torstai 31. joulukuuta 2015

Kirjoittajan vuosi 2015

Vuosi on käytetty ja kulutettu. Tämä ei ole vain sanonta, tämä on nyt totta. Vuoden 2015 jokaiselle päivälle on ollut käyttöä enkä kai olisi jaksanut tehdä paljon enempää.

Tai tietysti jos olisi ollut pakko olisin voinut.

Opiskelun suhteen vuosi ei näytä hyvältä, olen suorittanut vain 20 opintopistettä. Pieni lohdutus on siinä, että suuri osa noista pisteistä tuli lastenkirjaa kirjoittaessa ja sehän on hidasta puuhaa.

Olen kuitenkin ihan hyvin menossa kohti tavoitettani. Suoritan kandidaatintutkinnon ensi vuonna jos ylivoimaisia esteitä ei ilmaannu.

Opiskelun eli käytännössä kirjan kirjoittamisen lisäksi olen tehnyt tänä vuonna 262 lehtijuttua ja pitänyt kansalaisopistossa kevätlukukaudella kolmea kirjoittajakurssia ja syyspuolella yhtä.

Muutakin elämää on. Iloa ja surua. Tämä ei ollut helppo vuosi.

Nyt haluan siivota työpöytäni, ennen uuden vuoden alkamista. Tahdon pyyhkiä pölyt ja aloittaa kirjaimellisesti puhtaalta pöydältä.

Mitä tahansa tapahtuu ensi vuonna, se tapahtuu. Ei sen pelossa voi olla tekemättä suunnitelmia ja uskomatta niihin.

tiistai 29. joulukuuta 2015

Ensimmäiset hylsyt

Kustannustalojen väki on ottanut joululomalle luettavaa ja tulokset näkyivät sähköpostissani tänään: Otava ja WSOY sanoivat kohteliaasti kiitos ei.

Torjutuksi tuleminen tuntuu ikävältä, ei mahda mitään. Ei, vaikka kuinka järkeilisi, että hylkäys ei tarkoita sitä, että olisin surkea kirjoittaja ja ihmisenä ihan kelvoton. Pahalta tuntuu kuitenkin.

Kirjan kirjoittaminen ja toiveet ja haaveet sen suhteen ovat valtavan iso juttu. En varmasti ole ainoa kirjoittaja, jolle kirjan julkaiseminen on yksi elämän isoimpia haaveita, ellei peräti suurin. Se on voinut saada jopa suhteettoman suuren sijan elämässä ja sille on uhrattu paljon. Kun sitten kirjaa ei tule, käsikirjoitusta ei hyväksytä, tuntuu, kuin elämältä kiskottaisiin pohjaa. Hetken tuntuu epätoivoisesti siltä, että mikään ei koskaan muutu, elämä jatkaa ankeaa rataansa loppuun asti ja kas, mikä siellä häämöttää - katkera pettymys ja häpeä. Sinusta ei koskaan tullut mitään.

Mikä sitten muuttuisi, jos oma teksti jonain päivänä olisi kovien kansien välissä ja kannessa lukisi oman nimen lisäksi myös Otava tai WSOY? Sitä aion vähän tutkia kandidaatintyössäni.

Tutkimussuunnitelma edistyy. Olen haalinut jo jonkun verran kirjallisuutta ja lisää tulee.

Tästä ainakin tulee valmista.

perjantai 25. joulukuuta 2015

Kunhan kirjastot avautuvat

Joulu on osaltani juhlittu. Kaikki sujui hyvin ja perinteisesti lukuun ottamatta sitä, että kinkkupussi oli huolimattomasti asteltu ja kinkunrasvat pitkin keittiön lattiaa sekä sitä, että eräs pienimmistä jouluvieraista oksensi eteisen lattialle.  Ei siis mitään ihmeitä.

Ja nyt alkaa arki. Rakastan sitä!

Varasin aamulla ennen jouluvieraiden tuloa majapaikan seuraavaa Jyväskylän-reissua varten. Ostin myös junaliput. Viimekertainen yöpymispaikkani oli jo täynnä, joten päädyin tällä kertaa oikeaan hotelliin. Matka on edessä vasta helmikuussa. Silloin ollaan jo jaksolla KIKA419 eli kandidaatintutkielmaa tekemässä. Nyt teen vasta tutkimussuunnitelmaa.

Kunhan kirjastot taas avautuvat, käyn hakemassa muutamia kirjoja tutkielmaani varten.

Kaiken järjen mukaan minun pitäisi saada tutkinto valmiiksi ensi vuonna. Kursseja puuttuu enää noin neljä tutkielman lisäksi. Ainoa, mikä voi tuottaa hankaluutta, on englannin kurssi tai kurssit, niitä kun ei pääse koska tahansa suorittamaan enkä edes ole varma, pitääkö niitä suorittaa kaksi vai riittääkö yksi. Pitänee kysyä. Kysymällä asiat selviävät.

Nyt, kun vuosi on lähellä loppuaan, minulla on sellainen olo, että tämä vuosi on todella loppuun kulutettu, hyvin käytetty.

maanantai 21. joulukuuta 2015

Freelancerin elämää joulun alla

Ei vain joulu, vaan myös joulunalus on otollista aikaa itsesäälille, jos on siihen taipumusta. Freelancer voi sääliä itseään vaikka sen takia, ettei pääse pikkujouluihin. Siinä, missä vakityössä olevat valittavat pakkojouluruokailuja ja miettivät pikkujouluista selviämistä, freelancer saa olla ihan rauhassa.

Ei yhtään joululounasta ennen kuin itse laittaa.

Jos onnistaa, voi päästä raportoimaan jonnekin, jossa syödään jouluruokaa. Voi olla, että freelancerillekin tarjotaan, sanotaan, että "Sinäkin voit syödä meidän kanssamme". Tietenkään freelancer ei syö, ei kehtaa eikä halua. Kenen kanssa hän muka edes voisi istua samassa pöydässä? Yksin?

Juhlakutsuja on turha odottaa. Jos sellainen jostain ihmeestä tipahtaisi, se olisi katastrofi: freelancer ei ole käynyt juhlissa miesmuistiin eikä omista mitään juhlavaatteita eikä -kenkiä. Hän ei edes osaisi olla juhlissa, hän pelkäisi siellä. Hän ei haluaisi lähteä vaikka kutsuttaisiin.

Puhunko nyt itsestäni?

Puhun. Itsestäni ja kaikista muista, jotka eivät kuulu mihinkään työyhteisöön. Työttömistä esimerkiksi. Tai yksinyrittäjistä.

Tämä on sitä vapauden, freenä olemisen taustapuolta. Se, ettei ole työkavereita, ei ole ketään "meitä". Täytyy todella pitää yksin olemisesta ja osata viihdyttää itseään, ettei tulisi onnettomaksi. Sen takia freelancerius sen paremmin kuin muukaan yksinyrittäminen ei sovi kaikille.

Kolmenasatanakuutenakymmenenäneljänä päivänä vuodesta olen tyytyväinen ja kiitollinen siitä, että olen vapaa. Yhtenä päivänä iskee haikeus olla osa jotain, tehdä yhdessä toisten kanssa. Silloin kaipaan työkavereita. Ei niiden tarvitsisi edes olla mukavia ja yhteistyökykyisiä, hankalatkin kelpaisivat. Tänään.

tiistai 15. joulukuuta 2015

Käsikirjoituksesta

En ole kertonut, mitä lastenkirjan käsikirjoitukselle tapahtui sen jälkeen, kun sain siitä hyvän palautteen ohjaajaltani. Tuostahan on jo kuukausi aikaa.

Lähetin käsikirjoituksen sähköpostilla kuuteen eri kustantamoon. En korjannut tai muuttanut siitä enää mitään, katsoin vain, että sivunumerot ja muut ovat kohdallaan.

En tiedä, mitä käsikirjoitukselle tämän jälkeen on tapahtunut. Oletan, ettei vielä mitään. Kun viimeksi olin samalla asialla 1990-luvun puolivälissä, vastaus tuli 6-9 kuukauden kuluttua. Nyt on mennyt vasta vajaa kuukausi. Vastauksia alkaa todennäköisesti tulla joskus keväällä.

Nyt kuuluisi sanoa jotain sellaista kuin että "eihän sitä tietenkään julkaista, kunhan kokeilin". En sano. Miksi minä olisin edes lähettänyt käsikirjoitukseni minnekään jos itsekin pitäisin sitä niin huonona, ettei sitä ikinä julkaista? Se ei ole huono. Ei mikään huippu, mutta huono se ei ole.

Todennäköisyys on tietysti tosi pieni. Tämä sentään täytyi sanoa.

Kerron kyllä, miten käsikirjoituksen matka tällä kertaa etenee.

Nyt keskityn kirjoittamaan tutkimussuunnitelmaani. Olen myös ilmoittautunut tutkimus- ja havainnointimenetelmien kurssille, joka valitettavasti pääsee alkamaan vasta tammikuussa. Ajattelin, että olisin tässä joulun tienoilla ehtinyt suorittaa sen kun muuta ei oikein ole.

Paitsi joulu, se on.

Olin tänään kirjakaupassa lahjaostoksilla. Vieressäni kaksi naista tapasi toisensa, olivat tuttuja. Siinä käytiin joulunalusajan tavallisin vuoropuhelu.

- Missä te ootte joulun?
- Ihan kotona vaan. Meille tulee Simon vanhemmat ja mun sisko perheineen.
- Niin mekin, kotona ihan. Aattona tulee appivanhemmat ja joulupäivänä mennään mun veljen luo syömään.

Tässä ei ollut mitään erikoista. Huvittaa vain se into, jolla me haluamme tietää, missä ja kenen kanssa ihmiset viettävät joulun. Kiinnostaako se muka oikeasti jotakuta?

tiistai 8. joulukuuta 2015

Elämän huippuhetket

Palautin alustavan tutkimussuunnitelmani Optimaan. Tänään on viimeinen palautuspäivä.

Pari muuta opiskelijaa oli myös palauttanut suunnitelmansa - kellohan ei vielä ole paljon! - ja luin ne heti. Toisten suunnitelmat tuntuvat paremmin mietityiltä ja perusteellisemmilta. Tämä vain vahvistaa sitä jo moneen kertaan opiskelujen aikana eteen tullutta asiaa, etten ole erityisen analyyttinen enkä teoreettinen. En oikeastaan yhtään. Mikä puolestaan johtaa siihen, yhä useammin mieleeni tulevaan asiaan, että kun kandidaatinpaperit on saatu, en jatka enää maisteriksi.

Vannomatta paras. Sen tiedän, että opiskelen tavalla tai toisella lopun elämääni. Nyt ajattelen, että voisin kohentaa kielitaitoani, siinä sitä riittäisikin opiskeltavaa. Ja vielä voisin opetella soittamaan pianoa, siitäkin olen haaveillut. Mutta ennen muuta, ennen kaikkea muuta, haluan kirjoittaa jotain, joka tuntuu hyvältä.

Olin äsken kyläilemässä ystäväni luona. Olemme tunteneet hirmuisen kauan. Olemme myös yhtä mieltä siitä, että elämästä pitää yrittää ottaa irti kaikki, mitä siitä vielä lähtee ja että huippuhetkistä saa nauttia.

Mitä ne sitten ovat?

Minulle, niin sanoin, huippua edustavat ne harvat hetket kun olen kirjoittanut jotain, johon olen tyytyväinen. Palkitsevampaa tunnetta ei ole.

Ystävälleni joka on juristi, huippua edustavat hetket, jolloin hän saa eteensä sopimuspapereita. Hän kuvaili minulle elävästi, miten innostavalta nippu sopimuspapereita voikaan tuntua.

- Kyllä elämässä on hienoja hetkiä, totesimme me.


lauantai 28. marraskuuta 2015

Ensimmäistä kertaa yliopistolla

Proseminaarin aloitus on ohi, terveisiä vaan Jyväskylästä.

Kokoonnuimme ensin perjantaina yliopiston kirjastossa tiedonhankintakoulutukseen (RefWorks) ja siirryimme sitten uusiin Ruusupuiston tiloihin (hienot).
Lauantaina kävimme toistemme ennakkotehtävät läpi ja saimme vähän eväitä tulevan tutkimuksen varalle. Viikonlopun paras anti oli kuitenkin se, että tapasi muita opiskelijoita ja opettajamme Nora Ekströmin silmätysten.

Lähdin perjantaina Turusta yhdeksän junalla kohti Tamperetta, jossa vaihdoin Jyväskylän junaan. Juna oli Turusta lähtiessään noin puoli tuntia myöhässä ja sama toistui takaisin tullessa.
Perjantaina minulle jäi monta tuntia aikaa ennen yliopistolle menoa ja käytin sen kaupungilla. Joskus ennen vanhaan, nuorena, tässä kohtaa olisi mielessä ollut  kaljabaari, nyt piti löytää apteekki, josta saisi silmätippoja ja Hirudoid-voidetta. Tätä on aikuisen opiskelijaelämä.

Kävelykadulla muuan herra pysäytti minut ja tiedusteli, saako hän ilahduttaa päivääni lausumalla runon. Ilman muuta. Hän lausui eikä se mikään huono runo ollut. Kehuin sitä, sanoin, että se oli hyvä.

- Valitettavasti tiedän sen, sanoi mies apeasti.

Annoin miehelle kolme euroa. Hän ilahtui. Luulen, että minä ilahdutin häntä eikä toisinpäin.

Olin yötä Hotel Pension Kampuksessa, Kauppakadulla. Kodikas pieni paikka.




     Aamiainen katettiin käytävälle, mistä sen sai hakea omaan huoneeseensa. Huoneessa oli kaikki, mitä tarvitaan lyhyeen asumiseen pannulapuista silityslautaan. 68 eurolla sai paljon enemmän kuin kalliiden hotellien hienoissa huoneissa, joissa ei ole muuta kuin sänky. Voin suositella.

Tuleva tutkimusaiheeni ei selvinnyt. Ne, joiden kanssa keskustelin, olivat yhtä pihalla omista aiheistaan. Aihe on kuitenkin keksittävä ja aika nopeasti, sillä muutaman päivän päästä meillä on connect-tapaaminen, jossa aiheita jo esitellään.

Eilen illalla, kotona, piirsin yksinkertaisen miellekartan niistä alueista, joista voisin tehdä tutkimuksen. Toivoin, että asia jotenkin selkiintyisi yön aikana.

Näin kävi. Herätessäni minulla oli mielessä Aihe. Nyt täytyy selvittää, onko joku muu hiljattain tutkinut sitä. Jos ei ole, aihe on minun.

tiistai 24. marraskuuta 2015

Takana häämöttää muuan seikka

Kaiken pitäisi olla valmista proseminaaria varten. Ennakkotehtävä palautettu, junaliput ostettu, huone varattu. Vielä pitää tulostaa muutama toisten seminaarilaisten tekemä ennakkotehtävä mukaan.

Tämän valmistelun takana häämöttää se seikka - ei ihan pieni - että kandidaatintyö on tehtävä ensi keväänä. Siis ihan oikeasti tehtävä, saatava valmiiksi.
En epäile, etten pystyisi siihen, isompi ongelma on se, etten yhtään tiedä, mistä tekisin tuon työn. Toivottavasti se nyt selviää kun pääsen puhumaan asiasta muiden samalla asialla olevien kanssa.

Olen jo lukenut muut ennakkotehtävät - ne palautettiin kaikki Optimaan - ja huomannut, että me olemme aika kirjavaa joukkoa. Kaikki eivät suinkaan ole ammattikirjoittajia tai sellaiseksi aikovia. Olisinko minä peräti ainoa, joka ei ole tehnyt mitään muuta työkseen? Siellä on myös ihmisiä, jotka sanovat olevansa kiinnostuneita tieteestä ja tieteellisestä ajattelusta. Se on minulle vierasta eikä tunnu vähääkään kiinnostavalta. On hauska selvittää asioita, mutta tutkimuksen tekeminen on liian hidasta minulle. Tai sitten olen vain tyhmä.

On ollut paljon töitä. Olen väsynyt. Iltaisin luen pari sivua Tove Janssonin elämäkertaa ja nukahdan. Aina viimeiseksi ajattelen, että voi hyvänen aika kun minä olen väsynyt. En voi ymmärtää, miten jotkut jaksavat kirjoittaa öisin.

Kalenterissani lukee, että pitää muistaa ilmoittautua englanninkursseille. Mutta minne?

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Rohkaisevaa palautetta (laimeasti sanottu)

Tänään on ollut yksi opiskelutaipaleeni ehdoton kohokohta. On tapahtunut jotain sellaista, josta minä ja uskoakseni aika moni muu kirjoittamisen opiskelija haaveilee. Siitä huolimatta ja juuri siksi epäröin kirjoittaa tätä mutta jos teen sen varovasti ja pienellä, niin ehkä tämä vaaleanpunainen hattara ei heti hajoa tuuleen.

Sain palautteen genreenharjaantumiskurssi B:stä eli lastenkirjastani. Arvosana kurssista on kiitettävä ja ohjaajani sanoi, että puutteistaan huolimatta

  käsikirjoituksella voisi jo alkaa kolkutella kustantamojen ovia.

Voih.

Puutteista?

 Puutteista viis! Arvatkaa vaan ryhdyinkö heti googlettamaan kustantamoja ja miettimään, minne käsikirjoitukseni ensin tuuppaisin vai lähettäisinkö kaikkiin saman tien.


Tiedän, tiedän, tiedän, ettei tämä vielä tarkoita mitään. Ei se tarkoita sitä, että minusta tulee kirjailija. Mutta sitä se kumminkin tarkoittaa, ettei se käsikirjoitus ole huono.

Sitä paitsi: samaan aikaan, kun sydän pamppaillen luin saamaani palautetta, näin sateenkaaren.

Onnen päivä.

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Sinne meni

Tuntuu, kuin olisi lähettänyt lapsen maailmalle: palautin äsken lastenkirjani viimeisimmän version arvioitavaksi.

Vasta nyt, kun olen askaroinut kirjanteossa vuoden aloin tuntea, että siihen tuli vähän henkeä. Vasta nyt tunsin myös, että jos vielä malttaisin mieleni ja kirjoittaisin tekstiä uudestaan

ja uudestaan

ja vielä uudestaan

siitä voisi tulla ihan hyvä. Nyt se on ehkä ihan kiva.

Lähetetty mikä lähetetty. Nyt sitten odotetaan, mitä ohjaaja sanoo. Kurssi on joka tapauksessa vihdoin ja viimein suoritettu.


sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Alkaa olla valmista


Lastenkirja alkaa nyt olla siinä vaiheessa, että voisin palauttaa sen ohjaajalleni. En nyt kuitenkaan palauta, sillä minun pitää vielä kirjoittaa lisäksi muutaman sivun tutkielma siitä, miten kirjani istuu genreensä. Tämä siksi, että käsikirjoitus ei yllä teksteiltä vaadittuun minimipituuteen, 70 liuskaan. En halua silti venyttää tekstiä vain venyttämisen takia.

Selvennykseksi vielä se, että tuo 70 sivua oli vähimmäispituus Genreenharjaantumis A -kurssilla. Tällä B-kurssilla teksti on tehtävä valmiiksi, olipa sivuja kuinka paljon tahansa. Tämä minun tekstini nyt ei täytä pituusvaatimuksia mitenkään päin. Jos siitä kuitenkin joskus syntyisi ihan oikea lastenkirja, siinä olisi reippaasti toistasataa sivua.

Kahden viikon päästä pitää palauttaa proseminaarin aloitustehtävä. Olen jo aloittanut sitä ja jatkan tänään.

Aloitustehtävässähän piti mm. kertoa, mikä kirjoittamiseen liittyvä aihe kiinnostaisi tutkimusmielessä eniten. Taisin jo kertoakin täällä, että minua kiinnostaa kirjoitusprosessi.

Varmaan tulen myös hiomaan käsikirjoitusta vielä. Parasta, mitä sille voisi tehdä, olisi antaa sen nyt olla jonkun aikaa, muutama kuukausi, vuosi, ja mennä sitten jonnekin rauhaan ja yksinäisyyteen kirjoittamaan se kerran vielä uusiksi.

Haaveilen siitä, että voisin joskus vetäytyä jonnekin ihan yksin kirjoittamaan. Luulen, että puolivalmiin käsikirjoituksen muokkaaminen olisi juuri sopivaa työtä sinne yksinäisyyteen.

Ehkä menen joskus.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Tiedoksi

Olen hengissä, ainakin juuri nyt. Vaikka tuskin tämä tieto tavoittaa ketään.

Johdonmukaisena jatkona tuolle hengissäolotiedonannolle kerron, etten ole kirjoittanut lastenkirjaani yhtään. Ei kerkeä. Se on sekä hyvä että huono asia.

Revin kalenteristani sivun, jossa ovat loka-, marras- ja joulukuu. Kiinnitin sen seinälleni ja viivaan huomiokynällä yli jokaisen eletyn päivän. Merkitsin siihen myös päivät, joihin mennessä on tehtävä paitsi proseminaarin ennakkotehtävä, myös kirja valmiiksi. Miksikö? Siksi, etten saa sitä enää tehtyä sitten, kun proseminaari alkaa. Se on varmaa.

Päivät hupenevat pelottavaa vauhtia.

Palataan.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Nolottaa

Kylläpä tunnen itseni taas tyhmäksi. Eilen kerroin, miten tahtoisin jo päästä suorittamaan Genreenharjaantumis B-kurssia mutta kun A on vielä kesken. Tänään luin ohjeet uudestaan ja kas vain, olen jo suorittanut  A-kurssin toista kuukautta sitten.

En taaskaan lukenut ohjeita riittävän huolellisesti. Luulin, että A-kurssin välipalautteen jälkeen pitää vielä hioa käsikirjoitusta ja vasta sitten kurssi on valmis.

Ei tästä mitään vahinkoa tullut, mutta nolottaa. Opiskelija, joka ei edes tiedä suorittaneensa kursseja voi olla myös valmistunut huomaamattaan. Ehkä olen jo maisteri?

Ilmoittauduin äsken B-kurssille. Se taitaa tulla nopeasti valmiiksi, luulen.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Innoittava tutkimus löytyi


Proseminaarin ennakkotehtävässä on kuten viimeksi kerroin, määrä esitellä ainakin yksi tieteellinen tutkimus, johon "olet elämäsi aikana tutustunut ja joka on innoittanut sinua". Viimeksi sellaisesta ei vielä ollut tietoa, mutta nyt on. Ostin Turun Kirjamessuilta viidellä eurolla Gia Virkkusen väitöskirjan Köyhyyden kokemus ja selviytyminen 1930-luvun pulan oloissa Suomen maaseudulla. Aloin heti innoittua sen lukemisesta.

On muuten tosissaan kiinnostavaa tietoa. Ihmiset ovat olleet käsittämättömän sitkeitä pysytellessään hengissä ja ruokkiessaan vielä lapsensa oloissa, joita meidän on vaikea edes kuvitella.

Otin kirjamessuille mennessäni pankkiautomaatista neljäkymppiä käteistä ja annoin itselleni luvan tuhlata kaikki. Melkein tuhlasinkin. Ostin väitöskirjan lisäksi Kantelettaren, James Joycen Dublinilaisia ja Henri Terhon toimittaman Kohtaamisia Olavi Paavolaisen kanssa. Lisäksi ostin Osuuskunta Kulttuuriteon (oma osuuskuntani) osastolta keramiikkataiteilija Pipa Hytinkosken kynärintakorun. Minulla on niitä ennestään kaksi, mutta tykkään niistä tosi paljon. Itse en ollut osuuskunnan osastolla töissä, sillä toimittajana minulla ei ole mitään messuilla myytävää.

Tapasin messuilla myös erään blogituttuni ensimmäistä kertaa livenä. Tunnistin hänet helposti, vaikka hän onkin luonnossa nätimpi kuin kuvissa.

Tänään olen kirjoittanut yhden jutun, vähän kirjaani ja surkeahkon kolumnin. Olen vähän kipeä, flunssassa. Harvoin olen. Nyt kuitenkin yskittää niin paljon, että peruin paitsi kovasti odottamani huomisen tapaamisen ystävieni kanssa, myös illalla odottaneen työkeikan jolla minun oli määrä kuunnella muuan luento ja tehdä siitä juttu.
Aion olla kotona seuraavat kaksi päivää ja kirjoittaa kirjaani. Kovasti jo kiinnostaa tietää, mitä Genreenharjaantumiskurssi B:llä tehdään, nythän on A menossa. En kai kuitenkaan saa vielä ilmoittautua sille, kun A on kesken.

Antaa pölyjen kerääntyä ja pyykkitelineen olla täysi, minä aion nyt kirjoittaa.

torstai 1. lokakuuta 2015

Proseminaarin aikataulu on nyt selvillä

 No nyt on proseminaarin aikataulu tiedossa. Hätäilin taas turhaan, sillä seminaarin ilmoittautumisaika päättyi  keskiviikkona ja torstaina tieto jo tuli sähköpostiin. Taas kerran olisin voinut lukea ohjeet tarkemmin...

Seminaaripäivä on muuttunut, mutta en valita. Nyt myös koko homman toteutustapa on muuttunut siten, että tänä vuonna on pakko käydä Jyväskylässä vain yhden kerran, muuten tapaamme netin välityksellä connect-istunnoissa. Kiitos siitä.

Proseminaari on 27. - 28. marraskuuta. Tilasin saman tien junaliput ja yöpaikan. Hintaa tälle kaikelle tuli  128 euroa. En valita siitäkään. Nyt täytyy vielä toivoa, että junat kulkevat, siihen kun ei viime aikoina ole voinut luottaa.

Huomaan olevani kuin pimennossa kasvatettu pieni mummo, pelkään ja varon kaikkea. Olenkin varmaan.

Ennakkotehtävä ei muuten ole aivan niin yksinkertainen kuin ensin luulin, siitäkin saimme tarkemmat ohjeet eilen. Sitä varten pitäisi nyt löytää joki tieteellinen tutkimus, joka on innoittanut minua ja kuvailla sitä sekä kertoa vähän muutakin.

Ei nyt heti tule mieleen yhtään innoittavaa tutkimusta.

Ihanaa, kun nyt on aikataulu. Se antanee taas lisäpontta lastenkirjani käsikirjoituksen tekemiseen. On myös aika kutkuttavaa tuntea, että opinnot ovat todella kallistumassa kohti loppuaan.

 Ei, eivät kallistumassa, nousuahan tuo merkitsee.

tiistai 29. syyskuuta 2015

Taas tajusin jotain uutta

Ei vieläkään tietoa proseminaarin aikataulusta ja pian on jo lokakuu...

Ennen seminaaria pitää tehdä ennakkotehtävä. Se ei ole sen kummempi kuin miettiä, mikä kirjoittamisen alueista kiinnostaisi noin tutkimusmielessä eniten. Minulle se on selvää: eniten kiinnostaa kirjoitusprosessi ja toiseksi eniten kirjoittamisen opettaminen.

Oma kirjoitusprosessini on nyt siinä vaiheessa, että lisäilen uutta tekstiä kertaalleen kirjoitettuun käsikirjoitukseen. Eilen sinne putkahti yksi uusi henkilökin.
En ole koskaan aikaisemmin tehnyt tällaista. Tai ei, nyt valehtelen: olen tehnyt yhden kerran, mutta siitä on kaksikymmentä vuotta aikaa eikä kai sitä enää lasketa.

Jossain kirjoittamisen opintojen vaiheessa joku opettajistani - tai joku muu - sanoi, että tärkeintä on saada teksti kirjoitettua kerran alusta loppuun. En silloin ihan ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Olen aina ollut kärsimätön ja huono muuttamaan kirjoittamaani. Ei niin, ettenkö hyäksyisi ajatusta tekstin muokkaamisesta tai että kuvittelisin (enää) olevani niin hyvä kirjoittaja, että kirjoitan yhdellä istumalla täydellisen tekstin. Ei. Olen vain liian laiska. Nyt kuitenkin huomaan, miten mukavaa on muokata käsikirjoitusta, kun tietää, mitä siinä tapahtuu, näkee kokonaisuuden. Taidan nyt käsittää paremmin niitä, jotka hiovat käsikirjoituksiaan hiomasta päästyään eivätkä malttaisi luopua niistä.

Voi sentään.
 Freelance-toimittaja voi kitistä palkkioistaan ja olla sitä mieltä, että häntä riistetään, mutta kirjailijaa vasta riistetäänkin jos tuntipalkkoja lasketaan. Rahan takia ei kannata kirjailijaksi pyrkiä, ennemmin vaikka perhepäivähoitajaksi tai linja-autoa kuljettamaan.
Kävin eilen ostamassa tyttärenpojalle syntymäpäivälahjaksi kirjan. Kassalla huomattiin, että kirja myytiin alennuksella, vaikka sitä ei ollut hintalapussa. Lopullinen hinta oli kolme euroa. Kolme euroa jonkun vuosien tai ainakin kuukausien työn tuloksesta. Mahtaako kirjailijalle päätyä edes yhtä euroa?

Kirjakauppa oli puolillaan Sofi Oksasen Normaa. Mietin kassajonossa seistessäni, että jos Norma olisi jonkun tuntemattoman kirjoittajan esikoinen niin mahtaisiko se olla piankin alennusmyynnissä vai kuinka kävisi? En ole tietenkään vielä lukenut kirjaa.

Norman voisi laittaa ostoslistalle. Samoin Anja Snellmanin uusimman. Ostan kirjoja itselleni tosi harvoin, niitä on jo muutenkin paljon. Unelmapäivä olisi kuitenkin sellainen, että voisi mennä kirjakauppaan ja valita vapaasti kiinnostavia kirjoja minkä jälkeen saisi ryömiä jonnekin mukavaa ja pehmeään koloon lukemaan.
Siinä voisi mennä muutama viikko niin ettei huomaakaan.

tiistai 22. syyskuuta 2015

Tarina on kerrottu

Genreenharjaantumiskurssin tehtäväni eli lastenkirja on nyt kertaalleen kirjoitettu. Tuntuu hyvältä, kun sai tarinan kerrottua, vaikka valmiiksi tuota ei missään tapauksessa voi sanoa.

Seuraavaksi kirjoitan kirjaa uudestaan. En alusta loppuun vaan lisäilen sinne tänne. Kirjoitan jonkun aivan uuden kohtauksen ja laajennan joitain vanhoja. Nyt olisi oikein into päällä kirjoittamiseen, mutta ei aikaa. Tämä aika, jonka nyt käytän tämän tekstin kirjoittamiseen, on pois laskuista; on jo lähes nukkumaanmenoaika enkä pysty tekemään työtä väsyneenä.

Odotan joka päivä tietoa proseminaarin aikataulusta. Pahin vaihtoehto on se, että seminaaripäivä on siirtynyt maanantaista torstaiksi tai perjantaiksi, kummatkaan päivät eivät käy minulle. Mitäs sitten tehdään?

Aikaisempi huoleni siitä, että matka Turusta Jyväskylään on hankala, taitaa olla turha. Täältä pääsee Pieksämäen junalla reilussa kolmessa tunnissa. Omalla autolla en lähde, edestakainen matka yhtenä päivänä on liian pitkä. Jos junalipun ostaa ajoissa, se ei edes ole kovin kallis.

Ei sillä, ettenkö matkustamisesta tykkäisi - istumisesta on kysymys. Paikoillaan istuminen on piinallista. Olen joskus ja itse asiassa aika monta kertaa katsellut joissain seminaareissa tms. istuvia ihmisiä, heitä, jotka istuvat samassa asennossa koko ajan ja ihmetellyt, miten taivaan tähden nuo ihmiset kykenevät tuohon? En ymmärrä.

Nytkin on takamus sen verran kovilla, että parasta vetäytyä makuuasentoon.

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Taas seminaarista ja freelancerin työehdoista

Syksyn proseminaariin on nyt ilmoittautunut ainakin kuusi ihmistä, joten se toteutuu. Nyt pitää selvittää, miten pääsen helpoimmin Turusta Jyväskylään ja takaisin. Missä tahansa liikennevälineessä istuminen on joka tapauksessa ihan kamalaa.

Muuten opiskelu on nyt siinä vaiheessa, ettei siitä ole paljon kerrottavaa. Kirjoitan sitä lastenkirjaa ja sain juuri välipalautteen ohjaajaltani sekä ns. vertaispalautteen ystävältäni Äidinkielenopettajalta. Niiden pohjalta jatkan kirjoittamista. Olen ollut todella hidas ja myös laiska, mutta oikeastaan siitä on vain hyötyä. Kun en turhaan hoppuile tekstin kanssa, näen sen aina välillä uusin silmin.

Kansalaisopiston kurssit alkavat ja oma kirjoittajakurssini on niin ikään alkamassa. Keväällä pidin kolmea kurssia, nyt pidän vain yhtä. Olen totta puhuen vähän helpottunut, sillä muuta työtä on sen verran, etten juuri lisää kaipaa. Kirjan kirjoittamiselle täytyisi myös jäädä aikaa.

Asiasta toiseen: tänään on kohkattu hallituksen ilmoittamista leikkauksista mm. ylityökorvauksiin. Näin freelancerina kuuntelen kaikkea ulkopuolisena, sillä freethän eivät tietenkään saa sen paremmin ylityö- kuin sunnuntaikorvauksiakaan. Olisi ihan ihmeellistä, jos sunnuntaina tehdystä työstä voisi laskuttaa vaikka puolet enemmän kuin yleensä, saati että palkkio olisi kaksinkertainen. "Oikeilla" työmarkkinoilla on paljon sellaisia asioita, jotka minusta tuntuvat kummallisilta.

On freelancereillakin sentään huomautettavaa työehdoissa. Palkkiot ovat pysyneet aika lailla samoina vuodesta toiseen ja usein jopa laskeneet. Esimerkiksi 1990-luvun puolivälissä sain aikakauslehtijutusta summan, joka vastasi 500 euroa. Hiljattain sain samantapaisesta aikakauslehtijutusta 500 euroa ja senkin pitkän tinkimisen jälkeen ja saatteella, jonka mukaan:"Tämä on ehdottomasti yli normaalitaksojen". Huomautan vielä, että aika monien freelancerien, myös minun, tulot muodostuvat yleensä paljon pienemmistä palkkioista kuin tuo minkä otin esimerkiksi.

Eipä muuta. Näillä mennään.

 

maanantai 31. elokuuta 2015

Terveiset kaukaiselle matkaseuralle

Luin toimittaja Pirjo Kauppisen omaelämäkerrallisen Elämän polte -kirjan. Teos on ilmestynyt jo toistakymmentä vuotta sitten, mutta ei osunut ennen silmiin.

Kirja sai taas muistelmavaihteen päälle. Kas näin:

1980-luvun alkupuolella pääsin toimittajana viikoksi Jugoslaviaan Aurinkomatkojen kutsumana. Olin nuori enkä koskaan ennen edes lentänyt. Sain lentokoneeseen viereeni toisen nuoren naisen, viehättävän vaalean tytön, Hän esittäytyi Kauppisen Pirjoksi ja kertoi olevansa töissä naistenlehti Jaanassa. Taisimme molemmat vähän jännittää lentämistä, vaikka Pirjo oli sentään tehnyt sitä ennenkin.

Viikko Jugoslaviassa vierähti nopeasti ja sangen iloisissa tunnelmissa. Kävimme Splitissä, Hvarissa ja Vela Lukassa. Joka paikassa meitä kestittiin ruhtinaallisesti eikä ruoasta saati juomasta ollut pulaa. Välillä taisi mennä vähän överiksi ja muistan ainakin sen, miten Vela Lukassa hotellin henkilökunta tuli häätämään rannalla mekkaloivaa suomalaistoimittajien joukkoa sisätiloihin jotta muut hotellivieraat saisivat nukkua. Olimme muistaakseni äityneet laulamaan työväenlauluja. Paljon paremman vastaanoton saimme, kun lauloimme eräissä kyläjuhlissa Pirjon kanssa suomalaisia kansanlauluja oikein esiintymislavalla.

Jos jotkut meistä välillä käyttäytyivät vähän epäasiallisesti, se ei ollut ainakaan Pirjo. Hän oli  ystävällinen, käyttäytyi hyvin ja tunsi rajansa. Muistan kuinka me otimme rannalla kuvia toisistamme ja hän poseerasi niin iloisesti ja huolettomasti, ettei voinut kuvitellakaan minkään pahan ikinä uhkaavan häntä. Oli kovin järkyttävää sitten paljon myöhemmin lukea lehdistä, että hän oli kompastunut portaissa ja halvaantunut.

Terveisiä vain Pirjolle, jos joskus satut lukemaan! Emme ole tuon kaukaisen Jugoslavian-matkan jälkeen tavanneet kertaakaan.

Mitä tulee noihin ilmaisiin ulkomaanmatkoihin, niin niitä ei kovin usein kohdalle satu, minulle ainakaan. En edes tiedä, kutsuvatko matkatoimistot enää toimittajia matkoille vai joko nyt luotetaan vain matkabloggareihin.

Tarkoitushan tietenkin oli, että matkalla olleet toimittajat kirjoittavat jotain noista kohteista ja näin varmaan kaikki tekivät. Vieläkin voin sanoa, että jos suunnittelette matkaa entisen Jugoslavian alueelle, suosittelen Hvaria. Se oli kaunis paikka.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Pääsenkö proseminaariin?


Yritin lisätä tuohon sivuun luettelon, jossa listaisin lukemiani kirjoja. Katsotaan, jos saan sen näkyviin.
Olen lukenut viime kuukausina paljon, mutta en muista nimeltä juuri yhtään kirjaa. Olisinpa tallettanut jonnekin kaikkien lukemieni kirjojen nimet! Sitä voisi katsella silloin kun tuntuu, ettei ole ikinä tehnyt mitään.

Kirjat unohtuvat. Tuskin olen ainoa, joka voi ottaa kirjan käteensä, lukea sitä ja tuntea hämärästi, että on saattanut joskus ennenkin lukea saman kirjan?
Miksi oikeastaan edes oletan, että kun kerran lukee kirjan, muistaa sen aina? Eihän se niin mene. Etenkään oppikirjojen kohdalla se taatusti menee ihan toisin.

Ilmoittauduin kirjoittamisen aineopintojen proseminaarikurssille. Olin ensimmäinen ilmoittautuja. Joku toinen on ilmoittautunut myös, mutta ainakin kolme tarvittaisiin vielä, että kurssi järjestettäisiin.

Kirjoitin taas tänään sivun verran pientä kirjaani. Yllätin itseni nauramasta omille jutuilleni. Se on hyvä merkki. Luin kaiken kirjoittamani läpi eikä se tuntunut ihan kauhealta.

Eipä muuta.

Katson iltahämärässä ikkunasta ja näen, kun kullanvärisellä viljapellolla kulkee kullanvärinen olento.

Mistä sen erottaa?

Liikkeestä.

perjantai 7. elokuuta 2015

Sisältää paljastuksen

Nopeaälyisyys ei koskaan ole ollut leimaa-antava ominaisuus minulle. Järjenjuoksuni on hitaahkoa ja verbaalinen säkenöinti toisten heiniä. Keksin kyllä osuvia sanontoja erilaisiin tilanteisiin, mutta yleensä päivän tai pari myöhässä.

Mitäköhän tällä pohjustan? Meni niin pitkään tuota alkukappaletta sorvatessa, että ajatus unohtui.

Sitä vissiin, että kirjoittamisen aineopintojen kallistuessa loppuaan kohti oivalsin vihdoin, mitä olen tekemässä. Kun siis kurssin nimi on Genreen harjaantuminen on tarkoitus harjoitella genren ominaispiirteitä eikä voittaa kirjallisuuspalkintoja.

Harjoittelu tarkoittaa sitä, että voi kokeilla erilaisia tapoja tehdä asioita ja että erehtyminen sallitaan.

Olen kertonut monta kertaa genreenharjaantumiskurssista, mutta en vielä kertaakaan sitä, mitä yritän tehdä. Häveliäisyys saa nyt riittää kun ei siitä työn kannalta ole edes ollut mitään hyötyä.

Kirjoitan lastenkirjaa. Hyvin perinteistä ja yllätyksetöntä tarinaa, jonka päähenkilönä on pieni tyttö. Hän on joko kahdeksan-  tai kymmenvuotias ja vaikka asialla on suuri merkitys, en tiedä vielä, kumpaa.

Arvatkaa, olenko katunut! Olen. Viime kesänä, vuosi sitten, olin ihan varma genrestä ja ideastani mutta sitä intoa riitti tuskin jouluun saakka. Mutta vaikka valinta kaduttaa, työ on tehtävä loppuun asti. Aloitin kirjan kirjoittamisen tekstikokoelmakurssilla. Genreenharjaantumiskurssilla harjaannutaan ja seuraavalla kurssilla työ viimeistellään ja tehtävä on jos aikoo joskus valmistua.

Huonomminkin voisi olla. Olisin suuruudenhulluuskohtauksen riivaamana saattanut valita genrekseni viisisataasivuisen sukuromaanin tai jotain muuta yhtä yltiöpäistä. Lastenkirjan ei tarvitse olla kovin pitkä. Jos muuttaisin päähenkilön kolmevuotiaaksi, tarina voisi olla hyvinkin lyhyt.

Näyttää siltä, etten edes halua oppia kirjoittamaan paremmin.

Tällä kurssilla työ lähetetään jossain vaiheessa kahdelle ihmiselle väliarviointia varten. Toinen on oma ohjaajani, toinen joku muu, minun tapauksessani ystäväni Äidinkielenopettaja. Nämä kaksi arvioijaa antavat tekstistä lausunnon ja näiden uusien osviittojen mukaan kirjoittaja kirjoittaa loput. Tällä kurssilla tekstiä pitää muistaakseni syntyä noin 75 liuskaa vähintään.

Olen pettänyt kaikki itselleni ja teille antamani lupaukset ja livennyt kaikista aikatauluista. Työ edistyy silti, kirjoitin sitä tänäänkin vähän. Ja eilen.

Huomennakin voin kirjoittaa, mutta en illalla, silloin olen hoitamassa luottamustehtävää. Toimittajana sitä joutuu eriskummallisiin tilanteisiin, mutta tämä on ihan uutta: menen tuomaroimaan missikisoja. Lehdistön ihannetyttö on nyt minun vastuullani.



lauantai 18. heinäkuuta 2015

Vähän raha- ja kurssiasiaa

Minulle selvisi vasta viime viikolla, että korkeakoulututkinnon suorittaminen nostaa tulevaa eläkettä. Freelancerille tämä on oikein tervetullut tieto, vaikka kyse onkin vain muutamasta kympistä. Ei sillä, että olisin jäämässä eläkkeelle - toivon, ettei se tule ajankohtaiseksi vielä pitkään, pitkään aikaan.

Toinen rahaa koskeva juttu: avoimen yliopiston kurssimaksut nousevat. Kun viiden opintopisteen kurssin on tähän asti saanut 50 eurolla, se maksaa tästä lähtien 75 euroa. Melkoinen korotus.

En tätäkään valittaakseni sano. Maksan mielelläni mahdollisuudesta opiskella jos tämän enempää ei tarvitse.

Aion ilmoittautua syksyn proseminaariin. Järjestin itselleni maanantait vapaiksi eli siirsin yhden työväenopistossa maanantaina pitämäni kurssin tiistaille. Näin olen vapaa matkustamaan Jyväskylään kun tarve vaatii. Ilokseni tosin huomasin, että seminaari-istunnoissa tullaan käyttämään myös verkkoa mikä tarkoittaa sitä, ettei joka kerta tarvitse istua autossa kahdeksaasataa kilometriä yhtä seminaaripäivää varten. Tulossa on varmaan connect-istuntoja ja hyvä niin.

Genreenharjaantumiskurssin työni on edennyt vähän, tosi vähän. Heinäkuu on jo yli puolenvälin ja tavoitteeni on saada työ edes puolivalmiiksi kuun loppuun mennessä.

Olen usein haaveillut elämästä, jossa voisin talvet kirjoittaa ja kesät hoitaa puutarhaa. Pitänee haaveilla pontevammin, nyt kun elämä on sitä, että kirjoitan kesät talvet ja puutarha jää hoitamatta.



keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Rivienvälejä ei ole

Palautekurssi on nyt lopullisesti suoritettu, sain palautteen ja arvosanan tänään. Kurssista tuli vain kolmonen ja jostain syystä se harmittaa ihan suhteettomasti.

Kolmonen on täysin riittävä arvosana, mutta se on silti vain "hyvä" eikä kiitettävä tai erinomainen. En tarkoita, että olisin mielestäni ansainnut kiitettävän tai erinomaisen ja olisin tässä nyt sitä perustelemassa. Ei. Ollakseni kiitettävä tai erinomainen minun pitäisi olla perusteellisempi ja kirjoittaa tieteellisemmin. Sorrun ylimalkaisuuteen ja huiteluun. Sorrun kuvittelemaan, että vastaanottaja ymmärtää, mitä tarkoitan, vaikka en sano sitä.

Tieteellisessä kirjoittamisessa kun on sanottava kaikki eikä oletettava yhtään mitään. Tieteellinen kirjoittaminen ei tunne rivienvälejä.

Muuta mainittavaa opiskelusta ei ole. Genreenharjaantumiskurssin tehtävää en ole kirjoittanut riviäkään moneen viikkoon. Katsoin tänään kalenteria ja sanoin itselleni, että heinäkuussa täytyy aloittaa.

Vaikka em. tehtävä ei ole edistynyt, en ole huolissani. Ajattelen sitä ja toivon ja uskonkin, että se kypsyy minun päässäni ja tulee sitä vaivattomammin ulos, mitä enemmän olen ajatellut.

Kun kirjoittaminen on parasta, tapahtuu juuri näin. Minulle kävi esimerkiksi eilen niin, että minulta tilattiin kolumni. Olin ajatellut erästä asiaa pari viikkoa ja muotoillut siitä mielessäni kolumnia jotta sitten, kun sellainen tilataan, on jotain valmista. Näin kävi: tuntui, kuin olisi ottanut tulpan pullon suusta; istuin koneen eteen ja plumps vain, siinä se oli.

Ajattelu ei ole ollenkaan hukkaan heitettyä aikaa. Paitsi ikävien asioiden ajattelu, sitä ei pitäisi tehdä ollenkaan.



sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Tyttö ja telefax

Olen lukenut Maarit Tyrkön (Huovinen) kirjaa Tyttö ja nauhuri ja tullut vallan nostalgiseksi. Kirja kertoo nuoren toimittajan seikkailuista 1970-luvulla. Erityisen tarkasti se kertoo Tyrkön ja presidentti Urho Kekkosen suhteesta.

Huomaan tulleeni muistelemisikään. En vain muistelmien lukemisikään vaan ikään, jossa huomaan itse olevani aikalainen toisten muistelmissa.

Maarit Tyrkkö on jonkin verran vanhempi kuin minä ja siinä vaiheessa, kun itse kirjoitin ensimmäiset lehtijuttuni, hän oli jo Suomen Kuvalehden toimittaja. Tunnistan silti paljon asioita, joihin itsekin olen törmännyt ja ylipäätään sen toimintaympäristön, jossa työskenneltiin. Sen maailman, josta nuoremmilla toimittajilla ei ole enää mitään kokemusta.

Miten juttuja tehtiin silloin, kun ei ollut kännyköitä eikä internetiä? Ihan hyvin ja jopa perusteellisemmin kuin nyt mutta paljon hankalammin. Nyt hymyilyttää lukea, miten ulkomailla työkeikalla olleet toimittajat jonottivat hotellin puhelimeen päästäkseen sanelemaan juttujaan toimituksiin tai miten haastateltavia lähestyttiin kirjeitse - oikein paperille kirjoitetuilla, postin kuljettamilla - mutta siitä ei ole kauan, kun noin tehtiin, kun itse olen toiminut samalla tavalla. Minä olen tilannut lankapuhelimella kaukopuhelun Turusta Helsinkiin ja odottanut sitä puoli päivää saadakseni yhteyden johonkin asiantuntijaan.

Juttujen tarkistaminen tapahtui siten, että ne joko luettiin puhelimessa tai lähetettiin postissa nähtäviksi. Aina ei tarkistettu, ei nykyäänkään tarkisteta. 1980-luvulla olin päässyt teknologian makuun ja kysyin haastateltavalta, erään Turun keskustassa toimineen yrityksen edustajalta, onko heillä ehkä telefax-laite käytössään, jotta voisin sen välityksellä lähettää jutun nähtäväksi. Vastaus tuli salamannopeasti, ivallis-aggressiivisesti:
- Ei ole, onko sinulla?

Eihän minulla tietenkään ollut, mutta toimituksessa olisi telefax seissyt.

On Tyrkön kirjassa jotain uuttakin. Ihmettelen, miten ahkerasti hän on lähettänyt kukkia haastateltavilleen ja kuinka herttaista kirjeenvaihtoa hän on heidän kanssaan käynyt. En minä ole koskaan lähettänyt ensimmäistäkään kukkaa, lahjaa tai edes joulukorttia yhdellekään haastateltavalleni. Olisiko pitänyt? Itse olen saanut aina joskus kortin tai jopa pienen lahjan ja ne olen ottanut kiitollisuudella vastaan vaikka ei minua lahjoa tarvitse.

Ehkä tuolla pääkaupungissa tavat ovat toiset. Meillä pikkukaupunkitoimittajilla pääsee lipsumaan.

Joskus jopa niin, että  hävettää.

Kerran olin eräässä Aurajoen rantamilla olevassa hyvässä ravintolassa lehdistötilaisuudessa, jossa tarjottiin lounas. Kutsujana oli muuan huomattava, maanlaajuisesti ja myös rajojen yli toimiva yritys.
Ravintola oli täynnä, kuten helposti on silloin, kun ruokaa on tarjolla. Hovimestari kertoi, mitä herkkuja meille annetaan ja menyy oli varsin houkutteleva. Minä istuin isossa pöydässä ja tilaisuuden isäntä osui vastapäätä. Kaikki muut siinä pöydässä olivat toimittajia tai kuvaajia.

Mitä tapahtui?

Kukaan, siis yksikään muu kuin minä ei edes yrittänyt seurustella isännän kanssa. En tiedä olisinko minäkään sitä tehnyt ellei istumapaikkani olisi ollut niin ilmiselvä. Muut keskittyivät syömiseen tai juttelivat keskenään. Yksi valitti heti alussa, ettei voi syödä tarjottua ruokaa vaan tarvitsee oman annoksen.

Isäntä taisi olla kovin kiitollinen minun vähäisistä seurustelutaidoistani, sillä hän kysyi aterian loppupuolella, sopisiko heidän yrityksensä laittaa ilmoitus meidän lehteemme. En koskaan puhu mitään ilmoitusasioista, mutta nyt tietysti lupasin välittää asian ilmoituspäällikölle. Sen teinkin ja päällikkö ilostui vallan kauheasti ja kertoi, että hän oli sinnikkäästi lähestynyt ko. yritystä saadakseen ilmoituksen, mutta ei ollut onnistunut. Nyt onnistuttiin, ja siitä hyvästä ilmoituspäällikkö lupasi minulle pullakahvit.

Joita en tosin ole saanut.

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Suoritin kurssin ja aloin sitten ihmetellä

Palautekurssi tuli valmiiksi, lähetin äsken viimeisen tehtävän eli oppimispäiväkirjan matkaan.

Tällä pitkältä (aloitimme jo huhtikuussa) ja helpolta tuntuneella verkkokurssilla olemme kirjoittaneet ensin yksin tarinan kirjoittamista opiskelevasta Jussista ja sitten saman ryhmässä. Lisäksi olen lähettänyt kolme omaa, aiemmin kirjoitettua tekstiä toisten arvioitaviksi. Käytin yhtä romaanikatkelmaa, yhtä kuunnelmaa ja yhtä lastenkirjapätkää.
Olen antanut palautetta yhdestä novellista ja yhdestä elokuvakäsikirjoituksesta tai sen osasta. Alussa mainituista Jussi-tarinoista annettiin myös palautteita ja pohdittiin omaa palautteen antamisen ja saamisen historiaa. Lopuksi vielä arvioimme itse antamaamme palautetta.
Kaiken tämän lisäksi meillä oli yksi noin kaksi tuntia kestänyt verkkoistunto, jossa löysähkösti jutustelimme palautteesta.
Kurssikirjallisuus on kaikki ollut verkossa, yhtään kirjaa ei ole tarvinnut hankkia.

Nyt keskityn taas genreenharjaantumiseen. En aloita yhtään uutta kurssia ennen kuin se on suoritettu.

Luin avoimen yliopiston sivuilta, että kirjoittamisen opintoihin on ollut taas paljon hakijoita. Kuinka paljon, sitä ei sanottu. Varmaan kuitenkin niin paljon, etteivät kaikki pääse ja moni joutuu pettymään.

En vieläkään ymmärrä, miksi itse sain niin vähän pisteitä kun hain tänne. Nyt en muista, oliko niitä kolme vai kolme ja puoli? Ainakin siinä oli kaksi pistettä hakutehtävästä ja yksi kirjoittajakokemuksesta. Minulla oli kuitenkin takanani tuhansia lehtijuttuja (kokemusta), mm. 150 viihdenovellia ja muutama jatkokertomus (ovat nekin julkaisuja), kirjoittajaryhmän ohjaamista (opettaminen) sekä suomen kielen perus- ja  draamakirjoittamisen erikoistumisopinnot suoritettuina.

Kysynpä vaan, mitä ne ovat tehneet, jotka saivat lähemmäs täydet eli seitsemän pistettä? Ihan vilpittömästi tahtoisin tietää.

Joten älkää lannistuko, vaikka ovi ei heti aukea! Ylös vaan ja uudestaan yrittämään. Ainakin kirjoittajakokemus karttuu niitä hakemuksia väsäillessä.        

sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Herkästi nähty karhea kuva äidistä ja tyttärestä

Luin vihdoin Heidi Jaatisen kirjan Kaksi viatonta päivää. Sanon "vihdoin", sillä olen pitänyt sitä monta kertaa kädessäni kirjastossa, mutta laittanut takaisin hyllyyn; liian vaikea.

Nyt sen kuitenkin luin ja kirja oli hyvä. Kieli on edelleen vaikeaa, mutta noin sivulla 300 tarina alkoi vetää niin, että olisin voinut ahmaista seuraavat 200 sivua siltä istumalta.

Kaksi viatonta päivää kertoo äidin ja tyttären, Sistinjan ja Hertan tarinan. On siellä muitakin naisia ja miehiä, mutta äiti ja tytär ovat pääosissa, äiti varsinkin. Kaikki ei tietenkään mene kuten pitäisi tai kuten haaveillaan.

Jaatinen osaa hienosti mennä asioihin sisälle ja näyttää, miltä jokin tuntuu. Väistämättä tulee ajatelleeksi, että hän on itse kokenut jotain samaa tai ainakin seurannut sellaista hyvin läheltä ja tajunnut enemmän kuin järjellään, mitä tapahtuu.Kirjassa on loistavia kuvauksia esimerkiksi tilanteista, joissa isäpuoli kurittaa vaimonsa lasta ja kuinka äiti joutuu tasapainoilemaan tunteissaan ja teoissaan. Tuollaisten asioiden tajuaminen vaatii hyvin tarkkaa silmää ja vaistoa ja herkkää vastaanottavuutta tai sitten sitä omaa kokemusta.

Mietin tietysti myös sitä, miten kirja on syntynyt. Kuinka paljon työtä sen tekeminen on vaatinut, kuinka monta kertaa se on kirjoitettu uusiksi ennen kuin se on ilmestynyt? Veikkaan esimerkiksi, että viimeinen luku on ensin ollut ensimmäinen ja että sitä on lyhennetty tuntuvasti.

Tämä kirja sai minut miettimään omaa lapsuuttani vähän uudesta kulmasta. Ei niin, ettenkö sitä olisi miettinyt, mutta vasta nyt oikeastaan tajusin, että perheet eivät ole vain erilaisia vaan hyvin erilaisia. Se, joka on saanut hyvät eväät kotoa voi vedellä loppuikänsä voita leivän päälle siinä, missä joku toinen joutuu ensin etsimään taikinanjuuren.

Seuraavaksi tartun vähän kevyempään opukseen: pöydän kulmalla odottaa Taru Kumara-Moision Maan vetovoima. Kuulostaa kypsältä keski-iältä.

tiistai 26. toukokuuta 2015

Hyvä koti tarjolla

Palautteen antamisen verkkokurssi on viittä vaille valmis, vain oppimispäiväkirja puuttuu. Tällä kurssilla olemme antaneet ja saaneet palautetta omista teksteistämme sekä arvioineet omia palautteitamme.

Sanoinko sen ymmärrettävästi? Tuskin.

Vellon edelleen murheessani kädettömänä ja kyvyttömänä juuri mihinkään. Olen hukuttanut suruani siivoamalla vintin, leikkaamalla ruohoa, siivoamalla taloa, lukemalla, kutomalla sukkaa ja tekemällä töitä. Kaikkein mieluiten olisin kuitenkin vain surffaillut netin koirasivuilla.

Tämä on ihan hullua. En ole edes saanut viikko sitten lopetetun koirani tuhkauurnaakaan kotiin ja olen jo täyttä päätä suunnittelemassa uuden koiran ottamista. Toimiiko tämä myös ihmisten suhteen? Kirjautuvatko ne, joiden puoliso on kuollut, jo ennen hautajaisia deittipalstoille?

Yritän pitää pääni kylmänä. Opiskelut olisi saatava valmiiksi ennen uuden koiran tuloa. Ihmettelen, jos onnistun, jos maltan mieleni.

Kaksi asiaa olen päättänyt. Tai ainakin yhden:

en enää ota koiraa ulkomailta enkä kodinvaihtajaa ihan herkästi Suomestakaan. Se toinen asia, joka nyt tuntuu varmalta on se, että seuraava koirani on länsigöötanmaanpystykorva. Tai joku sen kaltainen.

Täällä olisi nyt hyvä koti vailla kivaa koiraa. Ja yksinäinen, orpo sydän.

Ja nyt lupaan, etten enää puhu tästä. Seuraavaksi tulee taas pelkkää asiaa.

lauantai 23. toukokuuta 2015

Hyvästit ystävälle

Viikko on kulunut lohduttomassa murheessa. Vein tiistaina rakkaan koirani lääkäriin, jossa se lyhyen neuvonpidon jälkeen lopetettiin.

Tällainen aihe ei sinänsä kuulu tähän blogiin. Se kuitenkin sivuaa sitä, sillä kirjoittava ihminen kirjoittaa aina mielessään jotain, silloinkin, kun ilo tai murhe syvimmin koskettavat. Niinpä minäkin olen mielessäni kirjoittanut tästä asiasta koko viikon vaikka en ole siitä juuri pystynyt puhumaan.

Aino Kallas kirjoitti samasta asiasta päiväkirjoissaan. Kallasten aviokriisi oli syvimmillään ja Oskar Kallas oli itsemurhan partaalla, todella tuskissaan. Niin Ainokin, mutta samalla hän käänsi tragediaa taiteeksi ja totesi itsekin, että Oskar kärsii oikeasti, mutta "Minä nautin kärsiessänikin".

Anteeksi vain tämä vertaus Kallakseen, en minä sitä sillä tavalla tarkoita, tietenkään.

Koiran kuolema ei ole murheen aihe kenellekään muulle kuin sille, jolle juuri se koira on ollut tärkeä. Ei minulle tarvitse sanoa, että maailmassa on niin paljon painavampaa, pahempaa kärsimystä, kyllä minä sen tiedän. Mikään muu kärsimys ei vain juuri nyt koske minua, tämä on pahin.

Toisten ihmisten vaikeuksiin tarjoilen mielelläni sanontaa, jonka mukaan työ on paras lääke. Sitä tässä itsekin pitäisi nauttia, vaikka yhtään ei tee mieli.

Huomiseksi on kuitenkin kirjoitettava palautekurssin viimeinen varsinainen tehtävä ja vaikka en vielä ole edes aloittanut tiedän, että se on valmis määräaikaan mennessä. Deadline on paras ja usein ainoa tapa saada asioita tehdyksi. Toimittajan työstä on ainakin se hyöty, että deadlinen kunnioitus on syvällä selkärangassa.

Suru ja ikävä on nyt elettävä läpi. Kai tulee sekin päivä, jolloin olen aidosti iloinen siitä, ettei tarvitse lähteä ulos sateeseen, kaikki paikat eivät ole täynnä koirankarvoja ja että minulla on päivässä ainakin kaksi tuntia enemmän aikaa kuin ennen. Se päivä ei kuitenkaan ole vielä.


keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Periytyykö kirjoittamisen himo?



Tänään mietin, miten kiinnostus kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen periytyvät. Onko kyse geeneistä vai mallioppimisesta?

Minulla on kolme aikuista tytärtä. Kukaan heistä ei ole intohimoisen kiinnostunut kirjallisuudesta eikä kirjoittamisesta. Yksi on määrätietoinen uranainen, toinen monipuolisesti lahjakas tuleva sosionomi ja kolmas (ja tämä on ällistyttävintä) puuhakas pikku perheenemäntä, joka miettii munkkirinkilöiden ja munavoin valmistusta ja vieläpä osaa tehdä niitä. En näe, että mikään em. ominaisuuksista olisi periytynyt minulta.

Millaista mallia minä sitten olen näyttänyt heille?

Olemme aina käyneet kirjastossa, meillä on aina ollut sekä lainakirjoja että paljon omia. Itse asiassa yksi iso vaatekomero on vieläkin täynnä lastenkirjoja.
Iltasatu on luettu joka ikinen ilta minkä lisäksi on luettu päiväsatuja. Kyniä ja papereita on ollut saatavilla.

Lapsilla on varmasti mielikuva äidistä, joka lukee ja ennen muuta kirjoittaa.
- Odota hetki, minun pitää ensin kirjoittaa tämä, on todennäköisesti useammin kuultu lause kuin: "Syömään!".

Ehkä se johtuu siitä; se, ettei kirjoittaminen houkuttele. Kirjoittaminen on vienyt niin paljon minun aikaani pois heiltä, että he saattavat jopa inhota sitä. Kuka tietää? Kaiken lisäksi jokainen heistä on joutunut jossain vaiheessa tulemaan mukaan juttukeikoille (ei saanut lapsenvahtia) ja jokunen jopa isompana silloin tällöin auttamaan minua jossain työasiassa. He kaikki ja heidän kaverinsa ovat niin ikään monta kertaa olleet helppoja uhreja kun olen tarvinnut kuvituskuvia lapsista.
Luulen, että he pitivät jatkuvasti kirjoittavaa ja kameralaukkuaan yhtä mittaa pakkaavaa äitiä täysin normaalina ja kuvittelivat, että kaikki äidit ovat samanlaisia.

Tyttärillä ei nähdäkseni ollut edes mitään suuria kirjallisia palvonnan kohteita, sellaisia, kuin minulla on ollut. Saima Harmaja, Jack London, Väinö Linna, Aino Kallas.

Niin että miten nämä hommat oikein periytyvät?

Vaikka olihan kuopuksella sentään yksi ihailtava. Se olikin hauska juttu, sillä hän on lapsistani se, joka lukee kaikkein vähiten ja jolla ei ollut häivääkään mistään alakoululaisten lukuahmatti-iästä. Silti hän alkoi joskus kymmenvuotiaana ihailla Reijo Mäkeä ja tämän kirjoja.

Kerran kirjamessuilla näimme Mäen, joka istui pulpetin takana kirjoittamassa nimikirjoituksia. Kurkimme häntä matkan päästä ja tytär halusi, että minä käyn hakemassa nimikirjoituksen, itse hän ei suostunut menemään.
Menin ja kerroin, kenelle nimmari tulee ja että ihailijatar on 11-vuotias.

- Hmm, sanoi Mäki. Kirjani eivät ehkä ole ihan sopivia sen ikäiselle.
- Lapsi ei lue mitään muuta. Ei siis yhtään mitään, sanoin minä.

- No siinä tapauksessa. Kai se sitten on kuitenkin parempi,  että lukee edes jotain.  

 

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Irlantilaisen kirjallisuuden ystäville

Terveisiä Dublinista. Olin siellä muutaman päivän ja asuin aivan Kirjailijamuseon lähellä olevassa Castle-hotellissa. Kävin tietysti museossa samoin kuin katsomassa Trinity Collegen kuuluisaa kirjastoa, joka toden totta on iso.

En ole vähääkään irlantilaisen kirjallisuuden tuntija, mutta jos ja kun joku muu on, niin häntä kiinnostanee nähdä kuva James Joycen pianosta; soittopeli löytyy Dublin Writers Museumista.








Alimmaisessa kuvassa museon julkisivu. Dublinissa ollaan hyvin ylpeitä kaupungissa asuneista kirjailijoista ja oppaat muistavat mainita, missä talossa kukakin on asunut. Erilaisia muistomerkkejä on useita.

Kirjailijamuseossa tärkeimmät irlantilaiset kirjailijat on esitelty sanoin, kuvin ja muistoesinein. Jos joku on intohimoinen Brendan Behanin ihailija, niin tuonne kannattaa vaivautua, nähtävillä on jopa herran kirjoituskone.

Vielä yksi kuva. Siinä seisoo Liisa Ihmemaassa uskollisen matkakassinsa kanssa kirjailijamuseon kaupassa. Tuon sinisen sadetakin ostin Scandinavian Outdoorin loppuunmyynnistä vähän ennen matkaa ja se oli todella tarpeen. Tarpeen olisivat olleet myös lämpökerrasto ja kumisaappaat.


keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Samat vanhat jorinat


Sain tänään kirjoitettua genreenharjaantumiskurssin työtäni vähän eteenpäin. Palautekurssille tarvitaan taas uutta tekstiä toisten arvioitavaksi ja ajattelin laittaa osan tästä toisen kurssin tekstistä sinne. Tämä aie toimii samalla moottorina itse kirjoittamiselle.

Varmin tapa saada jotain työtä valmiimmaksi, on tehdä sitä vähän joka päivä. Vaikka kuinka vähän. Huvitti tai ei. Yleensä ei huvita.

Ei huvittaisi kirjoittaa tätä blogiakaan. Ei tällaista blogia, jossa ei koskaan tapahdu mitään hauskaa ja jossa samat, unettavat jorinat toistuvat kerrasta toiseen.

Kerronpa, miltä minusta tuntuu, noin yleensä. Minusta tuntuu siltä, että hyvin monet muut ihmiset, melkein kaikki, tekevät ihmeen taitavia asioita kepeästi ja iloisesti kuin hattarat, sivumennen, oman toimen ohessa, hikoilematta. Jälki on hienoa ja viimeisteltyä.

Kun taas minä tarvon suossa reittä myöten muka karpaloita keräämässä vain huomatakseni, että ne on jo kaikki syöty.

Siltä minusta tuntuu tämä kirjoittaminen, jolle olen elämässäni antanut niin valtavan suuren merkityksen ja jossa todellisuudessa en ole saanut mitään aikaan.

Mutta vaikka tuntuisi miltä, sekin on totta, että genreenharjaantumiskurssi tulee suoritetuksi ja opintopisteet kotiin vain siten, että kirjoitan sen pahuksen tekstin. Ja senhän teen.

Hauskaa vappua, jos joku sattuu lukemaan. Minun vappuni menee töissä, mutta illalla otan ylioppilaslakin laatikostaan, pistän sen päähäni ja juon vähän vaaleanpunaista Pommacia.

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Ilmainen vinkki uusille opiskelijoille

Jos joku kirjoittamisen opintoihin parhaillaan hakeva sattuu lukemaan tätä niin nyt tulee hyvä vinkki: jos pääset aloittamaan opiskelun, uhraa sen verran paperia ja tulostimen mustetta, että tulostat kaikki kirjoittamasi ja mielellään myös saamasi tekstit. Äläkä jätä hommaa vielä tähän, osta myös kunnon mappi, pistä papereihin reiät ja säilö ne sinne mappiisi.

Eikä tämäkään vielä riitä. Hanki myös muistitikku, talleta kaikki sama sinne tikulle ja säilytä tikkua varmassa tallessa.

Jos tämän teet, kiität vielä itseäsi jonain päivänä.

Asia on nimittäin niin, että opiskelun aikana tehtyihin teksteihin voidaan palata myöhemmin. Minä esimerkiksi kaivoin esiin yhden perusopinnoissa tekemäni draamatekstin jotta voisin käyttää sitä nyt palautekurssilla.

Sanoinko kaivoin?

No niin kaivoinkin. Sillä minä en ole säilönyt tekstejäni järjestelmällisesti vaan sinne ja tänne. Draamatekstiäni ei ollut kannettavassa eikä pöytäkoneessa. Ei sitä ollut ulkoisella kovalevyllä eikä muistitikulla. Eipä sitä ollut tulosteenakaan.

Sitä ei ollut missään.

Onneksi oli yksi toinen. Ei sekään helposti löytynyt.

Seuraavaksi minun pitää arvioida toisen opiskelijan elokuvakäsikirjoitusta. Hän puolestaan arvioi minun kuunnelmaani. Me leikimme oikeita opettajia, annamme toisillemme jopa arvosanat.

Syksyllä alkaviin kirjoittamisen opintoihin on muuten parhaillaan hakuaika menossa, loppuu 29.4. Suosittelen lämpimästi.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Kokemus ei tarkoita sitä, että on hyvä

Kansalaisopiston kurssit loppuivat eilen. Nyt voin keskittyä kirjoitustöihin lähes puoleksi vuodeksi. Kamalan pitkä "kesäloma" opistosta, minun puolestani lukuvuosi voisi kestää pitempäänkin.

Sain palautteen genreenharjaantumiskurssin suunnitelmasta: voin jatkaa työn kirjoittamista. Tällä kertaa työstä on tarkoitus pyytää väliarvio sekä kurssin ohjaajalta että joltakin vertaisarvioijalta. Viimeksi mainittu piti etsiä itse; minulla ei ollut siinä mitään miettimistä, sillä ystäväni Äidinkielenopettaja on ollut kautta vuosikymmenien uskottuni kirjoitusasioissa(kin).

Seuraavaksi minun täytyy siivota ylipursuava työpöytäni ja tehdä joku suunnitelma kirjoitusaikataulusta. Järjestys ja aikataulut helpottavat isohkon urakan valmistumista, uskon. Ajatus esimerkiksi kolmensadan sivun kirjoittamisesta on omiaan uuvuttamaan, mutta jos ajattelee kirjoittavansa sivun päivässä, homma on hoidettu alle vuodessa.

Sanottakoon sekin, ettei oma kirjoitusurakkani ole edes kolmeasataa sivua.

Palautteen antamisen verkkokurssilla ei tapahdu mitään. B-tehtävän tekemiseen on aikaa vielä pari päivää ja vaikka olen itse sen jo tehnyt, joudun kuitenkin odottamaan muita.

Laskin eilen, että olen opiskelun ja opettamisen lisäksi tänä vuonna kirjoittanut yhden lehtijutun joka päivä. Kun jokunen vapaapäiväkin on ollut, olen tietysti joinain päivinä kirjoittanut monta juttua. Ei siinä mitään ihmeellistä ole, on näitä vuosia ennenkin ollut. Tästä voi kuitenkin vetäistä aasinsillan ja miettiä vähän sitä, mikä kokemuksen merkitys on kirjoittamisessa ja kirjoittajalle? Tarkoittaako pitkä kokemus automaattisesti sitä, että kirjoittaja on hyvä?

Ei tarkoita. Ei sen varaan mitään voi laskea. Kokemus tarkoittaa vain sitä, että on tehnyt jotain paljon.

Kokemus voi myös puuduttaa. Juttumyllyyn on helppo heittää ainekset ja veivata valmis tuotos ulos. Siihen pystyy konekin nykyään.

Lopuksi vielä ihmettelyä. Ihmettelen tätä blogimaailmaa ja sen ennalta-arvaamatonta toimimista. Miksi esimerkiksi tällä blogilla on jonain päivänä kymmenen lukijaa ja jonain toisena toistasataa? Mistä yhtäkkinen yleisöryntäys johtuu?

Ikävä kyllä taidan tietää, miksi se aina jää tilapäiseksi.




tiistai 14. huhtikuuta 2015

Kovin sosiaalinen ei saisi olla

Kirjoitin äsken palautteen kurssikaverini proosatekstistä. Tämä oli osa palautteen antamisen verkkokurssia,
Tehtävässä saimme antaa vain positiivista palautetta, tarkoitus on nyt tutkia positiivisen palautteen voimaa. Sain arvioitavakseni oikein hyvän tekstin, josta ei ollut vaikea keksiä hyviä puolia. Etukäteen ajattelin, että jos vastassa on kovin huono teksti niin sitten on tietysti hankalaa.

Mutta eihän täällä mitään huonoja tekstejä tietysti tehdäkään.

Omasta tekstistäni en ole vielä saanut palautetta.

Tein jo pari päivää sitten genreenharjaantumiskurssin ensimmäisen tehtävän. Se oli lyhyt ja sisälsi vain suunnitelman tekemisen siitä, mitä aikoo tällä kurssilla tehdä. Kun opettaja on hyväksynyt suunnitelman, voi aloittaa tai minun tapauksessani jatkaa tehtävää, jonka aloitin tekstikokoelmakurssilla.

Tämä päiväkirja toistaa näitä samoja asioita, kursseja ja tehtäviä. Eloisampaa tulevaisuuttakaan en voi luvata sillä tällaista tämä itsenäinen opiskelu on. Arkista puurtamista tehtävästä toiseen ilman kurssi-illanviettoja tai edes luentotaukojen jutustelua kurssikaverien kanssa. En tunne ketään niistä, jotka aloittivat kirjoittamisen opiskelun yhtä aikaa minun kanssani syksyllä 2013. En edes tiedä, käykö kukaan heistä tai joku muu kirjoittamisen opiskelija ikinä lukemassa tätä blogia.

Itsenäinen opiskelu ei sovi niille, jotka kaipaavat jotain sosiaalista elämää opiskelun ympärille.

Onneksi välillä saa sentään olla hyvässä seurassa. Kuten tänään, kun vietin suuren osan päivästäni hurmaavan 80-senttiä pitkän, vastikään kävelemään oppineen olennon kanssa. Harrastimme omaehtoista kulttuuria, teimme musiikkia munaleikkurilla ja kärrypoletilla. Kokeilkaa, siitä tulee tosi kaunista.


lauantai 11. huhtikuuta 2015

Älä luota metsätyömieheen

Jussin tarina sai jatkoa tänään, kun kirjoitimme ryhmänä uuden kertomuksen siitä, miten Jussi kokee saamansa palautteen, tällä kertaa ihanteellisen. Pelkäsin etukäteen työskentelyä Optiman keskustelualueella mutta se sujuikin ihan hyvin. Pieni ryhmämme, vain kolme kaikkiaan, työskenteli rivakasti ja asiallisesti ja homma oli hoidettu alle tunnissa.

Ja hyvä niin,

sillä olin ihan uuvuksissa kun pääsin kotiin päivän juttukeikoilta.

Tänään, kun oli kevään ihanin ilma, olisin mieluummin haravoinut pihaa kuin ajellut eksyksissä siellä ja täällä. Onnistuin nimittäin taas eksymään kun olin matkalla erääseen syrjäisempään paikkaan jonne oli pitkä ja mutkainen tie jonka varrella ei asunut ketään.

Tein eksyksissä olijan pahan virheen ja kysyin tietä. Näin tien vieressä pari mystistä metsätyömiestä ja kysyin heiltä, minne suuntaan minun kannattaisi ajaa. Ensin he sanoivat, etteivät tiedä koskapa eivät itsekään ole paikkakuntalaisia. Sitten he kuitenkin olivat varmoja, että kysymäni paikka on TUOSSA suunnassa. Sinne minä tietysti lähdin ja kun noin tunnin kuluttua melko turhautuneena ajoin toiseen suuntaan miekkosten ohi, en ollut näkevinäni.

Se paikka oli sitten siellä toisaalla, ymmärrätte. Ja siksi olin ihan uuvuksissa kun pääsin kotiin. Ja sen takia erittäin iloinen siitä, että saimme sen Jussi-tarinan nopeasti tehtyä.

Huominen menee taas juttujen kirjoittamiseen. Opiskelutehtäviä ei huomiselle ole.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Aineopintojen puolivälissä

Nyt on hyvä mieli. Sain tänään tekstikokoelmakurssin arvion ja taas uutta uskoa ja toivoakseni vähän puhtiakin kirjoittamiseeni.
Kurssiarvosana oli vain kolmonen, mutta sillä ei ole väliä. Tiesin itsekin työni heikkoudet ja se, että ohjaajani oli päätynyt samoihin heikkouksiin aiheutti tuon alussa mainitsemani hyvän mielen.

Kirjoittajan täytyy pystyä arvioimaan myös omaa työtään, ei vain toisten. Sepä vain ei olekaan ihan helppoa, ei minulle ainakaan. Omalle tekstilleen on helposti sokea ja luottamus omiin kykyihin ylimitoitettu. Nyt tosin jo tunnen, että omankin työn asiallinen arvioiminen alkaa olla hallussa, kiitos näiden kirjoittajaopintojen ja kaiken muun mitä kirjoittamisen parissa on tullut tehtyä.

Kävin saman tien ilmoittautumassa seuraavalle kurssille eli Tekstikokonaisuus - genreen harjaantuminen. Tosin palautteen antamisen verkkokurssi on vasta alussa, mutta olin niin utelias näkemään, mitä tuolla genreenharjaantumiskurssilla tehdään, etten malttanut odottaa.

Olen nyt suorittanut kirjoittamisen aineopintoja 25 opintopistettä. Kaikkiaan kirjoittamisen opintoja on kasassa Jyväskylän avoimesta 55 op. Aineopintoja on tarjolla vielä reilusti, ainakin 50 opintopisteeseen asti. Minun ei enää tarvitse kandin tutkintoa varten suorittaa muita "vieraita" aineita kuin englanti.

Tuosta palautekurssista vielä: ryhmämme kirjoitti ensin tarinan Jussista, joka opiskelee kirjoittamista ja on saanut hyvää tai huonoa palautetta. Oli hauska lukea toisten ryhmäläisten tarinoita, jokainen oli niin omanlaisensa. Jussin reaktiot palautteeseen olivat kuitenkin tuttuja, hän oli joko häkeltynyt, mielissään tai loukkaantunut ja vihainen. Tällaiset tunteet ovat varmasti tuttuja jokaiselle palautetta saaneelle kirjoittajalle.

Yksi tärkeä virstanpylväs kirjoittajan taipaleella on se, kun oppii, että negatiivinen palaute ei ole sama kuin että mitätöitäisiin ihmisenä. Siinä vaiheessa, kun voi ottaa vastaan vaikka minkälaista palautetta omasta tekstistään ilman, että tuntee halua kuristaa ketään tai vetää klassisesti päätä täyteen, voi onnitella itseään.



 



  

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Hommat hoidossa ja uusi perheenjäsen

Jussin kävi tavallaan hyvin. Hän sai kuunnelmastaan hyvän arvion, mutta ei täysin ymmärtänyt sitä.

Palautteen antamisen kurssin ensimmäisen tehtävän ensimmäinen osa on siis tehty. Palautin oman tarinani Jussista palautuslaatikkoon enkä voi nyt tehdä muuta.
Seuraava tehtävä on valita omista vanhoista kirjoituksista joku ja laittaa se toisten kurssilaisten arvioitavaksi. Valitsin yhdelle yksittäiselle kirjoituskurssille kerran kirjoittamani katkelman romaanista. Katkelma se oli ja katkelmaksi jäi, sillä romaanista ei ole sen koommin kirjoitettu riviäkään. Tosin nyt, kun luin tekstin huomasin, että se on aika hyvä ja että romaanin aihekin oli hyvä ja tarina melkein kokonaan minun päässäni. Jospa sen sieltä vielä joskus saisi ulos.

Tässä ollaan nyt siinä, mikä tekee meinaajasta kirjailijan: täytyy kirjoittaa. On niin mukava kehitellä ideoita ja haaveilla menestyksestä, mutta kun siinä välissä - meinaamisen ja menestyksen - on se vaivalloinen kirjoitustyö.

Koska en voinut tehdä mitään minkään kirjoitustyön eteen, tein mollamaijan.





Käsillä tekeminen on tosi hyvää vastapainoa ajatustyölle. Sitä paitsi mieliteot pitää toteuttaa, jos ne ovat kohtuullisia ja jostain syystä mieleni on jo pitkään tehnyt ommella mollamaija.

Muuten on mukavaa, että pääsiäisestä on enää yksi pitkä pyhäpäivä jäljellä. En yhtään tykkää pyhistä enkä siitä, että aamulla ei saa sanomalehteä.

Ikkunani takana laulaa mustarastas kolmatta päivää. Yksinäisen mustarastaan ääni huhtikuisena pyhäpäivänä on melkein liikaa kestettäväksi.


maanantai 30. maaliskuuta 2015

Miten Jussin käy?

Lähetin aamulla tekstikokoelmani arvioitavaksi. Melkein paluupostissa yliopistolta tuli ilmoitus, että verkkokurssin työpaja on avattu.

Kävin tietysti heti katsomassa. Ensimmäisen tehtävän palautus on jo viikon päästä. Tehtävänä on kirjoittaa pieni tarina Jussista, joka opiskelee kirjoittamista ja on tyytyväinen tai tyytymätön saamaansa palautteeseen.

 Helppoa. Pitää vain päättää, onko Jussi nyt tyytyväinen vai tyytymätön. Hm.

Tietysti olisi houkutus päättää, että Jussi on saanut huonoa palautetta. Jussia siis - pistäkää silmät kiinni jos ette kestä - vituttaa raskaasti. Hänen tekstinsä ja koko taiteilijuutensa on ymmärretty väärin. Asialla on ollut joku onneton tunari, yliopistobroileri, kokoomuslainen tai kristillisdemokraatti. Joku, jonka pikku aivoihin ei uppoa se, että Jussi tässä pyrkii uudistamaan genreä.

Jussi halveksii koko paskaa ja erityisesti palautteen antajaa. Hän päättää tehdä omakustanteen. Tai kärsiä marttyyrikuoleman. Tai edes juopotella ankarasti.

Ensi töikseen Jussi kuitenkin päivittää nöyryytyksensä facebookiin. Hän osaa vitsailla itsestään, Jussi on rento kaveri. Sitten hän kirjoittaa anonyymisti Kirjailijanalut-palstalle ja vuodattaa. Jussi saa ymmärrystä. Jussi ei saa ymmärrystä.

Osaako Jussi kirjoittaa?

Osaa, mutta ei tarpeeksi hyvin.

Jussista ei koskaan tule kirjailijaa, sillä hän ei osaa ottaa palautteesta vaarin. Jussista ei kuulla enää ikinä mitään.


Mutta siis näin tämä tarina ei mene, vaan ehkä Jussi saakin hyvää palautetta, kehuja ja rohkaisua. Eikä Jussi välttämättä niitäkään osaa ottaa vastaan.

Tämä riippuu nyt ihan siitä, millainen itsetunto Jussilla on.

Kaikki riippuu siitä.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Vähän sekavia juttuja usvan keskeltä

Valmista tuli. Aineopintojen tekstikokoelmakurssin tehtävä on tehty.

Olenko tyytyväinen? En. Mutta koskapa oikeastaan olisin.


Alkuvuosi on ollut aikamoinen. Tiedän sen siitä, että alan olla tosi hajamielinen ja unohtelen kummallisia asioita. Yhtäkkiä en muista ihan tuttua nimeä tai sitä, että ohjaan joka keskiviikko kirjoittajakurssia enkä todellakaan voi lupautua koko päiväksi lastenvahdiksi. Ja tänään unohdin, mitä pitää tehdä, jos edellä ajava auto jarruttaa äkisti ja pysähtyy tien sivuun. En siis yhtään muistanut, että tällaisissa tapauksissa on tapana mennä ohi - jos nimittäin pääsee. Oli ihan hilkulla, etten ajanut kolaria ja käyttäydyin varmaan tosi oudosti.

Muistin sentään tyttären syntymäpäivän mutta en sitä, kuinka vanha hän on. Oli pakko laskea taskulaskimella. Vähän helpotti, kun tytär kertoi itse tehneensä saman, hänkään ei muistanut ikäänsä. En silti tunnustanut.

Kuka uskoo horoskooppeihin?

Minä olen horoskooppimerkiltäni Kalat ja olen lukenut monesta luonnehoroskoopista, että kalaihmiset viettävät elämänsä usvassa. Tunnistan tämän. Johtuu sitten tähtien asennosta tai mistä, niin enemmän tai vähemmän usvassa mennään, jonkinlaisessa puolinaisuuden tilassa. Ei koskaan kokonaan hereillä.
Se on vähän kiusallista vaikka toisaalta suojelee monilta harmeilta.

En tiedä, miksi halusin kertoa tämän.

Tänään olen kuitenkin paitsi saanut tehtäväni valmiiksi ja kirjoittanut pari lehtijuttua, myös tavannut aivan ihastuttavan kahdeksankymppisen taiteilijan. Hän oli niitä harvinaisia ihmisiä, joiden seurassa tuntee heti olevansa kotona ja jonka kanssa voisi istua vaikka loppuelämänsä. Oli ihan pakko kertoa, että minäkin olen opiskellut vähän taidehistoriaa. Kun sitten lähdin hänen luotaan tajusin, ettei se välttämättä ole edes totta. En muista varmasti sitäkään.

Lepokoti kutsuu. Tai ainakin nukkumatti,

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Valmistuu, vaikka tuskalla

Pakko on paras kannustin, tämä tuli taas todistettua. Sain tekstikokoelmakurssin tehtävän lähes valmiiksi ja vain siksi, että palautteen antamisen verkkokurssi alkaa tiistaina.

Mitä opimme tästä?

Jos työn teko tökkii, kannattaa hommata lisää töitä ja tiukkoja aikatauluja.

Tämän mainion idean voisin jalostaa yritystoiminnaksi. Ryhtyisin konsultoimaan kaikkia jotka eivät saa hommiaan hoidetuksi.
Tällaiselle toiminnalle lie joku nimikin?
Valmennus?

Olisin siis valmentaja, koutsi. Mutta ei tästä enempää, koska näitä kullanarvoisia neuvoja on ihan turha täällä ilmaiseksi jaella.

Tutkin taas opintosuoritusotettani. Sitä on hyvä katsoa välillä niin muistaa, että jos viime viikkoina ei olekaan tullut valmista, niin on sitä sentään joskus tullut. Eivätkä tuloksetkaan ole ihan huonoja tai siis ihan hyviä ne ovat.

Nyt annan tekstikokoelmani olla vähän aikaa, pari päivää ja luen sen sitten huolella läpi. Mitään tekstiä ei pitäisi koskaan lähettää minnekään saman tien.
Sanon minä, ja painan "Julkaise" -nappia saman tien.  

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Kirjoittajan eläke- ja muista käytännön asioista

Viime päivityksestä on aikaa, mutta mitään kerrottavaakaan ei olisi ollut. Sain ison työruuhkan purettua eilen ja pidin tänään vapaapäivän so. kirjoitin opiskelutehtävääni. Ensi viikolla alkavan palautteen antamisen verkkokurssi antaa mukavasti deadlinen tekstikokoelmakurssin tehtävälle: se on saatava valmiiksi, maksoi mitä maksoi.

Pääsin tänään oikein hyvin eteenpäin. Työn laadusta en tiedä, siihen ei kai koskaan ole täysin tyytyväinen.

Sitten asiaan, joka ei liity opiskeluun juuri mitenkään. Tuli nimittäin mieleeni etten ole koskaan, en tässä enkä edellisessä blogissani puhunut mitään siitä, miten ammattikirjoittaja järjestää käytännön asiat kuten eläkemaksut ja muut.

Nyt puhun. Tästä joku toinen kirjoittaja tai sellaiseksi aikova saa kenties jotain osviittaa.

Tein todella pitkään töitä ns. freelanceverokortilla. Se tarkoittaa sitä, että minulla oli yksi verokortti josta saatoin ottaa kopioita ja jakaa sitä vaikka sadalle työnantajalle; veroprosentti oli aina sama. Työn tilaaja maksoi minulle palkkion ja pidätti siitä verot. Hyvin yksinkertaista.
Noina aikoina maksoin myös yrittäjäeläkettä eli YELiä. Sitä maksetaan tulojen mukaan, prosenttia en nyt juuri muista. Maksu on sikäli jäykkä, että se ei ota mitenkään huomioon freelancerin tulojen vaihtelua. Jos kuukausimaksu on vaikkapa 350 euroa (ja tällä summalla kertyy eläkettä tosi vähän!) se menee joka kuukausi vaikka tuloja ei olisi yhtään. Jos haluaa summaan muutoksen, sitä on erikseen anottava.

Tosi monet yrittäjät sortuvat siihen, että maksavat minimiYELiä ja kärsivät siitä sitten eläkepäivinään. Toisaalta se on ihan käsitettävää, sillä jos tulot ovat pienet, niistä ei voi paljon maksaa.
Paljon pahempaa on kuitenkin se, että jättää YELit kokonaan maksamatta. Se ei ehdottomasti kannata, uskokaa pois.
Yrittäjäeläkettä on pakko maksaa, jos tulot ylittävät tietyn rajan vuodessa. En muista nyt tätäkään summaa, mutta sen voitte helposti tarkistaa. Ja jos olette maksuvelvollisia niin sitten vaan kiltisti maksamaan, muuten perässä tulee joskus iso lasku kun eläkelaitoksessa huomataan laiminlyöntinne. Ja ne huomaavat, siihen voi luottaa.

Nyt olen muutaman vuoden kuulunut osuuskuntaan. Tämä on freelancerille näppärä, joskin vähän kallis tapa järjestää asiat kunnolla. Tämä on myös helpoin tapa minunkaltaiselleni byrokratiafoobikolle. Inhoan sydämestäni kaikenlaisten selvitysten tekemistä ja jopa laskujen kirjoittamista. Niitä nyt kyllä joudun kirjoittamaan, mutta mitään muuta minun ei tarvitse tehdä.

Osuuskuntaan kuuluminen tarkoittaa sitä, että lähetän tilaajalle laskun osuuskunnan nimissä ja saan aikanaan rahat tililleni. Osuuskunta ottaa siitä välistä noin 100 euroa / kuukausi. En ole enää yrittäjä vaan osuuskunnan työntekijä. Eläkemaksut otetaan sentilleen tulojen mukaan ja kaikki muutkin maksut hoidetaan. Karkeasti ottaen: jos laskuni loppusumma on vaikka 400 euroa, saan siitä käteeni vähän yli puolet.

Koska minulla on nyt alkuvuodesta ollut paljon enemmän töitä kuin viime vuonna samaan aikaan, korotin veroprosenttiani huomattavasti. Maksan mielelläni liikaa veroja ja otan ylimääräiset myöhemmin takaisin.

Toivottavasti tästä on jotain apua niille, jotka suunnittelevat lehtijuttujen kirjoittamista. Aina joskus kuulee, miten joku näinkin epätoivoiseen yritykseen on lähdössä ja silloin toivoo, että yrittäjällä olisi edes vähän käsitystä siitä, mitä kaikkea muuta sen lehtijutun lisäksi pitää hoitaa.  

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Kohtaamisia

Toimittajan työ on siitäkin antoisaa, että siinä kohtaa paljon ihmisiä. Enkä nyt tarkoita jonninjoutavia ohituksia, vaan ihan oikeita kohtaamisia, sitä, että hetkeksi istutaan alas, katsotaan silmiin ja yritetään  kuunnella ja ymmärtää.

Jotkut kohtaamiset jäävät erityisesti mieleen ja sivuavat elämää vuosienkin jälkeen. Esimerkiksi tämä:

Haastattelin erästä professoria hänen työpaikallaan. Mies oli mukava ja rento eikä näyttänyt yhtään pönäkältä yliopistoherralta vaikka olisi voinut. Hän jutusteli arkisesti asioitaan; he olivat vaimon kanssa olleet työmatkalla ulkomailla ja nyt matkalaukut olivat hukassa.

- Siellä on vaimon iltapuvut ja kaikki, hän sanoi.

Oi, ajattelin minä. Iltapuvut, monikossa.

Muutaman kuukauden kuluttua miehen vaimo kuoli onnettomuudessa. Kaksi pientä lasta jäi ilman äitiä.

Pari päivää sitten näin sanomalehdestä, että mieskin on kuollut. Lapsista tuli nyt orpoja.

Koskaan ei tiedä. Mitä vain voi tapahtua, kenelle tahansa.

Tämänkin muistan:

Kahvilassa oli vain muutama pöytä, olimme ainoat asiakkaat. Istuimme seinän vieressä. Joimme kahvia, minä maksoin, koska olin kutsunut.

Puhuimme työelämästä. Tein muistiinpanoja.

- Ei töihin mennä viihtymään, mies sanoi.

Sitten hän katsoi minua silmiin. Vähän liian kauan.

- Eikä rakastumaan.

Eipä tullut mieleen, ajattelin.

- Eipä tietenkään, sanoin.

- Minulla on muuten ihan missitason vaimo, mies jatkoi.

Mitä sitä minulle todistelet, ajattelin.

- Vai niin, sanoin.

Koskaan ei tiedä.

En muistaisi tuota miestä, ellei hänestä olisi tullut Suomen kuuluisimman murhamysteerin uhria.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Salamarakastuminen johti pikaliittoon

Tämä liittyy kirjoittamiseen nyt vain löyhästi.

Minulla on uusi auto. Ostin sen eilen: kattoluukulla varustettu Citroen C3 jonka väri on nimeltään Rouge Lucifer.

Olen kertonut vanhasta autostani, Citroen Xantiasta etenkin edellisessä blogissani Ruusupensaan takaa. Xantia oli uskollinen kumppanini lähes viisitoista vuotta, se vei minut hevosvaellukselle Lappiin, Orivedelle kirjoittamaan, sukulaisten ja ystävien luo ja tietysti tuhansille juttukeikoille. Olen eksynyt sen kanssa, jäänyt roikkumaan töyräälle, joutunut kolariin, kuljettanut liftareita ja yhden kuolleen kissan. Olin tyytyväinen mukavaan ja luotettavaan kulkupeliini ja kuitenkin hylkäsin sen surutta, kun iskin silmäni Pieneen Punaiseen.

Auto merkitsee ihmiselle aika paljon, minullekin, vaikka sanon aina, ettei sillä mitään väliä ole, kunhan on joku.

Xantia oli tavallinen, valkoinen perheauto. Rouge Lucifer kattoluukulla ei ehkä ihan ole ja siinä on vissi ero.

Tietenkään auto ei ole uusi, tuskin minulla on ikinä varaa ostaa uutta autoa. Tämä on kymmenen vuotta vanha, mutta minun silmissäni niin kaunis.

Ja mikä parasta,
                   
                          siinä on toimiva radio

josta tulee muutakin kuin Samuli Edelmania.

Anteeksi tämä häikäilemätön eksyminen aiheesta. Mutta eikö olekin oletettavaa, jopa todennäköistä, että kirjoittamisenikin saa aivan uutta puhtia Rouge Luciferista?

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Mitä tehdä, jos kyvyt ja halut eivät kohtaa?

Työ etenee. Hitaasti, mutta hitaasti hyvä tulee. Kirjoittamisen kohdalla voi tosin sanoa, että hyvä tulee hitaasti ja uudestaan ja uudestaan tekemällä. Ehkä.

Joskaan en vielä ole ratkaissut kirjoittamisen perimmäistä arvoitusta, olen kuitenkin oppinut sen, että kirjoittamisen kanssa ei tarvitse eikä saa hätäillä. Kirjallinen tuotos ei ole mikään kohokas, joka joko onnistuu kerralla tai ei onnistu, sitä saa muotoilla niin monta kertaa kuin tahtoo.

Tämä on todella vapauttava tieto.

Vaikka aineopintojen tekstikokoelmakurssini on vielä pahasti kesken, ilmoittauduin myös Palautteen antamisen perusteet -verkkokurssille. Se alkaa vasta maaliskuun lopussa, mutta ilmoittauduin nyt, että mahdun varmasti mukaan. Verkkokurssia voi hyvin suorittaa, vaikka meneillään olisi myös joku itsenäinen suoritus. Niiden kahden verkkokurssin perusteella, jotka tähän mennessä olen suorittanut, suoritustapa on kätevä ja totta puhuen helpompi kuin itsenäisten tehtävien tekeminen.

Palautteen antamisen perusteet  kurssin nimenä kuulostaa siltä, kuin kyseessä olisi joku alkeisalkeiskurssi. En huomannut katsoa, tuleeko myöhemmin joku Palautteen antamisen syventävä kurssi; kai tulee, kun nyt opetetaan vasta alkeet.

Eikun vakavast. Palaute on kuolemanvakava asia.

Olisi kauheaa joutua antamaan palautetta kirjoittajalle, jonka vahvin puoli kirjoittajana on polttava halu tulla kirjailijaksi. Miten ikinä voi toista loukkaamatta sanoa, että kyvyt ja halut eivät tule koskaan kohtaamaan? Vai pitääkö sanoa?
Olisi mielenkiintoista tietää, miten kirjoittajaohjaajat menettelevät tällaisissa tilanteissa. Sen tiedän, että tilanteita tulee.

Olipa palautteen sisältö mikä hyvänsä, se pitää paketoida niin, ettei vastaanottaja menetä toivoaan. Pahinta palautetta on sellainen, minkä jälkeen vastaanottaja tuntee itsensä huonoksi eikä viitsi yrittää enää mitään.

Aivan ehdottomasti kauheinta on saada palautetta joltain, joka osaa kyseisen asian huonommin. Tätäkin tapahtuu, työpaikalla esimerkiksi voi joutua nielemään kiltisti asiantuntemattomia palautteita vain siksi, että palautteen antaja on esimies.

Missä taas on yksi hyvä syy olla freelancer.

maanantai 16. helmikuuta 2015

Elämän suuri mysteeri

Auttoiko Aino vai mikä auttoi, pääsin joka tapauksessa tänään työn alkuun. Päätin kirjoittaa vaikka vain muutaman rivin ja kas, pian koossa oli jo kokonainen sivu ja sitten toinen.

Yksi elämän suurimpia mysteerejä, ehkä suurin, on minulle aina ollut se, mikä tekee kirjoittamisesta niin vaikeaa. En laske leikkiä, se on ihan älyttömän vaikeaa heti kun yrittää saada aikaan jotain kunnollista. Sellaista, mikä itsestä tuntuu siltä kuin olisi tehnyt hyvää työtä.

Kirjoittamisen lumo, se on olemassa. Olen varma siitä, ja jos jollekin pahalle haluan antaa pikkusormeni, niin sille.

Voisin tietysti ajatella vain opintopisteitä, kirjoittaa nopeasti jotain ja mennä eteenpäin. Mutta jos sen tekisin, katuisin myöhemmin sitä, etten edes yrittänyt mitään kunnollista silloin, kun edellytykset olivat kaikkein parhaat ja tukea ja apua oli saatavilla.

Opintopisteistä puheen ollen luin Turun Sanomista (9.2.) Turun yliopiston valtio-opin professori Matti Wibergin aliokirjoituksen, jossa hän moitti opiskelijoita laiskoiksi. "Puolet opiskelijoista alittaa opiskelunormin" -otsikon alla Wiberg sanoo, että aivan liian moni opiskelija ei keskity opintoihinsa riittävästi. Tilanne on huolestuttava, hän toteaa; puolet opiskelijoista opiskelee vähemmän kuin olisi kohtuullista olettaa. Kohtuullisuus lienee kirjoittajan mielestä jossakin 45 (vähimmäisvaatimus yhdeksän kuukauden opintotuen saamiselle) ja 60 (ahkera ja tunnollinen opiskelija) pisteen välillä per vuosi.

Professori tietää syyn opiskelijoiden velttoon opiskelutahtiin. Käydään töissä kun ei haluta nostaa opintolainaa. Tämä ei näytä vakuuttavan Wibergiä joka uskoo, että koulutus edelleen takaa paremmat tulot.

"--- veronmaksajien on kohtuullista odottaa nykyistä tiiviimpää sitoutumista opintoihinsa. Ei työelämässä tule kyseeseen, että vain puolet työntekijöistä yltää edes normisuoritukseen. Yliopisto-opiskelija on aikuinen ihminen, joka on itse vastuussa opiskelujensa etenemistä. Eniten opiskeluvauhtiinsa vaikuttaa opiskelija itse."

En oikein tiedä, kuinka paljon olen samaa mieltä. Tuntuu aika kovalta syyttää nuoria ihmisiä, joiden niskassa ovat kaikki mahdolliset paineet vanhuuden vaivoja lukuun ottamatta. En yhtään ihmettele, etteivät nuoret halua nostaa opintolainaa kun joka puolelta varoitellaan lainarahan vaaroista.

Yhdessä asiassa Wiberg on selkeästi väärässä. Työelämässä juuri tuleekin kyseeseen, että ei vain puolet vaan jopa kaikki työntekijät yltävät vain normisuoritukseen. Uskoakseni monet jopa ajattelevat, että siinä on ihan tarpeeksi.

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Lohdutuksen sanoja

Luin eilen Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihtoa. 28.10. 1929 Kallas kirjoitti näin:
"Työtä on ollut paljon --- ensi kuun lopulla esitelmöin Lontoon yliopistossa Friedebert Tuglaksesta. --- Koskemattomat käsikirjoitukset huutavat laatikossa kuin laiminlyödyt lapset."

Kuinka sattuikaan, olin itse lähdössä Tuglas-seuran tilaisuuteen kuulemaan virolaisen professorin esitelmää ja laiminlyöty käsikirjoitukseni on samassa surkeassa tilassa kuin Kallaksen aikoinaan.

Kallaksesta saa aina lohdutuksen, luen häntä kuin joku toinen Raamattua, iloon ja murheeseen. Onhan nimittäin sekin lohdutus, että joku niin hyvä kuin Kallas on murehtinut tekemättömiä töitään. Kelpaa tässä sitten huonompienkin.

Tietenkään ei olisi pitänyt tuhlata aikaa lukemiseen kun olisi voinut kirjoittaa.

Nokkelimmat lukijani jo varmaan arvasivat, miten opiskelutehtäväni ovat edistyneet sitten viime päivityksen.

Tätäkään ei kannattaisi kirjoittaa saati julkaista. Se, että voivottelee saamattomuttaan ja laiskuuttaan, on pelkästään noloa. Kuten myös se, että luettelee koko ajan töitään ja antaa ymmärtää, että on huippuahkera. Mikään ei ole hyvä.

Tai se on, että elämä on hallinnassa. Sekin riittää, että pystyy näyttämään siltä kuin olisi.

Kallaksen ja Tallgrenin kirjeenvaihto on avoinna tuossa vieressäni, päällimmäisenä sekasortoisessa kasassa johon olen kompostoinut tulosteita, vihkoja, lehtiä, kyniä, nenäliinoja ja ainakin yhden puhelimen ja jonka alaosa taitaa jo kohta olla ravinteikasta multaa valmiina puutarhaan. Vilkaisin kirjaa äsken ja kas, mitä näen:

"Alan aivan tietoisesti karsia tyhjänpäiväistä puuhaa ja pikkuaskartelun vesaikkoa, joka vaarallisesti uhkaa varjostaa olennaisintani."

Siinä se on. Kiitos, Aino.

lauantai 31. tammikuuta 2015

Kirjavinkki

Pienessä kiireessä, silmien jo lupsahdellessa kirjoitan vielä tämän:

luin hyvän kirjan. Kristìn Steinsdòttirin Omaa tietä. Kirjailija on islantilainen ja kirja on ollut Islannin ehdokas Pohjoismaisen Kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 2007.

Romaani kertoo omaperäisestä Siegtrudista, joka käy vieraiden ihmisten hautajaisissa ja haikailee ranskalaisten sukujuuriensa perään. En kerro enempää, sillä kirja kannattaa ilman muuta lukea, se on kaunis, eleetön, erittäin hyvin tehty.

Osaisinpa kirjoittaa yhtä hyvin.

Muuten olen taas tänään ajanut autoa räntäsateessa. Sitä on tullut tehtyä aika lailla viime aikoina. Ajan ja hoilaan Juicea: "Räääntä lentää, voi kuinka räntä lentääkään, ei ole mitään muuta niin masentavaa, kuin Danny-show tiellä Kälviän..."

Ajamisen päälle kirjoitin vielä yhden jutun kun olin ensin aikani seilannut eri nettisaiteilla. Juttujen kirjoittaminen väsyneenä ei tuota parasta lopputulosta, mutta on se kuitenkin parempi kuin jättää huomiseen. Huomenna on siksi toisekseen se kulttuuriseura sekä yhteen toiseen kulttuurihankkeeseen liittyvä tapaaminen.

Ja vielä tämä:

ihmettelen (ja olen kiitollinen), miten mutkattomasti jotkut suostuvat haastateltaviksi. Soitin eräälle miehelle ja pyysin saada tehdä hänestä ja hänen vaimostaan jutun. Juu, kyllä se vaan sopii, mies vastasi. Mahtaako vaimollekin sopia, minä kysyin. Sopii sille, sanoi mies.

Kai hän sitten vaimonsa tuntee.

Toisilta taas ei saa sanaakaan edes pieneen gallupkysymykseen, tämä on koettu monta kertaa.

- Ai mihin tämä tulee? Miksi minä sanoisin yhtään mitään tällaisiin kyselyihin? Saako sen oikolukea ennen julkaisua? Kuviin en suostu, en missään tapauksessa.

Kysymys voi olla niinkin julkea kuin "Oletko käynyt jo sienessä tänä syksynä?".

 

perjantai 30. tammikuuta 2015

Soita minulle, Annabella

Opinnoista ei ole mitään uutta kerrottavaa, en ole tehnyt niiden eteen mitään. Syy on se, että minulla on ollut niin paljon muuta hommaa, mutta myös se, että minua vaivaa rimakauhu. Nyt vain ollaan siinä kohtaa ja se on hyväksyttävä. Kyllä tämä tästä.

Hain äsken R-kioskilta uuden passini. Muistutan passikuvaani elävästi. Ja viime yönä näin unta, jossa yritin epätoivoisesti sopia haastattelua Annabellan kanssa.

Se meni jotenkin näin:

olin kylpylähotellin respassa ja yritin soittaa lankapuhelimella, mutta minulla ei ollut kolikkoa. Otin puhelimen mukaani kaupungille, mutta kuuluvuus ei parantunut. Deadline oli lauantaina eikä Annabella tiennyt koko asiasta. Toimitus oli toisessa kerroksessa, ovi lukossa eikä minulla edelleenkään ollut kolikoita. Jos haastattelu ei onnistu, menetän maineeni ja kaikki olevat ja tulevat työni.
Lankapuhelin oli valkoinen.

Tällaisten kauheiden öiden vastapainona on ollut kiireisiä, mutta hauskoja päiviä. Olen saanut viettää paljon aikaa pienen tyttärentyttäreni kanssa jolle elämisen huippua edustaa seisominen ilman tukea ja kaikenlainen sydäntäsärkevän soma veikistely. Siinä sivussa olen myös tehnyt juttuja ja pitänyt kursseja - ymmärtäähän sen, että koulutöihin ei riitä aikaa?

Huomenna on töitä ja sunnuntaina olen - onneton minä! - luvannut mennä erään kulttuuriseuran kokoukseen. "Vain katsomaan", kuten puheenjohtaja sanoi kun houkutteli minua mukaan. Tietäähän sen, mitä tästä seuraa.

Mutta sihteeriksi en rupea.

lauantai 10. tammikuuta 2015

Haastattelu sai äkkilopun

Tämä on pakko kertoa, kun niin tulivat vanhat, hyvät ajat mieleen.

Minulla oli tänään lapsenlapsi hoidossa, ihana pieni tyttö, melkein vuoden vanha. Meillä sujui oikein hyvin. Leikimme, söimme, ulkoilimme, leikimme ja söimme taas.

Kun kaikki kerran sujui niin hyvin, ajattelin, että voin hoitaa yhden työasian, soittaa puhelun jonka olin luvannut tänään jossain vaiheessa tehdä.

Tyttö istui syöttötuolissa pöydän päässä, oli tyytyväinen ja rauhallinen. Minä otin kynän, lehtiön ja puhelimen ja soitin. Toisesta päästä vastattiin ja aloin kysellä ja tehdä muistiinpanoja

kunnes

nostin hetkeksi katseeni lehtiöstä

ja mitä tekee lapsi, joka juuri oli tyytyväinen ja rauhallinen

OKSENTAA

valtaisaa, haisevaa, kaikkialle ryöppyävää oksennusta.

Se haastattelu loppui vähän töksähtäen nopeisiin kiitoksiin ja hyvän viikonlopun toivotuksiin.

Tilanteessa oli yksi iloinenkin osapuoli: koira, joka vallan mielellään olisi auttanut jälkien siivoamisessa ja joka ehti jo vähän aloittaa ennen kuin pääsin väliin.

Mutta näin siis tulivat vanhat, hyvät ajat mieleen, ne, jolloin lapset sairastuivat heti kun se oli äärimmäisen sopimatonta.

Lapsella ei ollut mitään hätää. Oksentamisen, vaatteiden vaihdon ja pesun jälkeen hän oli taas mitä hyväntuulisin pikku tyttö.

Tämän pikku kullanmurun äiti oli vain neljän kuukauden, kun minä aloitin työt. Avustin paikallista kaupunkilehteä ja tein muistaakseni aika paljon juttuja. Vauva oli monta kertaa mukana, siihen aikaan kukaan ei paheksunut sitä, ei ainakaan sanonut. Luulin silloin tekeväni oikein, kun pidin lapset kotona ja osana tavallista arkea.

Nyt en enää ole ihan varma. Ehkä olisi kuitenkin ollut parempi kasvattaa heidät totuudessa, jossa äidit lähtevät aamuisin pois kotoa, vievät lapset päiväkotiin ja hakevat illalla pois. Ehkä se olisi antanut heille realistisemman kuvan siitä, miten ihmisten useimmiten on täällä elettävä.

perjantai 9. tammikuuta 2015

Runouskurssin palaute ei kannusta jatkamaan

Sain tänään palautteen lyriikkakurssista. Arvosanaksi tuli nelonen, kiitettävä vaan ei erinomainen.

Palaute oli 11 sivua pitkä, mutta kertoi vain vähän siitä, millaista minun työni oli, enemmän runoudesta ja runouden analyysista yleensä. Jos nyt jotain ymmärsin, niin ei minua rivien välissäkään kehotettu jatkamaan runoiluharrastustani.

En ole vielä saanut mitään konkreettista aikaan tekstikokoelmakurssitehtävässä, en siis  saamani palautteen jälkeen. Mietin kyllä asiaa joka välissä, mutta nyt on ollut kaikkea muuta puuhaa aika paljon. Ihan mukavia asioita tosin.

Ajoin tänään juttukeikalle, kahdellekin ja mietin siinä pimeää maantietä tuijotellessani, että on tämäkin yksi tapa elää. Elämäntapa nimen omaan. Ja sitten kun hetken tuntui, ettei tämä ehkä olekaan niin mukavaa niin muistutin itseäni, että kohta taas on. Kuten olikin.

Se on taikaa. Se, että menipä minne tahansa ottamaan selvää jostain asiasta, mistä vain, siitä innostuu. Vähän kuin laittaisi uuden vaihteen päälle siksi aikaa, kun esiintyy toimittajana jossain. Sitten kun pistää oven perässään kiinni voi taas olla oma murjottava itsensä.

Ihmisessä on monta puolta.

Vanhemmiten eri ominaisuudet kärjistyvät, sanotaan. Olen huomannut. Varsinkin toisten ihmisten puheet tulee kuunneltua tarkemmin korvin kuin ennen. Tämä tuli nyt siitä, kun tapasin erään tuttavan ja seisoin hänen kanssaan vähän aikaa juttelemassa vaikka tajusin jo kohta, ettei siinä mitään juteltu vaan kuunneltiin selostusta. Lasten erinomaiset arvosanat, tutkinnot, hyvissä asemissa olevat vävypojat ja poikkeuksellisen ihanat lastenlapset. Eikä mikään näistä ollut siinä kohtaa minun.

En minä tykkää tuommoisesta, ei se ole mitään keskustelua.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Palaute tuli, nyt töihin!

Sain äsken palautteen suunnitelmastani, jonka tein aineopintojen tekstikokoelmakurssia varten. Palaute oli varsin rohkaiseva ja muutenkin hyvä, sen pohjalta voin nyt suunnitella työtäni tarkemmin.

Tällä kurssilla on siis tarkoitus tehdä jokin isompi työ, vaikkapa romaani, mutta sitä ei vielä kirjoiteta kokonaan. Tekstiä saa tehdä vain 25-35 sivua ja vasta seuraavalla kurssilla työ tehdään valmiiksi.

Olen muutaman kerran törmännyt sellaisiin käsityksiin, että Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen opinnoissa "tehdään" kirjailijoita ja että siellä opiskelleet kirjailijat olisi tungettu samaan muottiin. Tällaisten käsitysten takana lienevät ne, jotka eivät ole pyrkineet tai päässeet ko. opintoihin. Voin vilpittömästi sanoa, etten tähän mennessä ole huomannut pienimpiäkään yrityksiä vaikuttaa tapaani kirjoittaa sen paremmin kuin siihen, mitä kirjoitan. Kirjoittamisen opetus on tähdännyt siihen, että kirjoittaja ymmärtää paremmin, mistä teksti rakentuu ja mitä kaikkea on otettava huomioon, kun kirjoitetaan. Tämä ei toden totta ole ollut mitään kädestä pitelemistä ja yhteistä kirjoittamista enkä usko, että tulevaisuudessakaan on.

Yritän nyt olla sortumatta helmasyntiini eli liikaan hätäilyyn. Täytyy malttaa suunnitella kunnolla. Tätä olen joutunut opettelemaan koko elämäni ja vielä vaan se on vaikeaa. Kun saan jonkun idean, syöksyn päätä pahkaa tekemään ja tietäähän sen, ettei lopputulos - jos siihen saakka koskaan pääsen - ikinä vastaa mielikuvia. Tämä koskee ihan kaikkea tekemistä, ei pelkästään kirjoittamista.

Muuten vuosi on lähtenyt käyntiin alakuloisissa merkeissä. Tässä aivan lähellä päättyi uudenvuodenyönä erään nuoren ihmisen elämä ja se tuntuu todella pahalta. Se herätti taas kerran ajattelemaan elämän haurautta ja sitä, miten mitään sitten-kun -tulevaisuutta ei ole. Kaikki, mitä haluaa, on tehtävä heti, kun pystyy.

Ajattelen taas myös sitä, miten turhaa pelko on. Pelkäämisen tai parempien aikojen odottamisen takia on helppo jättää asioita tekemättä ja sitten haikailla niiden perään: tekisin jos ei pelottaisi tai viimeistään sitten, kun aika on otollisempi.

Asiat tapahtuvat joka tapauksessa, pelkää tai ei. Ja ajat taas, ne nyt ovat mitä ovat.