tiistai 28. helmikuuta 2017

Freelancer töpeksii

Tämä voi toimia vaikka vertaistukena jollekin, joka murehtii erehdyksiään ja luulee, ettei kukaan muu ole niin tyhmä.

Minä olen. Olen tehnyt paljon virheitä ja hävennyt niitä niin, että mahaan sattuu enkä ole kuvitellut enää koskaan voivani avata ulko-ovea.

Mitä kaikkea?

Valokuvaamista ilman, että kamerassa on filmiä.
Valokuvaamista ilman, että kamerassa on muistikorttia.
Valokuvaamista ilman, että osaa käyttää kameraa.
Haastatteluja ilman, että on lehtiötä.
Haastatteluja, joihin en ole yhtään valmistautunut.

Eksymisiä ja myöhästymisiä. Hätävalheita.

Pahin oli se - olen kertonut tämän monta kertaa - kun huolimattomuuksissani tapoin erään ihmisen. Tein juttua perheestä, joka puhui isoäidistä menneessä aikamuodossa. Oletin isoäidin kuolleen, kirjoitin hänestä jutussa isoäitinä joka on jo kuollut. Vainaja luki tämän lehdestä ja taisi pahastua. Taisi: en minä tiedä, minulla ei ollut rohkeutta edes soittaa ja pyytää anteeksi.

Virheitä ja väärinymmärryksiä on entisajan puhelinluettelon verran.

Häpesin, häpeän yhä.

Silti. Siihen nähden, kuinka paljon olen kirjoittanut, olen tehnyt aika vähän virheitä. Niistäkin yritän aina ottaa opikseni, etten ihan samanlaista tekisi toista kertaa.

Niin sitä vaan, että ihmisiä tässä kaikki ollaan. Minä olen ja sinä ja sekin, joka näyttää siltä, ettei koskaan elämässään ole tehnyt mitään muuta kuin oikeita ja järkeviä asioita.

perjantai 24. helmikuuta 2017

Ottaisin mielelläni vaimon, mutta...

Sain äsken jonkun reippauspuuskan minkä voimin kirjoitin kolmesta kirjoittamattomasta jutustani kaksi valmiiksi. Se tarkoittaa sitä, että huomenna minulla on melkein vapaapäivä. Sen yhden jutun voin kirjoittaa aamulla yöpaita päälläni samalla kun juon aamukahvia. Huomenna minulla ei myöskään ole mitään työhön liittyvää menoa.

Oi ihana vapaapäivä!

Hah. Se oli vitsi. Olevinaan. Ei minulla mitään oikeita vapaita ole, sillä vapaahetket kuluvat tietysti vessoja siivoamalla, imuroimalla ja varovaisella lähentymisellä kohti täpötäynnä olevaa pyykkikoria, joko puhtaiden tai likaisten tai molempia.

Jos minulla olisi tarpeeksi rahaa, palkkaisin siivoojan. Siivooja saisi hoitaa myös pyykit ja mielellään laittaa ruokaa. Ongelma ratkeaisi ilman rahaakin jos voisin ottaa vaimon mutta en voi kun satun itse olemaan sellainen.

Tarkkaavainen lukija voi huomata rivien välissä jotain jota ei sanota suoraan.

Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän piittaan kotitöistä.

Muuten ei ole tapahtunut mitään ihmeellistä. Sain viimein nähdäkseni sen jutun, joka meistä kirjoitettiin kesäkuntamme mainoslehteen ja jonka tekotapaa siunailin ja sanoin, etten itse tekisi niin. No, juttu oli ihan hyvä, kelpo. Siinä oli jonkun verran käytetty kirjoittajan mielikuvitusta, mutta niinhän minä itsekin teen, teen silti, vaikka haastattelen perusteellisemmin kuin meitä haastateltiin.

Sen verran jouduin korjaamaan, että minä en ole vielä eläkkeellä, vaikka kirjoittaja nähtävästi luuli niin. En tiedä, olisiko se asia hänelle selvinnyt, jos hän olisi nähnyt meidät livenä. Itse mielelläni uskon, että olisi.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Nimisokeus lie joku oikea tauti

Olen ehkä joskus ennenkin kertonut, että minulla on vaikeuksia nimien kanssa. Annan ihmisille vääriä nimiä, enkä huomaa sitä. Jäin siitä taas kiinni kun nimesin haastateltavani ihan päin seiniä, vaikka varmasti - ihan varmasti- istuin hänen vieressään, katsoin silmiin, kysyin hänen nimeään ja kirjoitin sen huolellisesti lehtiööni. Kirjoitin siihen huolellisesti väärän nimen.

Jos haastateltavan nimi on Niemi, mutta hän näyttää minun mielestäni Peltoselta, hänestä tehdään Peltonen.

Tapahtuu, on tapahtunut, pahempaakin. Jutussa Peltosesta tulee seuraavassa kappaleessa Peltomäki ja vielä ennen kuin kahdentuhannen merkin juttu on lopussa, Peltoniemi.

Luen juttuni aina huolellisesti läpi ennen kuin lähetän niitä eteenpäin. Luen ainakin yhden kerran, usein monta kertaa. Silti väärät peltoset voivat mennä ohitseni ilman, että tajuan niitä. En vain näe.

Piti tämäkin nyt kertoa, vaikka noloahan tämmöinen on.

  



sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Selkeää ajattelua monimutkaisten asioiden äärellä

Opiskelu tuntuu jo vanhalta jutulta. Yliopiston sivuille on kuitenkin pakko palata, sillä korkeakoulujen yhteishaku lähestyy. Minun on siis haettava Jyväskylän yliopiston humanistiseen tiedekuntaan, vaikka olen jo tehnyt kaikki opinnot. Tiedekunta sitten myöntää tutkinnon toivottavasti.

Vietin taas tovin jos toisenkin etsimällä selkeää tietoa siitä, pitääkö minun todistaa Turussa tehdyt suomen kielen opinnot ennen vai jälkeen hakulomakkeen lähettämistä ja kun joka tapauksessa täytyy jonnekin todistaa, niin miten ja millä? Luulen nyt olevani selvillä.

Viime päivinä olen ajatellut - selkeämmin kuin ennen - sitä, että minkä tahansa kirjoittamisen lajin valitseekin, siihen kannattaa keskittyä.

Suomeksi se tarkoittaa sitä, että jos haluaa kirjailijaksi, ei kannata haaveilla toimittajan työstä. Saati ryhtyä siihen.

torstai 2. helmikuuta 2017

Toimittajan huoneentaulu

Meillä kävi eilen valokuvaaja. Kuvat otettiin siihen kesäkuntamme mainoslehteen, josta viimeksi kerroin.

Otan itse jatkuvasti kuvia ja luulen tietäväni hommasta jotain. Kuvattavana oleminen on kuitenkin eri asia ja kuten haastateltavana oleminen on sekin varsin opettavainen kokemus omaa työtä ajatellen.

Eilisen perusteella voin vain ihmetellä ja ihailla niitä lukemattomia ihmisiä, joita olen tähtäillyt kamerallani ja houkutellut hymyilemään. Miten he ovat selvinneet siitä niin hyvin, kun minusta tuntui, että menin ihan pois tolaltani enkä yhtään tiedä, mitä olen touhuillut. Kuvaajasta ei paljon ollut apua, hän oli sitä lajia, joka ei ohjaa kuvattavia vaan odottaa, että nämä tekevät itse.

Jokaisen leipiintyneen toimittajan pitäisi säännöllisin välein joutua jutun kohteeksi. Tänään kun kävin tekemässä yhden pienen henkilöjutun, yritin muistaa, mitä juuri (taas) olen oppinut:

- On todennäköistä, että haastateltava jännittää hirveästi.
- Älä valita kiireitäsi, ole läsnä ja kuuntele.
- Kun otat kuvaa, ohjaa ja rohkaise kuvattavaa. Neuvo, miten seistään, missä pidetään käsiä, juttele mukavia. Ota niin paljon kuvia, että joukossa on edes yksi hyvä.
- Muista, että vaikka haastattelu olisi sinulle kymmenestuhannes, se voi haastateltavalle olla ensimmäinen ja valtavan tärkeä.

Yritän muistaa. Ja odotan mielenkiinnolla sitä aukeaman juttua, joka niistä yhdeksästä kysymyksestä syntyy.