tiistai 29. huhtikuuta 2014

Viron suosikkikirjailijan kotona


Terveisiä Tallinnasta. Pienen viikonloppumatkan kohteena oli tällä kertaa Viron rakastetun kirjailijan Anton Tammsaaren kotimuseo. Talo sijaitsee osoitteessa Koidula 12, lähellä Kadriorgin puistoa. Raitovaunulla pääsee lähelle, pois kannattaa jäädä Poskan pysäkillä. Kävellenkään matka keskustasta ei ole ylivoimainen. 




Anton Hansen Tammsaare oli samaa hyvää vuosikertaa kuin Aino Kallas ja Eino Leino: hän syntyi 1878. Yllä näkyvässä talossa hän eli elämänsä viimeiset vuosikymmenet, toisen kerroksen huoneistossa vasemmalla. Perheeseen kuuluivat vaimo ja kaksi lasta. Kirjailija myös kuoli tässä talossa, työpöytänsä ääreen 1940.


 Minulle kävi kuten usein käy, kameran akku hyytyi enkä saanut otettua kuin nämä kolme kuvaa. Yllä näkyy toinen kirjailijan työpöydistä, se, joka on olohuoneessa. Pöydällä oli nippu pienellä, säännöllisellä käsialalla tiheästi kirjoitettuja käsikirjoituksia. Varsinaisessa työhuoneessa oli vähän isompi työpöytä. Siellä oli myös kirjailijan sänky, vaimo ja lapset nukkuivat toisessa huoneessa josta kuva alla.


Tammsaaren pääteos on massiivinen Totuus ja oikeus -sarja, jonka ensimmäinen osa ilmestyi 1926. Sarjan osat "Maan lupaus", "Koulutie", "Surmatulet", "Kuolemantanssi" ja "Kotiinpaluu" on kaikki julkaistu suomeksi vuosina 2002-2013. Sarjan ensimmäinen ja viimeinen osa suomennettiin jo 1930-luvulla.
  
Olen lukenut vain Koulutien, eikä se vielä avannut minulle Tammsaaren suosiota. Kirja oli paikoin kafkamainen kuvaus nuoren Indrekin epämääräisestä koulunkäynnistä vielä epämääräisemmän rehtori Mauruksen koulussa Tartossa. Teosten ymmärtäminen ja niistä nauttiminen edellyttää käsittääkseni laajahkoa Viron historian tietämystä. Sille, joka on kiinnostunut Virosta ja haluaa tutustua maahan ja sen kulttuuriin hyvin, Tammsaaren tuotannon tunteminen on tärkeää, yhtä tärkeää kuin meille on tietää, kuka on Akseli Koskela.

Harmi, etten saanut kuvaa keittiöstä. Se oli omana aikanaan varmasti uudenaikainen ja käytännöllinen, mutta nyt tietysti vain muisto siitä, miten hankalaa ruuanlaitto ja tiskaaminen ovat joskus olleet. Keittiötä hallitsi iso puuhella, jonka päällä oli kookas kuparikattila. Museon opas osasi vähän suomea ja hän kertoi, että Tammsaaren lempiruoka oli muusi, jota tehtiin tuossa kattilassa. Sitten hän halusi tietää, mitä "muusi" on suomeksi. Minä kerroin, että se on suomeksikin muusia, se mikä tehdään perunoista.

- Ei ei, ei peruna, opas sanoi. Puolukka.
- Puolukka? Muusin kanssa?
- Ei ei. Puolukka, omena...
- Muusi on siis puuroa?
- Ei ei. Muusi, muusi, puolukka, omena.

Kun opas sitten haki lasipurkin ja näytti, miten muusia on säilytetty lasipurkissa tajusin, että muusi tarkoittaa hilloa. Tammsaaren lempiruokaa oli siis hillo.

Marjojen poimimisesta ja hillon keitosta huolehtivat tietysti vaimo ja kotiapulainen. Naiskirjailijat saivat varmaan Virossakin poimia marjansa itse.   
    

torstai 24. huhtikuuta 2014

Suunnitelmat uusiksi

Vetkuttelin virkamiesruotsin kurssi-ilmoittautumisen kanssa niin kauan, että toukokuun kurssi on tullut täyteen. Ilmoittauduin elokuun kurssille. Minullahan on jopa apuraha odottamassa tuon kurssin suorittamista, joten on syytä mennä. Muutenkin on, tietysti.

Sain eilen arvion kirjallisuuden analyysikurssista. Verkkokurssi päättyy virallisesti vasta toukokuussa, mutta koska olen tehnyt kaikki tehtävät, oli opettajakin ollut ripeä ja antanut arvionsa. Sain nelosen. Nyt olen siis suorittanut myös kirjallisuuden perusopinnot, koskapa analyysikurssi oli viimeinen. Opintopisteita on nyt yhteensä 113.

Varauduin opiskelemaan ruotsia toukokuussa. Nyt suunnitelmani menevät uusiksi. Juuri nyt minulla ei ole työn alla muuta kuin kirjoittamisen aineopintojen ensimmäinen kurssi, Kirjoittamisen tutkimus ja historia ja sekin on viittä vaille valmis. Mitähän kaikkea tässä nyt ehtisi?

Ruotsia täytyy kyllä kerrata. Taitoni ovat muodollisesti kohtalaiset, sillä kirjoitin muutaman vuoden takaisissa ylioppilaskirjoituksissa ruotsista M:n ja vain muutama piste erotti sen Eximiasta. Käytännön taitoni ovat kuitenkin lähes olemattomat. Jag heter Pirkko, jag är en flicka. Näillä ei pitkälle päästä, edes virkamiehenä.

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Etsivä löytää

Itselle(kin) annetut lupaukset on pidettävä ja niinpä kävin tänään hakemassa sen kurssikirjan, josta viimeksi kerroin.

Hakeminen ei ollut ihan yksinkertaista. Olen tähän saakka löytänyt kaikki tarvitsemani kirjat Turun pääkirjastosta tai muista Vaski-ketjuun kuuluvista kirjastoista. Yliopiston kirjastoa en ole käyttänyt enkä edes tiennyt, missä se on. Tiesin vain, että kirja, jota tarvitsen, on oikeustieteellisen tiedekunnan kirjastossa.

Löysin paikan aika helposti ja pyysin itselleni lainauskortin. Kirja, jota etsin, ei ollut kirjastossa, mutta sain puhelinnumeron, josta voisin kysyä sitä. Soitin ja kyllä vain, kirja löytyi. Sain sen jopa kotiin pariksi päiväksi, vaikka kirja ei ole teoriassa lainattavissa. Nyt minulla siis on hallussani Andrew Bennettin The Author, ainoa kappale Turussa.

Kirjanhakureissuni ei kuitenkaan ollut tällä hyvä. Seuraavaksi etsin humanistien tiedekuntakirjaston ja yritin löytää sieltä erään toisen kirjan. Etsin koko kirjastosalin läpi kaksi kertaa, ehkä kolmekin ja huomasin vasta sitten, että olen väärässä kerroksessa; oikea kirjasto oli kerrosta ylempänä. Sieltä se kirjakin löytyi.

Kuinka paljon helpompaa olisi, jos kaikki kurssikirjat saisi e-kirjoina! Siihen varmasti ollaan menossa, mutta hyödynkö minä siitä, tuskin.

Tässä onkin asia, johon kannattaisi paneutua. Opiskeluaikojen venymisestä ei enää voisi syyttää ainakaan puuttuvia kirjoja, kun minkä tahansa kirjan voisi tilata kotiin koska vain.

Tämän kummempaa kerrottavaa ei tällä kertaa ole. Paitsi ehkä se, asiaan kuulumaton seikka, että kun edellispäivänä olin ulkoiluttamassa koiraa - ihan tässä kaupunkialueella, vilkkaimpaan ostosaikaan - vastapäisellä jalkakäytävällä asteli hirvi.

Se on jokseenkin omituinen näky. Ensimmäinen ajatukseni oli, että olenko minä juonut jotain?

Siis minä? Eihän se minun vikani ollut, että se hirvi oli siinä.

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Yli esteiden

Lähetin kirjallisuuden analyysikurssin lopputehtävät äsken arvioitaviksi. Kurssi on nyt minun osaltani valmis, samoin kirjallisuuden perusopintokokonaisuus.

Pari päivää sitten sain postissa todistuksen kirjoittamisen perusopintojen suorittamisesta. Todistuksen saaminen on aina juhlallinen hetki, vaikka mikään tutkinto ei vielä olekaan valmis. Todistuskansiossani on jo aika nippu kaikenlaisia todistuksia. Kun lisäsin viimeisimmän kansioon, tutkin samalla vanhoja todistuksiani. Niinkin vanhoja kuin Kuloisten kansakoulusta 1960-luvulla saatuja. Silloin oli jonain vuonna todistukseen merkitty sekin, kuinka mones kyseinen oppilas oli luokan paremmuusjärjestyksessä. Olin sijalla 2-3.

Arvatkaa, mitä nyt mietin?

Kuka oli se ensimmäinen?

Kuka?

Tämä oli (puoliksi) leikkiä.

Muuten kuluneella viikolla ei ole tapahtunut suurta edistystä opintojen suhteen. Maanantaina olin lähdössä sinne oikeustieteellisen tiedekunnan kirjastoon, mutta jokin esti minua menemästä. Taisin olla huonovointinen. Tai ehkä satoi.

Tiistaina en mitenkään ehtinyt.

Keskiviikkona olin muuten kiireinen.

Eilen olin ohjaamassa kirjoittajakurssiani.

Nyt onkin jo perjantai, enkä tänäänkään voi.

Tästä sain aiheen pohdiskella niitä esteitä, joita opiskelijan on ylitettävä matkallaan kohti tutkintoa. Esteitä ja sitä, miten niistä pääsee yli.

Tuo oikeustieteellisen tiedekunnan käsikirjastossa oletettavasti oleva englanninkielinen immateriaalioikeuksia käsittelevä teos on nyt este. Pahimmassa tapauksessa tällainen este katkaisee opinnot kokonaan kun tekemättömyyden tekosyyt seuraavat toisiaan eikä ryhdistäytymistä tapahdu koskaan.

Luovuttamisen helppous tai vaikeus on jossain määrin luonteenpiirre. Jo pienistä lapsista näkee, miten joku istuu esteen edessä parkumassa ja odottamassa apua siinä, missä toinen piltti menee raivokkaalla kekseliäisyydellä vaikka mistä.

Luovuttamisen helppous tai vaikeus lienee myös kytköksissä aikuisuuteen. Aikuinen pystyy yleensä tekemään ikäviäkin asioita, jos niistä on odotettavissa jotain hyötyä myöhemmin. Aikuisen aikakäsityskin on erilainen kuin lapsen, aika kuluu nopeammin eikä ikäväänkään työhön mene ikuisuutta. 

Juuri nyt minusta tuntuu, että voisin tehdä monia muitakin kiinnostavia asioita kuin opiskella. Tutkintoon on vielä matkaa ja juuri nyt se näyttää kovin vaivalloiselta.

Lupaan nyt itselleni, että lähden heti maanantaina etsimään sitä kirjaa.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Mihin runoilija tarvitsee apurahaa



Harvoin mikään dokumentti on koskettanut yhtä paljon kuin eilen Teemalla esitetty Vivian Maierin salaisuus. Tarina salaperäisestä ja taitavasta katuvalokuvaajasta oli haikea, kaunis ja jotenkin pelottava: Maier on ollut jonkinlainen pimeällä puolella varustettu Maija Poppanen. Huh. Katsokaa Areenasta jos ehditte, tästä päivästä on vielä kuukausi aikaa.

Maier tallensi kuviinsa tavallista elämää. Tavallisen elämän tallentaminen on niin sanoakseni lähellä sydäntäni. Eikä se suinkaan ole vierasta monille muillekaan, katsotaan vaikka Facebookia.

Kirjoittaminen on hyvä tapa tallentaa elämää. Valokuva tosin on rehellisempi, se ei juuri valehtele.

Kirjoittakaa! Päiväkirjaa. Pieniä merkintöjä kalenteriin. Kirjeitä, joita ei lähetetä. Muistoja. Tarinoita. Jotain edes.

Ja säästäkää ne huolellisesti. Arvokkaampaa perintöä ette voi jättää.

Arkisempaa kirjoitustyötä tein äsken kun kirjoitin kirjoittamisen aineopintojen ensimmäisen kurssin tehtävää. Kurssin nimi on Kirjoittamisen tutkimus ja historia. Sain äsken valmiiksi osan, jossa kerron, miten nykytutkimus lähestyy kirjoittamista ja kirjoittajia. Luin sitä varten kaksi kirjaa, Juri Joensuun toimittaman Luovan lajin sekä Elina Jokisen väitöstutkimuksen Vallan kirjailijat.

Jokinen tutki sitä miten apurahat vaikuttavat kirjailijan työhön. Tulos ei yllätä, apurahoilla on tärkeä merkitys ja usein ne ovat jopa edellytyksenä kirjojen syntymiselle.

Selvä se. Kuinka moni pystyy tekemään pitkäjänteistä työtä jos ei tiedä, saako siitä euroakaan? Ja jos saakin, saa  vuosien päästä ja hyvin vähän.

Olen joskus ilkeästi ja kateellisesti ajatellut, tainnut jopa sanoa ääneen, etteivät runoilijat sentään tarvitsisi pitkiä apurahoja. Ettei runoileminen voi millään olla niin vaativaa työtä, etteikö sitä pystyisi rahoittamaan tavallisella palkkatyöllä.

En ole runoilija, en siis tiedä. En tiedä sitäkään, olenko muuttanut mieleni.

Kirjailijoiden apurahat ovat muuten mielestäni perusteltuja ja välttämättömiä. On tietysti ikävää, että apurahojen ja satunnaistöiden varassa eläminen on epävarmaa, mutta mikä oikeastaan on varmaa?

Teatteriapurahoja olen joskus kritisoinut kovastikin, erityisesti niitä, joita annetaan harrastajateattereille. Käytäntö kun on ainakin ollut se, että kuka tahansa voi perustaa teatteriryhmän ja ryhtyä vaatimaan sille omia toimitiloja ja kaupungin avustuksia (tämä Turun näkökulmasta, josta omat kokemukseni ovat).

Mitä vikaa siinä sitten on? Eikö nuorten ihmisten hyviä harrastuksia pitäisikin tukea?

Pitäisi. Mutta mitä vikaa nuoret ihmiset näkevät siinä, että liittyisivät jo olemassa oleviin teatteriryhmiin? Ei jokaista seitsenvuotiasta varten uutta kouluakaan perusteta, kyllä ne joutuvat menemään kiltisti jo toimiviin kouluihin.

Mutta nyt eksyin aiheesta, anteeksi.

Kirjallisuuden verkkokurssin viimeisen ryhmätehtävän deadline on tänään. Ryhmämme on analysoinut Canthin Työmiehen vaimoa. Nyt täytyy kyllä sanoa, että analyysi on sujunut laiskanpuoleisesti. 

Muuten kirjallisuuskurssilla on jäljellä enää lopputehtävä, runo- ja novellianalyysi. Olen jo tehnyt ne mutta en vielä palauttanut.

Seuraavaksi selvitän, missä sijaitsee Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan kirjasto. Se on nimittäin ainoa paikka, missä pääsen lukemaan kirjaa, jota tarvitsen kirjoittamiskurssin seuraavaa tehtävää varten. Niitä - kirjoja - on Turussa yksi kappale eikä sitäkään anneta lainaksi.

Tämmöistä. Monitieteellistä.