tiistai 31. joulukuuta 2013

Uskaltakaa heittäytyä

Vuoden 2013 opiskelut on nyt opiskeltu. Laskin, että olen saanut tänä vuonna tehtyä 59 opintopistettä. Suorituksia on tosin kirjattu tämän vuoden puolelle 69 pisteen verran, mutta osan työstä tein jo viime vuonna.
Voin kuitenkin olla ihan tyytyväinen. Taidan jopa täyttää päätoimisen opiskelijan kriteerit, vaikka en mielestäni olekaan päätoiminen.

Noh, pakko tunnustaa: palkkatyön tekeminen on ollut luvattoman vähäistä koko syksyn. Vain pari aikakauslehtijuttua ja kansalaisopiston kirjoittajapiiri. Tiedän paremmin kuin hyvin, ettei tämmöinen vetele vaan johonkin on ryhdyttävä. En ole kuitenkaan katunut sitä, että jätin keväällä vankasti seisovan, mutta onnettoman vähän hedelmiä tuottavan leipäpuuni, sen viemää runsasta energiaa olen nyt käyttänyt henkisen pääoman kokoamiseen.

Aikuisopiskelu vaatii järjestelyjä ja valintoja. Kaikille se ei ole taloudellisesti mahdollista vaikka kuinka olisi haluja. Mutta jos (ja kun) joku on nyt siinä tilanteessa jossa miettii, uskaltaisiko heittäytyä opiskelijaksi vaikka on luovuttava autosta, harrastuksesta, ulkomaanmatkasta tai uusista vaatteista tai lykättävä oman asunnon ostoa tai vaihtoa tuota tuonnemmaksi niin kannustan lämpimästi uskaltamaan. Olen ainakin 99-prosenttisen varma, ettei ratkaisu kaduta enää sen jälkeen, kun opinnot ovat ohi - niiden aikana ehkä hetkittäin.

Ilmoittauduin tänään kahdelle viimeiselle kirjallisuuden perusopintoihin kuuluvalle kurssille, länsimaisen kirjallisuuden historiaan ja kirjallisuuden analyysiin. Toisen suoritan verkkokurssina mikä tietää sitä, että saan kirjallisuuden perusopinnot valmiiksi vasta huhtikuussa kun kurssi päättyy. Samoihin aikoihin valmistunevat kirjoittamisen perusopinnot. Sitten minulla onkin neljä perusopintokokonaisuutta tehtynä kun suomen kieli ja aikuiskasvatustiede ovat jo valmiit. Jos en välittäisi arvosanoista, voisin haalia loput kandidaatintutkintoon tarvittavat opintopisteet hyvinkin nopeasti. Mutta minä välitän koska haluan myös oppia jotain, en pelkästään suorittaa.

Tänään olen viimeistellyt proosakurssin kakkostehtävää ja aloitellut kolmatta. Kerroin aikaisemmin, että havahduin lähdekirjallisuuteen vasta, kun tehtävä oli jo kertaalleen tehty ja jouduin aloittamaan alusta. Ilmaus "aloittaa alusta" tarkoitti tässä tapauksessa sitä, että luin lähdekirjat ja poimin sieltä valmiiseen tekstiini sopivia viittauksia jotka kovalla vaivalla istutin tänään paikoilleen.

Proosakurssin kolmantena tehtävänä on keksiä tarina ja kirjoittaa siitä kaksi erilaista versiota. Olen jo keksinyt tarinan ja aion kirjoittaa siitä romaanin, sitä toista versiota en ole vielä päättänyt.

Ei ole mikään pieni tehtävä, romaanin kirjoittaminen. Mutta kirjoittamisopinnoissa tätäkin sopii odottaa. Tosin romaania ei tarvitse kirjoittaa täysin valmiiksi, synopsis ja muutaman sivun näyte riittävät.

Nyt ei muuta kuin hyvää Uutta Vuotta! Toivon voimia ja intoa kaikille opiskelijoille, eritoten kurssikavereilleni sekä ihan kaikille muillekin.

j.k. Tuntuuko teistäkin, että kukaan ei enää soita eikä lähetä edes tekstiviestiä toivottaakseen hyvää uutta vuotta? Mehän olemme kaikki nyt niin sosiaalisia ja toivottelemme facebookissa ja tykkäämme kaikesta emmekä koskaan näe ketään. 

maanantai 30. joulukuuta 2013

Kirjoittaja tarvitsee oppia tullakseen paremmaksi

Eilen moitin Rimmon-Kenanin Kertomuksen poetiikka -kirjaa. Tänään avasin Asko Martinheimon kirjan Parempi lause. Kirjat kertovat samoista asioista, mutta siinä, missä Rimmon-Kenan on piinallisen sekava ja vaikeaselkoinen, Martinheimon teksti oikein houkuttelee lukemaan. Että voikin olla kaksi niin erilaista opusta samasta asiasta.

Sanon nyt todella painokkaasti, että jos joku kaipaa hyvää kirjoittamisopasta, hankkikoon Martinheimon kirjan. Se on ilmestynyt vuonna 2000 WSOYn kustantamana.
Valitettavasti kiitokseni ei enää tavoita kirjoittajaa itseään.

Hyvästä kirjoittamisoppaasta on paljon apua. Samoin hyvistä kirjoittajakursseista. Yksi kirjoittajanuran tärkeimmistä kilometripylväistä on se, jonka kohdalla tunnustaa lisäopin tarpeellisuuden.

Lääkärinurasta haaveilevat nuoret tuskin kyseenalaistavat opiskelun tarpeellisuutta. Opettamisesta kiinnostuneet pyrkivät niin ikään yliopistoon. Ratsastuksenohjaajiksi tahtovat hakevat kiltisti Ypäjän Hevosopistolle.Mutta mitä tekevät kirjailijoiksi tahtovat nokkelat kynäniekat?

Eivät mitään. Haaveilevat ja jättävät perusopinnotkin sikseen. Mistä ei tietenkään seuraa mitään hyvää, sillä todella harvat, jos ketkään, ovat niin lahjakkaita, ahkeria, määrätietoisia ja sinnikkäitä, että tekevät haaveistaan totta ilman kenenkään apua.

Jostain syystä kirjoittamista taiteenlajina ajatellaan ikään kuin sitä ei voisi opiskella. Lapsia kannustetaan ja kuljetetaan soittotunneille ja kuvataidekouluihin siinä toivossa, että heistä tulisi alan ammattilaisia, ehkä kuuluisiakin. Kirjoittaminen nähdään jonain luonnonilmiönä, joka "tulee" jostain. Yksi syy on tietysti se, ettei sanataideopetusta ole tarjolla niin paljon kuin muiden taiteenlajien kouluja. Arvostuksen puutteesta tuskin on kyse, sillä kirjailijan ammatti on tietääkseni ainakin yhtä arvostettu kuin muusikon tai kuvataiteilijan.

En ole tehnyt mitään tutkimusta asiasta, enkä lukenut toisten tekemiä. Tämä oli pelkkää mutu-tuntumaa. Joku on ehkä eri mieltä?

Martinheimo oli kuitenkin tämän päivän ilopilkku. Todiste siitä, että kun osaa kirjoittaa, osaa kirjoittaa mistä tahansa siten, että lukija ymmärtää. 



sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Takaisin lähtöruutuun

Rakas, mainio arki!
Lukuun ottamatta tietysti ylihuomista piinapäivää, jota vuosi vuodelta inhoan yhä enemmän. Kaikista mahdollisista juhlapäivistä viettäisin mieluummin vaikka pitkänperjantain kahteen kertaa kuin kuuntelisin sitä helvetillistä pauketta kertaakaan.
Tällaiseksi tulee vanhemmiten ja eritoten koiranomistajana.

Olen edelleen jumissa proosakurssin kanssa. Pääsin tosin hyvinkin eteenpäin, kirjoitin monta sivua pohdintojani ja analyysejani kunnes muistin, että työpöydällä olevassa kirjapinossa on muutamia tähän kurssiin liittyviä kirjoja joita en ollut vilkaissutkaan.

Niillekin piti tehdä jotain. Itse asiassa niitä olisi pitänyt käyttää lähteinä pohdinnoissani ja analyyseissani. Ei muuta kuin takaisin lähtöruutuun.

Yksi lähteistäni, Shlomith Rimmon-Kenanin Kertomuksen poetiikka sanoo esimerkiksi näin: " Syvä- ja pintarakenteen käsitteet ovat peräisin "generatiivisesta transformaatiokieliopista", joka pyrkii luokittelemaan (kuvaamaan) tietyn kielen rajattoman lausejoukon esittämällä rajallisen määrän syvärakennesääntöjä (lauserakennesääntöjä) ja joukon transformaatiosääntöjä, jotka muuntavat syvärakenteen pintarakenteeksi."

Ja näinkin se sanoo: "Alimman tason sekvenssit liittyvät yleensä kompleksisiksi sekvensseiksi jollakin seuraavista tavoista:
1. Ketjuuntuminen eli eteneminen "selätysten": yhden sekvenssin lopputulos (funktio3) on yhtä kuin (,=,) seuraavan sekvenssin potentiaalisuusvaihe (funktio 1)", jne.

Kun tämmöistä yrittää ymmärtää joulusuklaapöhnässä niin tiukkaa tekee. Analyysi ja pohdinta taitaa venyä.
Niille, jotka ymmärtävät yhtä hitaasti kuin minä itse selvennän, että sitaatit liittyvät kirjoittamiseen, kirjoittamisen teoriaan.

Opiskelutaipaleeni on opettanut minulle ainakin yhden asian. En ole tippaakaan analyyttinen. Ja siitä, jos mistä, olisi nyt hyötyä.

Muuten olen täynnä intoa ja hyviä päätöksiä. Opiskelen entistä ahkerammin ja jos valvon uudenvuodenyönä teen sen vain siksi, että voisin ilmoittautua eräälle kirjallisuuden verkkokurssille jonka ilmoittautuminen on mahdollista heti keskiyön jälkeen.

Ja nyt takaisin selättämään Rimmon-Kenania.

lauantai 21. joulukuuta 2013

Väärät sanat


Kotimaisen kirjallisuuden tuntemus -etätentistä tuli kolmonen. Siihen on tyytyminen.

Vaikka itsenäinen etäopiskelu on mukavaa ja sopii minulle, olisi lähiopiskelusta joskus hyötyä. Luennoilla joku osaavampi selittäisi asioita, kertoisi olennaisen. Tietysti ihminen pystyy ottamaan näistä itsekin selvää, mutta se vie aikaa, on vaivalloista ja epävarmaa. Tulokset näkyvät kolmosina.

Nyt minulla kuitenkin on 95 opintopistettä koossa. Tänä vuonna enempää ei tule. Olen jumissa kirjoittamisen proosakurssin kanssa enkä edes kuvittele tekeväni sille enää mitään ennen joulua. En kerta kaikkiaan kykene ajattelemaan niin monia asioita kuin minun pitäisi kun nyt olen kakkostehtävän B-kohdassa. Tehtävä kuuluu näin: " Lue Löytyn ja Launiksen tekstit sekä Neikala-Papinniemen kirjasta joko osio Kuolema, Syntymä tai Rakkaus. Pohdi erilaisia tapoja tulkita proosatekstejä. Valitse novelli ja analysoi se. Pohdi tekstin teemoja ja erittele sitten tekstiä edellisen tehtävän käsitteiden avulla. Tarkastele teematulkintojasi lähiluvun tulosten avulla. Tiivistä eri tulkintatapoja koskevat pohdintasi ja analyysisi esseeksi. 4-6 sivua."

Siis lue, pohdi, valitse, analysoi, pohdi uudestaan, erittele, tarkastele ja tiivistä.

 Ihan liikaa, ihan vääriä sanoja.

Joulunaluksen oikeat sanat ovat pese, imuroi, silitä, kiillota, kuori, paista, keitä ja paketoi. Näistä selviän, en noista toisista. Nyt.

Hyvää joulua!

maanantai 16. joulukuuta 2013

Kyllä nolotti

Palautin ison pinon kirjoja tänään Turun pääkirjastoon. Lainasin samalla kaksi uutta, Aino Kontulan Opettajan selviytymisopin sekä A.H.Tammsaaren Koulutien.

Pääkirjastossa on jo pitkään ollut palautus- ja lainausautomaatteja, joten virkailijoiden kanssa ei tarvitse seurustella. Tai voi, miten sen ottaa, riippuu virkailijasta.

Vein kirjani lainausautomaatille ja laitoin kirjastokorttini lukijaan. Näppäilin tunnusluvun.

"Lainaus epäonnistui. Yritä uudestaan tai ota yhteys henkilökuntaan," sanoi automaatti.

"Pahus," sanoin minä ja näppäilin tunnusluvun uudestaan. Ja taas kone sanoi, ettei onnistu.

Kaivoin kukkarostani muistilapun, johon olen tallettanut tunnusluvun (kukkarooni, aivan oikein, eihän se mikään pankkikortti ole!) ja tarkistin sen. Ihan oikeaa numeroa olin tarjonnut. Yritin uudestaan, mutta tulos oli yhtä huono kuin ennenkin.

Kirjastovirkailija käveli ohi.

- En onnistu lainaamaan, minä valitin.

Virkailija tuli auttamaan. Hän otti kortin.

- Katsotaanpa, hän sanoi ja vei kortin tiskin taakse. Siellä hän näpytteli vähän aikaa omaa konettaan ja nosti sitten korttini voitonriemuisesti ilmaan.

- Ei kai se toimi, kun teillä on täällä niin paljon maksettavaa, virkailija kailotti. Sitten hän nousi seisomaan, heilutteli korttiani ja osoitti samalla minua sormellaan.

- Katsokaa! Tuo nainen on ihan helvetisti VELKAA kirjastoon! Se ei pysty edes lainaamaan enää!

Kaikki kääntyivät katsomaan minua. Pilkalliset silmät mittailivat vanhaa toppatakkiani ja vuotavia talvisaappaitani. Supina yltyi yltymistään, ivanaurut alkoivat kohota kohti kattoa.

Hyvä on. Tämä ei ollut totta. Älkää uskoko.

Se sen sijaan on totta, että lainauskorttini ei toiminut ja juuri siitä syystä, että minulle oli kertynyt myöhästymismaksuja yli kaksikymmentä euroa. Ihmettelen vain, ettei Vaski-kirjastojen Omalle sivulleni, josta näen lainani ja varaukseni ja kaiken muun, ole tullut mitään tietoa maksuista. "Maksut"-kohta on näyttänyt pelkkää nollaa.

Sekin on totta, että nolostuin yhtä paljon kuin jos virkailija - joka oikeasti oli todella kiltti ja ystävällinen - olisi käyttäytynyt kuten edellä kuvasin.

Vaikka järjellä ajatellen ihmisellä voisi olla pahempiakin syntejä kuin kirjaston myöhästymismaksuja. Ehkä.

  





perjantai 13. joulukuuta 2013

Turhia unelmia ja huonoa omaatuntoa

Piti käydä kirjastossa palauttamassa kirjoja. Kävin, mutta en palauttanut vaan lainasin uusia.

Turun pääkirjaston pitkiä hyllyrivejä tutkiessani ajattelin taas niitä ihmisiä, jotka ovat kirjoittaneet kaikki ne kirjat. Suuresta osasta en ole koskaan kuullut. Silti uskon, että kaikilla heillä on kirjoittaessaan ollut unelma kuuluisuudesta, siitä, että heistä tulisi Suuria Kirjailijoita.

Lapsena uneksin, että minusta tulee kuuluisa filmitähti, vähän kuin Sophia Loren. Unelmani kulminoitui hetkeen, jolloin laskeudun lentokoneesta ylläni täyspitkä, valkoinen turkki. Lentokentällä odottaa suuri toimittajien ja kuvaajien joukko ynnä valtaisa lauma ihailijoita.

En tiedä, mitä tapahtui ennen tai jälkeen tuon hetken, en koskaan ajatellut sitä.

Yhtä turhia lienevät kuvitelmat suuresta kirjailijuudesta, useimmille.

Tuskin kukaan myöntää julkisuushaaveitaan. Jos pääsee niin paljon esiin, että joku vaivautuu asiasta kysymään, se pitää kiistää. Ei, en missään tapauksessa. Ei käynyt mielessäkään. Kirjoittaessani keskityn vain tekstiin.

Yhtä totta kuin se, ettei kukaan käy palkan takia töissä.

Mutta miksi minä tällaisia nyt kirjoitan? Oikeastaan halusin vain laittaa tänne yhden säkeistön runosta, joka sopii joulunaluksen huonon omantunnon nostattamiseen yhtä hyvin kuin tänään radiosta kuulemani inhorealistinen joululaulu. Siinä lapsukaiset pakenivat aattona kotoaan kun isä ja äiti tappelivat kännissä.

Lainaukseni on Aaro Hellaakosken kokoelmasta Jääpeili vuodelta 1928. Runon nimi on Muuan isä:

              Saattelin junalle vanhan
                              leppoisan ukon.
             Jätin yön selkään, yksin
                              tekemään matkaa,
             vaikka jo todellisuuden
                              piiristä väistyy,
              ajasta väistyy hän jo
                              ajattomuuteen.

              Ei ole pojalla aikaa
                             seuranpitoon.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Ensimmäinen etätentti

Ensimmäinen etätenttini on ohi. On ollut jo puolitoista tuntia; vastaukset piti palauttaa viimeistään klo 20.30. Palautin ne varttia yli kahdeksan. Kun aloitin urakkaani tasan puoli viideltä jolloin kysymykset ilmestyivät nettiin, kuvittelin selviytyväni nopeammin.

Kirjoitin noin 12000 merkkiä. Siinä on vastaus kolmeen kysymykseen eli siihen, miten jossakin Vänrikki Stoolin tarinoiden runossa käsitellään sotaa ja miehisyyttä, miten Aaro Hellaakoski ja Edith Södergran erosivat aikansa muista runoilijoista ja kuinka Minna Canth ja Maria Jotuni käsittelevät feministisiä teemoja.

Osasin mielestäni aika paljon. Kyllä se ainakin läpi menee, siitä olen varma.

Valmistauduin tenttiin paitsi lukemalla annetut kymmenen kirjaa, tekemällä lyhyen tiivistelmän jokaisesta kirjailijasta ja kirjasta. Näin minun ei tarvinnut etsiä lähdeteoksista esimerkiksi sitä, mitä tyylisuuntaa mikäkin teos edustaa.

Paitsi nyt tunnustan, että Vänrikki Stoolia en lukenut. Se on aina ollut mielestäni toivottoman tylsää luettavaa. Omistan sen kyllä ja kirjalla on jopa vankka muistoarvo: isoisäni on saanut sen muistoksi armeijasta vuonna 1927. Saiko muistoksi vai lohdutukseksi, sitä tosin en tiedä, isoisältä kun jäi sinne armeijareissulle toinen silmä.

No mutta nyt on etätenttiminenkin kokeiltu. Voin suositella, teknisesti se on ihan helppoa. On, jos nettiyhteys toimii - sitä sainkin jännittää tänään, kun Soneran yhteydet eivät toimineet aamulla.

Minulla taitaa olla kirjallisuuden perusopinnoista enää kaksi kurssia jäljellä. Ennen joulua en kyllä aloita enää mitään, teen vain hiljaksiin kirjoittamisen proosakurssia. Ja luen mitä itse tahdon.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Kauniit ja rohkeat Aleksis Kiven tapaan

Sain viimeisen kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen tenttiin tulevan kirjan luettua. Se oli Aleksis Kiven näytelmä Kullervo. Eipä olisi tullut luettua, jos ei olisi ollut pakko.

Kullervo ilmestyi 1864. Kivi osallistui sillä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran näytelmäkilpailuun ja voitti sen. Tarina perustuu kalevalaiseen Kullervon tarinaan ja sillä on yhteyksiä myös germaanisessa perinteessä tunnetun veljessodan myyttiin. Saattaapa tarinassa olla hiven tottakin. Joka tapauksessa se on juoneltaan kuin Kauniit ja Rohkeat: kuolleet nousevat haudoistaan ja rakastettu osoittautuukin omaksi sisareksi. Kullervo itse on kuin Ridge Forrester, komea ja vahva mies, joka pelottaa syöksyy seikkailusta toiseen.

Kiven kieli on rikasta ja koukeroista. Näin tuumii Kullervo kolmannen näytöksen alussa:

" Enhän menesty isäni huoneessa: verkon kutominen mulle ei mieluista ole eikä kortistossa, järven tyyneellä pinnalla, onkea huiskeilla ja salakkoja lipellä ylös. Nämät askareet mua vaivaa kuin hätärä-silmäistä karvas kaasu ja sauhu. Sentähdenpä kyysän pahteesta nyt karkasin karhukeihäs kädessä; mutta eipä toki suuresti mua haluta täällä kierrellä kontion jälkiä etsien."

Niin mitä? Kullervo on kortistossa, onko hän siis työtön? Työtön ongella?

Ei kai sentään. Kortisto tarkoittanee jotain kaislikon reunaa, jossa Kullervo heittää onkea veteen ja joko saa sillä pieniä kaloja tai lippoaa niitä lipolla. Hätärä-silmäinen taitaa kärsiä herkistä silmistä, mutta kyysän pahdetta en ymmärrä. Äkkiseltään siihen voisi sovittaa vaikka kotilieden kuumuuden, mutta kyysä tarkoittaa kääpiötä.

Ei ymmärrä. Minkähänlaisia ne muut SKS:n näytelmäkilpailuun osallistuneet tekstit olivat?

Kullervo on tragikomedia, jossa traagista ainesta on verrattomasti enemmän kuin komiikkaa. Aina en edes tiennyt, onko minun mielestäni hauska kohta sellaiseksi tarkoitettu. Huumoritajuni on vähän kyseenalainen.

Tämä ainakin nauratti minua: Kullervo tapasi Ainikin ja koki tämän kanssa lyhyen ja kiihkeän romanssin. Sitten kävi ilmi, että he ovat sisaruksia. Tyttö juoksi epätoivoissaan jokeen ja hukuttautui. Kaksi paimenta sattuivat näkemään tapauksen ja  kertoivat siitä Kullervolle, joka ei vielä tiennyt asiasta. Paimenet eivät pystyneet auttamaan Ainikkia, syystä että:
" Niin juuri oli asia kuin kumppanini nyt sanoo: ja siinä ei voinut ihmisen apu mitään, se on hyvin ymmärretty ja siksi toiseksi, niin ei kumpainenkaan meistä osaa uida."  


keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Epäaidon erottaa heti


Olen ihmetellyt yliopiston opintotietojärjestelmää, Korppia. Siellä on paitsi tietoja kursseista, myös tietoja siitä, kuinka moni ja millä arvosanoilla kursseja on suoritettu. Se, mikä minua on ihmetyttänyt on kurssisuoritusten vähäisyys. Esimerkiksi oma viimeisin suoritukseni, Omaelämäkerrallisen kurssin suoritus, ei näkynyt siellä ollenkaan.
Kysyin asiaa ja nyt tiedän, että kaikki suorituksia ei näytetä Korpissa, riippuu siitä, kuka suorituksen arvioi. Hyvä tietää, etten enää ihmettele, jos kurssille on ilmoittautunut 80 ihmistä ja suorituksia tulee vain 20.

Muuten olen vetkutellut monta päivää proosakurssin aloituksen kanssa. Ensimmäinen tehtävä oli kirjoittaa tosipohjainen kertomus. Helppoa kuin mikä, luulisi.Sain kuitenkin kehitettyä aloittamisesta niin suuren ongelman, että yöunetkin olivat vaarassa. Kunnes sitten tänä aamuna keksin, mistä kirjoitan ja nyt kertomus on valmis.

Kertomuksessa kiroillaan aika paljon. Sille ei mahda mitään, ihmisten täytyy saada puhua niin kuin puhuvat. Näen heti - kaikki muutkin näkevät - jos tarinan henkilöt puhuvat epäaidosti.

Kiroilemisessakin täytyy olla aito. Minulla oli kerran, hirveän kauan sitten, poikaystävä, jonka lempilausahdus ja järein kirosana oli: "Voi herranpieksut". Eihän semmoisesta mitään voi tulla, mies kiroilee kuin eunukki.

Asiasta toiseen. Kerään parhaillaan rohkeutta voidakseni tarjoutua kouluihin sijaiseksi. Olen selannut nettikeskusteluja sijaisena työskentelemisestä ja yrittänyt päästä perille, olisiko minulla mahdollisuuksia. Voisi olla.

Haluaisin kokeilla opettajan työtä tavallisessa koulussa. Olenhan minä nyt kansalaisopistossa opettajana, mutta se on erilaista.

Mitään haaveita ja unelmia ei pitäisi hautoa loputtomiin. Kaikkea, mistä haaveilee ja mikä on mahdollista, pitäisi edes kokeilla. Sen takia kerään nyt rohkeutta soittaakseni jollekin rehtorille ja kysyäkseni töitä.

Nettikeskustelujen perusteella sijaiseksi pyrkiminen tosin voi olla jokseenkin itsetuhoinen hanke.