maanantai 17. helmikuuta 2014

Kuinka kirjoitan kuunnelman

Tämä ei ole mikään kuunnelmankirjoitusopas, vaikka otsikosta voi niinkin päätellä. Otsikko on ennemminkin kysymys kuin vastaus.

Sain draamakurssista nelosen ja samalla siunauksen suunnitelmalle, jossa hahmottelin viimeisen kurssin tehtävääni. Aion siis kirjoittaa kuunnelman.

Tehtävä tuntuu juuri nyt mahdottomalta. En kuitenkaan sure sitä sillä tiedän, että pian helpottaa. Kun joku kirjoitustehtävä tuntuu vaikealta lohdutan itseäni ajattelemalla, että koskaan mikään kirjoitustyö ei ole jäänyt tekemättä sen takia, etten olisi keksinyt mitään. Tuskin nytkään jää.

Kuunnelmani on jo nyt ollut prosessi. Kirjoitin proosakurssilla pienen tarinan, josta en aikonut tehdä sen enempää. Työn arvioinut opettaja oli kuitenkin sitä mieltä, että tarina oli kiinnostava ja siitä voisi kirjoittaa vaikka kirjan. Niinpä jalostin tarinastani draamakurssilla kuunnelma-aihion ja kirjoitin pari kohtausta.

Kun odotin palautetta draamakurssin tehtävästä luin joitain kuunnelmaselostuksia ja -arvioita. Niissä tunnuttiin puhuttavan niin taidokkaista töistä, että menetin jo uskoni omaan kuunnelmaideaani. Se alkoi tuntua liian yksinkertaiselta ja myös vanhanaikaiselta. Uskoni palasi, kun draamakurssin opettaja nimitti palautteessa ideaani "kiinnostavaksi" ja "herkulliseksi". 

Tästä kirjoittamisessa paljolti on kysymys: uskosta omiin ideoihin. Täytyy uskaltaa valita monien, tulevien ja menevien ideoiden joukosta yksi ja sitten uskoa siihen.

En vielä tiedä, voinko kirjoittaa kuunnelmani valmiiksi. Tehtävän sivumäärä on rajattu ja saattaa olla, että sivuja tarvittaisiin enemmän kuin niitä on lupa käyttää. Annetulla määrällä pääsen kuitenkin pitkälle.

Kunhan nyt ensin aloittaisin.


perjantai 14. helmikuuta 2014

Asioilla on taipumus järjestyä

Otsikko on yksi lempilauseistani. Uskon siihen lujasti ja olen monta kertaa kokenut sen todeksi. Kuten nyt.

Mietin pari päivää sitten työasioitani. Olen viime kuukausina keskittynyt enemmän opiskeluun kuin työntekoon ja se tietysti näkyy pankkitilillä. Nyt oli aika tehdä asialle jotain.

Siinä pohtiessani päähäni pälkähti soittaa erääseen paikkaan ja kysyä, olisiko heillä minulle käyttöä. Ja kuinka ollakaan, heillä oli käyttöä juuri minunlaiselleni työntekijälle. Ihminen jolle soitin, sanoi, että kysymykseni tuli kuin taivaan lahjana.

Ei hassumpaa olla taivaan lahja jollekin.

Muutenkin on ollut myötätuulta. Anoin Journalistiliitolta apurahaa kesäyliopiston virkamiesruotsin kurssiin ja sain sen. Sinne sitten toukokuussa.

Lasken opintopisteitäni ja suunnittelen tulevaisuutta. Juuri nyt olisi hyvää aikaa suorittaa yhtä ja toista, mutta kirjallisuudessa sen paremmin kuin kirjoittamisessakaan en pääse eteenpäin. Kirjallisuuden verkkokurssi kestää vääjäämättä aikansa enkä vielä ole saanut lupaa aloittaa kirjoittamisen tekstikokoelmaa. "Lupa" tarkoittaa sitä, että opettaja hyväksyy suunnitelmani.

Selasin kurssitarjontaa ja siellä olisi paljon kiinnostavaa. Olen tähän asti pysynyt uskollisesti yhdellä polulla mikä tarkoittaa sitä, että kun olen aloittanut jonkin aineen perusopinnot, olen vienyt ne johdonmukaisesti loppuun mihinkään poikkeamatta. Olisiko nyt poikkeamisen aika?

Seuraavaksi yritän selvittää, miten saisin uutisotsikot ja muut sen semmoiset näkymään näytölläni ruotsiksi. Tuossa yläreunassa vilkkuu nytkin vaihtuvia otsikoita ranskaksi. En muista, minkä takia olen valinnut ranskan mutta huomaan, että olen alkanut ymmärtää noista otsikoista yhtä ja toista.  

 

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Löysä viikko

Nyt en ole voinut tehdä opiskelujen eteen juuri mitään. Lähetin valmiin draamakurssin arvioitavaksi ja heti sen perään suunnitelmani viimeistä kurssia, tekstikokoelmaa varten. Tämä kurssi alkaa siten, että ensin tehdään suunnitelma siitä, mitä aiotaan tehdä ja vasta sitten, kun se on arvioitu ja työlle on osoitettu ohjaaja, pääsee tekemään.

Suunnitelmaani ei ole vielä vastattu mitään. Haluan kirjoittaa kuunnelman, joten draamasta nytkin on kyse.

Kirjallisuuden analyysin verkkokurssi alkoi maanantaina. Olen tehnyt kaikki tehtävät, joten nyt ei tosiaankaan ole mitään opiskeluun liittyvää työn alla.

Verkkokurssit tuntuvat aika helpoilta. Tosin kokemukseni on hyvin pieni kun aikaisemmin olen suorittanut vain yhden verkkokurssin. Tämän toisen verkkokurssin ensimmäisen viikon tehtävänä oli analysoida Sylvia Plathin runo Aamulaulu ja keskustella siitä ryhmässä. Lisäksi piti vastata tehtävään, jossa kysyttiin selitystä kolmeen runoihin liittyvään käsitteeseen. Huomenna näen uudet tehtävät.

Itsenäiseen työskentelyyn eli oppimistehtävien tekemiseen verrattuna verkkokurssilla tuntee pääsevänsä helpolla. Tietysti siihen vaikuttaa myös se, että tehtävien tekemiseen on varattu paljon aikaa; kurssi päättyy vasta vapun tienoilla. Itsenäisten tehtävien kanssa on aina olevinaan kiire.

On ylellistä, että meillä Suomessa on näin paljon vaihtoehtoja opiskella. On päivä- ja iltaopiskelua, lähi-, etä- ja verkko-opetusta. Jos on halua opiskella on vain harvoja syitä, joiden takia se olisi mahdotonta.

Toinen asia onkin sitten se, mitä varten tässä opiskellaan, kun kenelläkään ei kohta ole töitä.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Entinen kriitikko muistelee

Draamakurssi on valmis. Kaksikymmentä sivua ja noin 40 000 merkkiä lähti arvioitavaksi.

Kaikista kirjoittamisen perusopintojen kursseista tämä tuntui hankalimmalta. En sano, että se oli vaikea sillä sellaiselle, joka harrastaa elokuvien katsomista tai käy ahkerasti teatterissa, kurssi on varmasti helppo. Minä vain en ole mikään elokuvaharrastaja.

Teatteriharrastaja sen sijaan olen ollut. Nuoruudestani meni parikymmentä vuotta erilaisilla näyttämöillä. Teatteriuran huipensi surkuhupaisa, muutaman vuoden jakso kaupunkilehden teatterikriitikkona.

En todellakaan tunkenut itseäni siihen hommaan. Tein muita juttuja lehteen ja kun siellä tiedettiin, että harrastan näyttelemistä, minusta päätettiin tehdä lehden uusi kriitikko. Entinen oli jo vähän vanha ja kirjoitti samalla kaavalla joten minä edustin jonkinmoista uudistumista.

Tiesin, etten ole yhtään pätevä arvostelemaan kenenkään esityksiä. Tosin olin itse näytellyt paljon, mutta en ollut edes kovin kiinnostunut teatterista, näyttelemisestä ainoastaan. En ollut edes niin kiinnostunut teatterista, että olisin haaveillut teatterikouluun pyrkimisestä niin kuin sentään melkein kaikki muut nuoret näyttelijänalut ymmärtääkseni tekevät.

Kriitikonurani sai katastrofaalisen alun. Arvostelin Turun Kaupunginteatterin esityksen - en muista yhtään, minkä - ja sain teatterilaisten vihat päälleni. Lisäksi pahoitin syvästi sen entisen kriitikon mielen, jopa niin syvästi, että hän kirjoitti lehden yleisönosastoon pitkän valituskirjeen, jossa ihmetteli itsensä ja pitkän uransa vaihtamista johonkin torveloon harrastajatyttöön. En kiistänyt asiaa silloin enkä nytkään kiistä.

Olin siis saanut aikaiseksi pienen kulttuuriskandaalin, jonka sovittelemiseen tarvittiin päätoimittajaa ja teatterinjohtajaa ja ties keitä. Vanha kriitikko otettiin takaisin riveihin ja minä sain jatkossa arvostella vain harrastajateattereiden esityksiä. Mikä sekin oli taitoihini nähden aivan liikaa.

Tällaisia muistoja nousi mieleeni, kun kirjoitin draamakurssin tehtäviä. Nyt ei sitten olekaan jäljellä kuin perusopintojen viimeinen kurssi, tekstikokoelma. Nimestään huolimatta se voi sisältää ainoastaan yhden tekstin, mutta se onkin sitten vähän pitempi kuin tähänastiset.

Olen tämän vuoden puolella palauttanut tehtäviä kolmentoista opintopisteen edestä. Se on hyvä tahti.