustantajaa ei ole vielä sanonut mitään.
Miltäkö tuntuu? Paskamaiselta. Se on juuri se paska fiilis, tätä se tarkoittaa.
Tiedän, että jos olisin nuorempi ja kirjoittajana kokemattomampi, tuntuisi vielä paljon pahemmalta. Nyt selviän ehkä päivän kestävällä
Käsikirjoitusten tilanne on nyt seuraava: lastenkirjan käsikirjoitus lähti kuudelle kustantajalle viime marraskuun puolivälissä ja yhdelle tämän vuoden helmikuussa. Neljä kustantajaa on hylännyt sen, kolme ei ole vielä vastannut.
Kuvakirjan käsikirjoitus lähti kuudelle kustantajalle helmikuussa, yksi on hylännyt sen ja viisi ei ole vielä vastannut.
Tähän ei ole mitään lisättävää.
lauantai 12. maaliskuuta 2016
Kandidaatintyö ei ole iso juttu, mutta...
Kandidaatintyön välitehtävä on valmis. Kirjoitin työhöni johdannon, selvitin käsitteet ja annoin esimerkkejä aihetta sivuavasta aikaisemmasta tutkimuksesta. En palauttanut sitä vielä Optimaan, viimeinen palautuspäivä on huomenna.
Kandidaatintyö ei ole mikään iso juttu, mutta kun sitä tekee ensimmäistä kertaa, kaikki pitää opetella. Vaikka kirjoittamisen opiskelijoille sallitaan enemmän luovia ratkaisuja kuin muilla aloilla, pitää kandidaatintyön kuitenkin täyttää tietyt vaatimukset. Se, mitä ne "tietyt" ovat, on minulta vähän väliä hukassa.
Olen oppinut yhtä ja toista. Ensinnäkin sen, että pienenkin tutkimuksen tekijä hyötyisi suuresti riittävän isosta ja sotilaallisessa järjestyksessä olevasta työpöydästä. Oma lokerikko muistiinpanoille, oma hylly (oi!) tutkimuksille ja toinen muulle kirjallisuudelle. Kaikki omilla paikoillaan, heti löydettävissä ja otettavissa.
Ei, mitä nyt hourin: ei löydettävissä kun ei tarvitse etsiäkään.
Omani on tietysti kaikkea muuta. Sen jälkeen, kun luovuin ranskalaisesta, kirsikkapuisesta kirjoituspöydästäni (kun koira oli ensin syönyt sen piloille) ja korvasin pöydän alunperin porrastasanteeksi tarkoitetulla, kahden kaapin varassa olevalla puulevyllä, olen kärsinyt koko ajan siitä, että tilaa on liian vähän. Eipä sitä ollut liikaa ennenkään, mutta nyt, kun teen paljon ansiotöitä ja yritän sovittaa samalle pöydälle sekä kaikki työhön liittyvät paperit että tutkimukseeni tarvittavat kirjat, paperit ja muut lappuset, kaikki on koko ajan hukassa. Se on sietämätöntä!
Yritin korjata tilanteen. Otin kaapin päällä odottaneen tyhjän pahvilaatikon tuohon viereeni lattialle ja päätin säilyttää siellä kaikki muistiinpanot. Laatikossa on jo monta viikkoa kyhjöttänyt yksinäinen mikäliekauppalappu, mutta ei siellä mitään muistiinpanoja ole. Taivas varjele, miksipä olisikaan, kun tarvitsen niitä tässä pöydällä?
Kaiken etsimiseen menee hirveästi aikaa. Ja kun viimein löydän, en enää muista, mitä varten etsin.
Tätä taustaa vasten on ihmeellistä, että yleensä syntyy mitään, saati jotain tieteellistä ja silti niin vain tapahtuu.
Toinen oppimani, ihan vähän oppimani asia on aavistus siitä, millaista ahdistusta gradun tai peräti väitöskirjan tekeminen voi aiheuttaa. Kaikki kunnia niille, jotka siitä ovat selvinneet ja ehkä hoitaneet samalla monta muuta asiaa, pieniä lapsia esimerkiksi.
Kandidaatintyö ei ole mikään iso juttu, mutta kun sitä tekee ensimmäistä kertaa, kaikki pitää opetella. Vaikka kirjoittamisen opiskelijoille sallitaan enemmän luovia ratkaisuja kuin muilla aloilla, pitää kandidaatintyön kuitenkin täyttää tietyt vaatimukset. Se, mitä ne "tietyt" ovat, on minulta vähän väliä hukassa.
Olen oppinut yhtä ja toista. Ensinnäkin sen, että pienenkin tutkimuksen tekijä hyötyisi suuresti riittävän isosta ja sotilaallisessa järjestyksessä olevasta työpöydästä. Oma lokerikko muistiinpanoille, oma hylly (oi!) tutkimuksille ja toinen muulle kirjallisuudelle. Kaikki omilla paikoillaan, heti löydettävissä ja otettavissa.
Ei, mitä nyt hourin: ei löydettävissä kun ei tarvitse etsiäkään.
Omani on tietysti kaikkea muuta. Sen jälkeen, kun luovuin ranskalaisesta, kirsikkapuisesta kirjoituspöydästäni (kun koira oli ensin syönyt sen piloille) ja korvasin pöydän alunperin porrastasanteeksi tarkoitetulla, kahden kaapin varassa olevalla puulevyllä, olen kärsinyt koko ajan siitä, että tilaa on liian vähän. Eipä sitä ollut liikaa ennenkään, mutta nyt, kun teen paljon ansiotöitä ja yritän sovittaa samalle pöydälle sekä kaikki työhön liittyvät paperit että tutkimukseeni tarvittavat kirjat, paperit ja muut lappuset, kaikki on koko ajan hukassa. Se on sietämätöntä!
Yritin korjata tilanteen. Otin kaapin päällä odottaneen tyhjän pahvilaatikon tuohon viereeni lattialle ja päätin säilyttää siellä kaikki muistiinpanot. Laatikossa on jo monta viikkoa kyhjöttänyt yksinäinen mikäliekauppalappu, mutta ei siellä mitään muistiinpanoja ole. Taivas varjele, miksipä olisikaan, kun tarvitsen niitä tässä pöydällä?
Kaiken etsimiseen menee hirveästi aikaa. Ja kun viimein löydän, en enää muista, mitä varten etsin.
Tätä taustaa vasten on ihmeellistä, että yleensä syntyy mitään, saati jotain tieteellistä ja silti niin vain tapahtuu.
Toinen oppimani, ihan vähän oppimani asia on aavistus siitä, millaista ahdistusta gradun tai peräti väitöskirjan tekeminen voi aiheuttaa. Kaikki kunnia niille, jotka siitä ovat selvinneet ja ehkä hoitaneet samalla monta muuta asiaa, pieniä lapsia esimerkiksi.
torstai 10. maaliskuuta 2016
Kun on kotona, on aikaa
Kielikurssiasiassa on tapahtunut sen verran, että asiaa kysyttyäni sain Jyväskylän yliopistolta tiedon, että Turussa jo suorittamani ruotsin kurssi kelpaa myös heille, samoin englannin kirjallinen, johon olen aikeissa mennä syksyllä. Englannin suullinen, johon olen ilmoittautunut Turkuun, on vielä epävarma.
Tällä viikolla kaikissa töissäni on ollut yksi päämäärä: pitää huominen aamupäivä tyhjänä, jotta voisin kirjoittaa kandidaatintyöni välitehtävää, joka pitää palauttaa viimeistään sunnuntaina. Ehdottomasti en aio olla kenenkään käytettävissä ennen puoltapäivää - paitsi sen hoitokoiran, jonka pitää päästä aamulenkille.
Tässä ollaan muuten erään, freelancerille kovin tutun asian äärellä: miten saada ympäristö arvostamaan freen työaikaa tai miten oppia arvostamaan sitä edes itse? Lasketaan nyt sitten opiskelukin työajaksi tässä kohtaa.
Se, joka aikoo jäädä kotiin tekemään jotain työtä, saa olla varma, että hänellä uskotaan tämän tapahduttua olevan aina aikaa
hoitaa
asioita
isoja
ja järjestää pieniä
ihmisiä
ihan
vaan hoitaa hoitaa hoitaa
vähän
olla aina
koiria
käytettävissä
tavattavissa
puhumaanpuhelimessanointuntikerrallaan
ILMAN MUUTA
koska eihän hän, freelancer siis, tee mitään tai jos tekee, sen voi tehdä joskus toiste.
Tällä viikolla kaikissa töissäni on ollut yksi päämäärä: pitää huominen aamupäivä tyhjänä, jotta voisin kirjoittaa kandidaatintyöni välitehtävää, joka pitää palauttaa viimeistään sunnuntaina. Ehdottomasti en aio olla kenenkään käytettävissä ennen puoltapäivää - paitsi sen hoitokoiran, jonka pitää päästä aamulenkille.
Tässä ollaan muuten erään, freelancerille kovin tutun asian äärellä: miten saada ympäristö arvostamaan freen työaikaa tai miten oppia arvostamaan sitä edes itse? Lasketaan nyt sitten opiskelukin työajaksi tässä kohtaa.
Se, joka aikoo jäädä kotiin tekemään jotain työtä, saa olla varma, että hänellä uskotaan tämän tapahduttua olevan aina aikaa
hoitaa
asioita
isoja
ja järjestää pieniä
ihmisiä
ihan
vaan hoitaa hoitaa hoitaa
vähän
olla aina
koiria
käytettävissä
tavattavissa
puhumaanpuhelimessanointuntikerrallaan
ILMAN MUUTA
koska eihän hän, freelancer siis, tee mitään tai jos tekee, sen voi tehdä joskus toiste.
maanantai 7. maaliskuuta 2016
Vapaan kirjoittajan työpäivä
Tänään on ollut ihan tavallinen päivä. Päivä, jonka kulkua en muistaisi enää viikon päästä ellen tallettaisi sitä nyt tähän. Tällaisia päiviä - ei koskaan täysin samanlaisia - on ollut vuosikymmenien aikana tuhansittain. Tämä on vapaan kirjoittajan tavallistakin tavallisempaa elämää:
6.50 Herään. Elämäni ylellisyyksiin kuuluu se, etten yleensä tarvitse herätyskelloa: herään, kun olen nukkunut tarpeeksi ja koska menen aika säännöllisesti nukkumaan, myös herään säännöllisesti ja ajoissa.
Keitän kahvia ja luen sanomalehden.
7.40 Otan kolmannen kahvimukillisen mukaani ja menen työhuoneeseen. Avaan koneen ja kirjoitan jutun, jota olin eilen tekemässä. Lehdessä, johon se tulee, on taittopäivä. Juttu on valmis vajaan tunnin kuluttua. Tarkistan sen pariin kertaan ja lähetän toimitukseen sekä jutun että kuvat.
9.00 Juuri lähettämääni juttuun liittyvä ihminen soittaa. Hän haluaa vielä nähdä jutun. Luen sen puhelimessa ja huomaamme, että pari sanaa täytyy poistaa. Teen muutokset ja lähetän korjatun jutun uudelleen toimitukseen.
9.10 Käyn suihkussa ja saan vihdoin vaatteet päälleni. Tytär soittaa ja kysyy, voinko olla lapsenvahtina vähän aikaa. Sanon, että valitettavasti en voi.
Tein eilen kaksi juttua. Kirjoitin toisen jo illalla ja lähetin sen haastateltavan nähtäväksi. Juttu käsitteli kirkkotaidetta ja koska en ole vähääkään sen asiantuntija, halusin olla varma, että asiat ovat jutussani kohdallaan. Toivoin, että haastateltava kertoo mahdollisista korjauksista viimeistään aamulla ennen yhdeksää. Mitään ei ole kuulunut, joten ryhdyn tavoittelemaan haastateltavaani. Onnistun siinä vähäisen etsiskelyn jälkeen ja saan lupauksen pikaisesta asiaan palaamisesta.
10.00 Valmistelen päivän ruoan siten, että voin jättää sen uuniin kun lähden jutuntekoon.
10.35 Palaan työpöytäni ääreen. Eilinen kirkkotaidehaastateltava on vastannut ja tehnyt pari korjausta juttuuni. Olen tyytyväinen: aihe tuntui niin vaikealta, että olisin voinut kirjoittaa vaikka mitä pöljyyksiä. Viimeistelen jutun ja lähetän sen ja kuvat toimitukseen.
11.30 Lähden jutuntekoon. Varmistan, että minulla on kamera, lehtiö, kynä ja silmälasit. Katson myös, että kamerassa on muistikortti. Huomaan, että suosikkikynästäni on muste loppu. Ilahdun, kun löydän itseltäni toisen samanlaisen kynän. Pistän ruoan uuniin ja lähden.
15.00 Palaan kotiin. Syön ja vaihdan pari sanaa miehen kanssa. Menen kirjoittamaan. Otan työn alle edellispäivänä tehdyt jutut, joilla ei ole vielä kiire.
16.15 Toinen tytär soittaa ja kysyy, voinko ottaa hänen koiransa hoitoon loppuviikoksi. Lupaan.
18.40 Saan jutut kirjoitettua ja lähetän ne haastateltavien nähtäväksi. Otan muistikortin kamerasta ja tutkin hetken aikaa kuvia, jotka otin päivällä.
19.00 Suljen koneen ja lähden kävelylle.
21.12. On juuri nyt. Kirjoitan päivästäni joka ei ollut millään tavalla poikkeuksellinen tai mieleenpainuva. Ihan tavallinen päivä.
Opiskelun eteen en ole tänään tehnyt mitään. Sunnuntaina on kuitenkin palautettava välitehtävä Optimaan, joten tällä viikolla on pakko löytää aikaa sen kirjoittamiseen.
6.50 Herään. Elämäni ylellisyyksiin kuuluu se, etten yleensä tarvitse herätyskelloa: herään, kun olen nukkunut tarpeeksi ja koska menen aika säännöllisesti nukkumaan, myös herään säännöllisesti ja ajoissa.
Keitän kahvia ja luen sanomalehden.
7.40 Otan kolmannen kahvimukillisen mukaani ja menen työhuoneeseen. Avaan koneen ja kirjoitan jutun, jota olin eilen tekemässä. Lehdessä, johon se tulee, on taittopäivä. Juttu on valmis vajaan tunnin kuluttua. Tarkistan sen pariin kertaan ja lähetän toimitukseen sekä jutun että kuvat.
9.00 Juuri lähettämääni juttuun liittyvä ihminen soittaa. Hän haluaa vielä nähdä jutun. Luen sen puhelimessa ja huomaamme, että pari sanaa täytyy poistaa. Teen muutokset ja lähetän korjatun jutun uudelleen toimitukseen.
9.10 Käyn suihkussa ja saan vihdoin vaatteet päälleni. Tytär soittaa ja kysyy, voinko olla lapsenvahtina vähän aikaa. Sanon, että valitettavasti en voi.
Tein eilen kaksi juttua. Kirjoitin toisen jo illalla ja lähetin sen haastateltavan nähtäväksi. Juttu käsitteli kirkkotaidetta ja koska en ole vähääkään sen asiantuntija, halusin olla varma, että asiat ovat jutussani kohdallaan. Toivoin, että haastateltava kertoo mahdollisista korjauksista viimeistään aamulla ennen yhdeksää. Mitään ei ole kuulunut, joten ryhdyn tavoittelemaan haastateltavaani. Onnistun siinä vähäisen etsiskelyn jälkeen ja saan lupauksen pikaisesta asiaan palaamisesta.
10.00 Valmistelen päivän ruoan siten, että voin jättää sen uuniin kun lähden jutuntekoon.
10.35 Palaan työpöytäni ääreen. Eilinen kirkkotaidehaastateltava on vastannut ja tehnyt pari korjausta juttuuni. Olen tyytyväinen: aihe tuntui niin vaikealta, että olisin voinut kirjoittaa vaikka mitä pöljyyksiä. Viimeistelen jutun ja lähetän sen ja kuvat toimitukseen.
11.30 Lähden jutuntekoon. Varmistan, että minulla on kamera, lehtiö, kynä ja silmälasit. Katson myös, että kamerassa on muistikortti. Huomaan, että suosikkikynästäni on muste loppu. Ilahdun, kun löydän itseltäni toisen samanlaisen kynän. Pistän ruoan uuniin ja lähden.
15.00 Palaan kotiin. Syön ja vaihdan pari sanaa miehen kanssa. Menen kirjoittamaan. Otan työn alle edellispäivänä tehdyt jutut, joilla ei ole vielä kiire.
16.15 Toinen tytär soittaa ja kysyy, voinko ottaa hänen koiransa hoitoon loppuviikoksi. Lupaan.
18.40 Saan jutut kirjoitettua ja lähetän ne haastateltavien nähtäväksi. Otan muistikortin kamerasta ja tutkin hetken aikaa kuvia, jotka otin päivällä.
19.00 Suljen koneen ja lähden kävelylle.
21.12. On juuri nyt. Kirjoitan päivästäni joka ei ollut millään tavalla poikkeuksellinen tai mieleenpainuva. Ihan tavallinen päivä.
Opiskelun eteen en ole tänään tehnyt mitään. Sunnuntaina on kuitenkin palautettava välitehtävä Optimaan, joten tällä viikolla on pakko löytää aikaa sen kirjoittamiseen.
tiistai 1. maaliskuuta 2016
Jääkö tämä nyt kielikurssista kiinni?
Mahtaako minulle käydä vielä ohraisesti tutkinnon valmistumisen kanssa? Selasin taas englanninkursseja ja totesin, että niitä ei joko ole tai jos on, ovat mahdottomia minulle. Pahus sentään.
Ilmoittauduin hätäpäissäni Turun avoimen toukokuussa pidettävälle suullisen taidon kurssille vaikka en tiedä, hyväksyykö Jyväskylän yliopisto sitä. Jyväskylän tutkintovaatimuksiin kuuluu kaksi kolmen opintopisteen suuruista englanninkurssia, Turussa tarjolla on kaksi kurssia, joista toinen on kahden pisteen ja toinen neljän. Pisteitä on yhtä paljon mutta painotus erilainen.
No, se kahden pisteen kurssi oli nyt ainoa tähän hätään mahdollinen. En maksa sitä ennen kuin saan vahvistuksen hyväksyttävyydestä. Tässäkin on se huono puoli, että olen ensimmäisen kurssiviikon pois Suomesta.
Tein eilen netistä löytämäni taitotasotestin ja totesin olevani edelleen B2-tasolla englannissa. Se on ennenkin todistettu eikä mitään edistystä ole näköjään tapahtunut. B2-tason pitäisi olla riittävä korkeakouluopiskelijalle, mutta ei se käytännön elämässä oikein riitä muuhun kuin kevyeen jutusteluun. Kielitaito on ilman muuta yksi kehitettävä asia.
Jaa, mutta miksiköhän juuri siivosit pöydältäsi kieli-cd:t, jotka odottivat kuuntelemistaan monta kuukautta?
Muuten olen selaillut kandidaatintyöhön keräämiäni lähdeteoksia ja poiminut niistä käyttökelpoisia kohtia. Jos ehdin, käyn tänään kirjastossa hakemassa lisää.
Iltalukemisena minulla on parhaillaan F.E.Sillanpään Hurskas kurjuus. Otin sen työn alle, koska tulen opponoimaan kurssikaverini mm. tätä kirjaa käsittelevää työtä. On muuten erinomainen kirja, suosittelen.
Katkerahkona sokerina pohjalla: Kustannus Sammakko ilmoitti eilen, ettei halua lastenkirjaani kustannusohjelmaansa. Ei kai se heille oikein olisi sopinutkaan, mutta lähetin, kun on sentään turkulainen.
Ilmoittauduin hätäpäissäni Turun avoimen toukokuussa pidettävälle suullisen taidon kurssille vaikka en tiedä, hyväksyykö Jyväskylän yliopisto sitä. Jyväskylän tutkintovaatimuksiin kuuluu kaksi kolmen opintopisteen suuruista englanninkurssia, Turussa tarjolla on kaksi kurssia, joista toinen on kahden pisteen ja toinen neljän. Pisteitä on yhtä paljon mutta painotus erilainen.
No, se kahden pisteen kurssi oli nyt ainoa tähän hätään mahdollinen. En maksa sitä ennen kuin saan vahvistuksen hyväksyttävyydestä. Tässäkin on se huono puoli, että olen ensimmäisen kurssiviikon pois Suomesta.
Tein eilen netistä löytämäni taitotasotestin ja totesin olevani edelleen B2-tasolla englannissa. Se on ennenkin todistettu eikä mitään edistystä ole näköjään tapahtunut. B2-tason pitäisi olla riittävä korkeakouluopiskelijalle, mutta ei se käytännön elämässä oikein riitä muuhun kuin kevyeen jutusteluun. Kielitaito on ilman muuta yksi kehitettävä asia.
Jaa, mutta miksiköhän juuri siivosit pöydältäsi kieli-cd:t, jotka odottivat kuuntelemistaan monta kuukautta?
Muuten olen selaillut kandidaatintyöhön keräämiäni lähdeteoksia ja poiminut niistä käyttökelpoisia kohtia. Jos ehdin, käyn tänään kirjastossa hakemassa lisää.
Iltalukemisena minulla on parhaillaan F.E.Sillanpään Hurskas kurjuus. Otin sen työn alle, koska tulen opponoimaan kurssikaverini mm. tätä kirjaa käsittelevää työtä. On muuten erinomainen kirja, suosittelen.
Katkerahkona sokerina pohjalla: Kustannus Sammakko ilmoitti eilen, ettei halua lastenkirjaani kustannusohjelmaansa. Ei kai se heille oikein olisi sopinutkaan, mutta lähetin, kun on sentään turkulainen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)