Palautin alustavan tutkimussuunnitelmani Optimaan. Tänään on viimeinen palautuspäivä.
Pari muuta opiskelijaa oli myös palauttanut suunnitelmansa - kellohan ei vielä ole paljon! - ja luin ne heti. Toisten suunnitelmat tuntuvat paremmin mietityiltä ja perusteellisemmilta. Tämä vain vahvistaa sitä jo moneen kertaan opiskelujen aikana eteen tullutta asiaa, etten ole erityisen analyyttinen enkä teoreettinen. En oikeastaan yhtään. Mikä puolestaan johtaa siihen, yhä useammin mieleeni tulevaan asiaan, että kun kandidaatinpaperit on saatu, en jatka enää maisteriksi.
Vannomatta paras. Sen tiedän, että opiskelen tavalla tai toisella lopun elämääni. Nyt ajattelen, että voisin kohentaa kielitaitoani, siinä sitä riittäisikin opiskeltavaa. Ja vielä voisin opetella soittamaan pianoa, siitäkin olen haaveillut. Mutta ennen muuta, ennen kaikkea muuta, haluan kirjoittaa jotain, joka tuntuu hyvältä.
Olin äsken kyläilemässä ystäväni luona. Olemme tunteneet hirmuisen kauan. Olemme myös yhtä mieltä siitä, että elämästä pitää yrittää ottaa irti kaikki, mitä siitä vielä lähtee ja että huippuhetkistä saa nauttia.
Mitä ne sitten ovat?
Minulle, niin sanoin, huippua edustavat ne harvat hetket kun olen kirjoittanut jotain, johon olen tyytyväinen. Palkitsevampaa tunnetta ei ole.
Ystävälleni joka on juristi, huippua edustavat hetket, jolloin hän saa eteensä sopimuspapereita. Hän kuvaili minulle elävästi, miten innostavalta nippu sopimuspapereita voikaan tuntua.
- Kyllä elämässä on hienoja hetkiä, totesimme me.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti