perjantai 31. maaliskuuta 2017

Hankalat haastateltavat

Nuorena toimittajanalkuna päätin, etten ikinä tule ylimieliseksi ja ilkeäksi. Tämä johtui siitä, että törmäsin muutamiin kovasti arvonsa tunteviin vanhempiin naistoimittajiin, jotka tietysti suhtautuivat minuun kuin olisin hupaisa ja mennen tullen ylikäveltävä pikku anekdootti heidän suurenmoisessa elämässään. Jos sitäkään.

Nyt voin sanoa, että olen pysynyt päätöksessäni. En ole ylimielinen enkä ilkeä, mutta se ei tarkoita sitä, etteivätkö jotkut ihmiset minua joskus ärsyttäisi oikein raskaimman jälkeen. Jotkut haastateltavat ovat kerta kaikkiaan hankalia.

Ehkä 98 prosentissa jutuntekoja kaikki menee hyvin, kaikille jää hyvä mieli.

Sitten ovat ne loput.

Ne, jotka tahtovat "oikovedoksia" ja kuvittelevat, että heillä on oikeus kirjoittaa juttu uudestaan otsikkoa myöten. Pahimpia ovat ne, jotka luulevat olevansa armoitettuja kirjoittajia ja "korjaavat" kieliasua päin persettä.

Ne, jotka tahtovat nähdä myös valokuvat ja kuvittelevat, että heillä on oikeus päättää, mitkä kuvat jutun yhteyteen laitetaan.

Haastateltavat, jotka puhuvat vuolaasti, ilman taukoja ja asian vierestä. Raskasta porukkaa.

Haastateltavien puolisot, jotka puhuvat vuolaasti, ilman taukoja, eivätkä anna haastateltavan itsensä sanoa mitään. Olen törmännyt näihin neljänkymmenen vuoden aikana vain kolme kertaa, mutta en unohda tapauksia ikinä. On äärimmäisen piinallista nähdä, miten se, jota olen tullut haastattelemaan, häpeää ja kiemurtelee, kiristelee hampaitaan ja punoittaa kun se, jota ei ole tultu haastattelemaan mutta joka siitä huolimatta on kaiken aikaa suuna päänä, selostaa toisen asioita kuin omiaan. Kaksi näistä kammotuksista oli naisia, yksi mies. Säälin heidän puolisoitaan.

Mustasukkaiset naiset. Ihan totta. Joskus olen aistinut heti, kun tulen haastattelupaikan pihalle, että siellä hallitsee nainen, joka ei päästä ketään reviirilleen. Se, että olen tullut haastattelemaan naisen miestä jostain asiallisesta asiasta, ei auta. Nainen vihaa minua heti. Tämä on johtanut jopa siihen, että juttu on jäänyt julkaisematta. Onneksi tämä on hyvin harvinaista. Ja sekin on sanottava, että kaikista niistä miehistä, tuhansista, joita olen haastatellut, voisin kuvitella jotain muuta kuin haastateltavan vain - ööh - voinko yhdestäkään? En ainakaan niistä ukkeleista, joita niin verenhimoisella kiihkolla on vartioitu.

Kaksimielisten juttujen kertojat. Hohhoijaa.

Kaikenlaista on nähty. Kerran olin haastattelemassa yhtä autokauppiasta hänen kotonaan ja minulla oli harjoittelijakin mukana. Mies oli ihan kauhean kova puhumaan. Kovin ystävällinen hän silti oli kuten nämä puheripuliset usein ovat, esitteli minulle kotiaan ja taidekokoelmiaan. Vaimo kattoi kahvit ja päädyimme lopulta jopa juomaan sitä. Mies puhui ja puhui ja halusi lopulta näyttää valokuvia. Hän kantoi pöytään kenkälaatikollisen kuvia ja ryhtyi esittelemään niitä seikkaperäisten selostusten kera. Lomakuvia pääasiassa. Monissa kuvissa mies poseerasi nuorten naisten kanssa kaulakkain ja piteli naisten rinnoista kiinni. Me nyökkäilimme kuville, vaimokin siinä edelleen istui vaikka ei näköjään ollut päässyt matkoille mukaan. Millään ei ollut mitään tekemistä sen kanssa minkä vuoksi minä olin paikalla.

Miksi nämä juuri nyt tulivat mieleeni? Varmaan sen takia, että olen kuluneella viikolla ollut lievästi ärsyyntynyt kun minun kykyäni ymmärtää ja kirjoittaa on selvästi kyseenalaistettu. Olin nimittäin muutama päivä sitten tekemässä juttua eräästä luontoon ja metsästykseen liittyvästä asiasta ja haastattelin pitkän linjan jämäkkää asiantuntijaa. Lähetin jutun nähtäväksi sähköpostilla, kuten tapani on ja kuten sovimme.

Asiantuntija soitti parin päivän päästä ja ilmoitti, että hän haluaa käydä jutun erittäin tarkasti läpi minun kanssani, ihan siis silmätysten eikä sähköpostilla. En voinut suostua siihen ja niinpä asiantuntija lupasi perehtyä sähköpostiinsa kun ehtii. Pari päivää sen jälkeen hän soitti uudestaan vain kertoakseen, ettei ole ehtinyt avata sähköpostiaan mutta koska juttu on äärimmäisen tärkeä, se on käytävä todella huolellisesti läpi. Jäin taas odottamaan (totta puhuen ajattelin, ettei hän osaa käyttää sähköpostia).
Tänään mies soitti ja kertoi vihdoin lukeneensa jutun. Siinä ei ollut mitään korjattavaa. Hän kysyi, olenko ollut paljonkin ko. asioiden kanssa tekemisissä kun osasin kirjoittaa niin hyvin. Sanoin, etten ole, mutta olen minä muutaman jutun joskus tehnyt.

Ei tämä nyt ollut kauhean paha, mutta silti ärsytti. Nainenkin voi osata kirjoittaa jutun mistä tahansa vaikka olisikin vaalea ja sinisilmäinen.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Freelancer syö eväitä

Siivosin auton tänään pitkästä aikaa. Pieni Rouge Lucifer oli surkeassa kunnossa jo pitemmän aikaa eikä todellakaan vastannut sitä, mitä tarkoitetaan, kun sanotaan, että auto on ollut naisen omistuksessa. Tai siis ainakin kuvittelen, että sillä tarkoitetaan erityistä siisteyttä tai sellaista.

Ajan töiden perässä välillä aika pitkiä matkoja. Nykyään minulle on tullut tavaksi pitää mukana juomapulloa ja mielellään myös jotain syötävää. Tämä on ihan viime vuosien ilmiö, aikaisemmin ei tullut edes mieleen, että reissuun pitäisi ottaa muuta kuin kameralaukku ja lehtiö,

Muutos näkyy vyötäröllä, mutta se on toinen juttu.

Auton lattialla oli vaikka mitä. Olen erikoisen mieltynyt juustoriisikakkuihin ja niistä tulee kamalasti murusia. Yhden kuplajuomapullon onnistuin sihauttamaan päälleni ja pitkin penkkejä. Tyhjiä pulloja ja käärepapereita kertyy.

Tällaisessa työssä on vaikea syödä terveellisesti tai säännöllisesti. Nytkin auton hansikaslokerossa on vajaa paketti tavallisia riisikakkuja. Ostin ne, kun kaupassa ei ollut muita. Puisevaa syötävää, ihan kuin pahvia nakertaisi. Siksipä niitä siellä hansikaslokerossa vielä onkin.

Autoa siivotessa voi tehdä löytöjä. Minä löysin tänään varoituskolmion ja vararenkaan - olenkin ihmetellyt, missä se mahtaa olla.

Kirjoittamisesta ei ole mitään kerrottavaa. Eikä oikein mistään. Välillä tekisi mieli pistää lappu luukulle, mutta sitten ajattelen, että haluan pitää tätä blogia ainakin siihen asti kun saan yliopistosta todistuksen suoritetusta tutkinnosta. Sitä vartenhan olen tätä kirjoittanut, kertonut tästä matkasta. Toinen juttu on seurata loppuun asti mitä kirjojen käsikirjoituksille tapahtuu. Molemmat ovat vielä yhdellä kustantajalla, ovat olleet jo reilusti yli vuoden.

Olisi hauska tietää, mitä opiskelukavereiden käsikirjoituksille kuuluu. Ovatko he jo saaneet ne valmiiksi? Tiedän, että jotkut samaan aikaan genreenharjaantumiskurssilla olleet kirjoittivat romaania.

Etäopiskelun ikävä puoli on se, ettei opi yhtään tuntemaan niitä, jotka ovat samoilla kursseilla ja joita ei koskaan näe.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Yhteishaku on tehty

Tänään ajattelin myötätunnolla esiäitejäni ja -isiäni, joiden työviikko oli kuusipäiväinen. Kulunut viikko on ollut minulle poikkeuksellisen työntäyteinen, vaikka siihen sisältyi jopa yksi vapaapäivä jonka vietin hyvän ystäväni luona. Joka päivälle on kuitenkin riittänyt paljon ohjelmaa, eikä tahti suinkaan ole hiljentymässä.

Työn sankari puhuu.

Keskiviikkona alkoi korkeakoulujen yhteishaku. Osallistuin siihen heti eli hain Jyväskylän yliopiston Humanistis-yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan kirjoittamisen kandidaattiohjelmaan. Haen ns. Avoimen väylän kautta, mikä tarkoittaa sitä, että olen jo tehnyt kaikki tarvittavat opinnot avoimen yliopiston puolella. Jos (ja kun) minut hyväksytään, olen hetken yliopiston kirjoilla voidakseni suorittaa puuttuvan maturiteetin ja saadakseni tutkinnon valmiiksi.

Pitäisikö tuo kun sittenkin poistaa? Jos joku menee kumminkin pieleen.

Nyt täytyy vielä kopioida todistus Turussa suoritetuista suomen kielen opinnoista ja lähettää se Jyväskylään hakemuksen liitteeksi.