keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Ruutu pimeänä

Nyt on jo keskiviikko, sen viikon keskiviikko, jonka lopussa oletin saavani kirjallisuustieteen perusteet -kurssin valmiiksi. Aika on tärkki, kuten A.Kallas sanoisi.

Kirjoitin äsken osaa, jossa kerroin kirjallisuustieteen historiasta. On hauska ajatella, miten noin sata vuotta sitten Englannissa hienoin mahdollinen opiskeluala oli englantilainen kirjallisuus. Kuvitella! Mitä, jos meillä kotimainen kirjallisuus nousisi nyt tuollaiseen arvoon: kotimaisen kirjallisuuden opiskelijat omistaisivat himotuimmat haalarit ja legendaarisimmat nimikkoravintolat, olisivat huippuhaluttuja seurustelukumppaneita ja älyllisesti, tietysti, verrattomasti kaikkien muiden yläpuolella. Heillä olisi varaa luoda hitaita, huvittuneita ja salaivallisia silmäyksiä joihinkin rassukoihin oikeustieteilijöihin tai tuleviin lääkäreihin.

Ei hassumpi kuvitelma. Siitäs saisivat, mokomat.

Kirjoittamisen opinnoissa on nyt kahden viikon draamajakso. Tehtävänä on kirjoittaa noin kolmen sivun mittainen, ehjä katkelma esimerkiksi näytelmää tai elokuvaa.

Näen tapahtumat usein kohtauksina jossakin elokuvassa. Olen monet, monet kerrat kehittänyt päässäni mitä herkullisimman - omasta mielestäni - tosielämään pohjautuvan minisarjan, hekotellutkin sille yksinäni ihan vedet silmissä. Tiedän, että olen.

Mutta nyt, kun minun pitäisi kirjoittaa tuollainen kohtaus, en saa mitään  päähäni saati ulos sieltä. Minulle ei ole koskaan tapahtunut mitään erikoista eikä hauskaa. Kellekään muullekaan ei ole. En kykene edes kuvittelemaan, että olisi.

Onneksi löysin vanhan opinnäytteeni siltä ajalta, kun opiskelin draamakirjoittamista (toden totta, olen opiskellut sitä!). Huomenna otan sen esiin, luen läpi ja saan toivottavasti taas kosketuksen tuohonkin lajiin.

Tiedän, että dialogin kirjoittaminen on hirmuisen hauskaa. Saa laittaa ihmiset sanomaan ihan mitä haluaa.

- Pirkon uusin näytelmä on valtava suksee.
- Näin on. Liput myytiin vartissa ja Lippupalvelun ovella on vartijat estämässä mellakoita.
- Facebookiin oli tullut satatuhatta tykkäystä päivässä.
- Se on kun sen osaa.



sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Lehtityöjakson opetukset

Lehtityöjakso loppuu tänään. Katsoin äsken Optimasta, onko sinne tullut uusia arvioita ryhmän jutuista; eilen puuttui vielä joitain. Oli tullut uusia, mutta jotain vielä puuttuikin.

Ei sillä, että tehtävien palauttamisen ajalla olisi jotain väliä. Pääasia, kun tulevat ja sekin on pääasia vain niille, joiden työt ovat vielä tekemättä. Muuten on ihan sama, miten matkan tekee, jos vain on perillä silloin kun pitää.

Nyt, kun lehtityöjakso tosiaan on päättymässä, voin jo miettiä, olenko oppinut jotain.

Olen harjoitellut kirjallisen palautteen antamista. Olen ehtinyt katua sanomisiani ja sitä, mitä en sanonut. Olen mielestäni ollut välillä aika tarkka ja asiallinenkin.

Omasta jutustani olen saanut kohtuullisia arvioita. Asiallisia. Asiallisuus näkyy olevan päivän sana.

Eräs  palautteenannossa vastaan tullut asia on se, kenen asialla jutun kirjoittajan eli toimittajan tulee olla?

Tämähän on selvää kaikille: toimittajan tulee kirjoittaa rehellisesti, puolueettomasti ja analyyttisesti. Haastateltava ei saa päättää, mitä kirjoitetaan eikä toimittaja saa lumoutua haastateltavan kauniista silmistä. Missään tapauksessa lehden ilmoittajat eivät päätä, mitä lehdessä kirjoitetaan.Sensuuri on tuttua vain entisestä Neuvostoliitosta. 

Meneekö tämä oikeasti näin? Meneekö muka?

Onneksi meillä kuitenkin on blogistania, täällä saa sanoa mitä vaan.

Lehtityöteemasta vielä vähän, vaikka tämä menee nyt hiukan aiheen vierestä.

Näin otsikon, jossa kehuttiin unohtumatonta ulkomaanmatkaa. Jutun alussa todettiin, että jotkut matkat jäävät ikuisesti mieleen, jotkut eivät.

Ehkä näin on. Ehkä joku matkailee niin ahkerasti, ettei edes muista, missä kaikkialla on käynyt. Mutta miksi ne "unohtumattomat" matkat tehdään aina jonnekin mahdollisimman kauas eikä koskaan ihan lähelle? Miksi suomalainen kokee "tulleensa kotiin" jossain Madagaskarilla tai Polynesiassa eikä esimerkiksi  Humppilassa tai Tursunperällä?
Niissäkin on kauniita paikkoja ja kosolti mahdollisuuksia löytää itsensä. Kaiken lisäksi ne ovat aivan älyttömän eksoottisia ja valtavan kaukana melkein kaikkien maailman ihmisten mielestä.

Huomenna kirjoittajakurssilla alkaa draamajakso. Tehtäväksi tulee kirjoittaa pieni katkelma esimerkiksi näytelmästä. Optimassa olisi jotain ohjeita, mutta minä en niitä näe, kun en saa pdf-tiedostoja näkyviin. Pitäisi ladata Adober ja olen sitä yrittänytkin, mutta lataus ei onnistu.

No, kyllä tässä ilman mallejakin selvitään, keksitään ihan itse.

Siitähän luovassa kirjoittamisessa perimmältään on kysymys.



keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Minun tekstejäni ei muuten sorkita

Olen kirjoittanut palautteita henkilöjutuista sekä pienen kappaleen kirjallisuudentutkimuksesta tieteenalana. Molemmat kurssini ovat siis saaneet tänään osansa.

Vertaispalautteen antaminen on eräänlaista nuorallakävelyä. Olen ensinnäkin ihan varma siitä, ettei kukaan ota mielellään vastaan vertaispalautetta. Tai ottaa, jos vertaiset tyytyvät kehumaan, mutta kuka ikinä haluaisi kuulla joltain vertaiseltaan, että työssä on kehittämisen varaa?

Vertaisten kehitysehdotukset herättävät vain kysymyksen, kuka sinä olet minua neuvomaan, ethän itsekään sen paremmin osaa. Tuskin näinkään hyvin.

Ollaan rehellisiä, näin se menee.

Ja tästä syystä palautteen antaminen on vaativaa; että sanoisi jotain, jolla on merkitystä eikä kuitenkaan liikaa ärsyttäisi saati loukkaisi.

Kirjoittajat, toimittajat ainakin, ovat usein herkkähipiäistä joukkoa. Omat tekstit ovat virheettömiä, eikä niitä tarvitse kenenkään tulla sorkkimaan. Piste.

Joudun nyt selvästi patistelemaan itseäni tuon kirjallisuuden kurssin kanssa. Miten tuntuukin niin hankalalta löytää kurssikirjoista selvää kuvaa siitä, miten ja missä kirjallisuudentutkimus on kehittynyt, mitä se on ja mitkä teoriat ovat tärkeimpiä? Eihän tässä mitään uutta ole sikäli, että tietojen haaliminen eri lähteistä ja niiden yhdistäminen kokonaisuudeksi on kuitenkin ihan arkista työtä. Jonkinlainen haluttomuus väijyy nyt minua.

Sitten, kun saa vähän tehtyä, saa kappaleenkin kirjoitettua, tulee hyvä mieli. Pahinta on, jos ei edes yritä.

En ole nähnyt mitään tilastoja siitä, kuinka moni avoimeen yliopistoon ilmoittautunut saa kurssinsa suoritettua. Olen kuitenkin seurannut mielenkiinnolla, miten moni omilla kursseillani saa työn tehtyä ja vertaan sitä kurssille ilmoittautuneiden määrään. Sen mukaan aika monet jättävät leikin kesken. Jos olen väärässä, saa korjata.

Pienistä hankaluuksista huolimatta en ole kertaakaan ajatellut, etten suorittaisi jotain kurssia. Luovuttamisen ansaan en lankea enää ikinä, en, jos se suinkin minusta riippuu.

Töitä ja opiskeluja ei saa jättää tekemättä, kirjan sen sijaan voi huoletta sulkea, jos se ei miellytä. En ollenkaan ymmärrä mitään niin überluterilaista kuin että kaikki kerran aloitetut kirjat on pakko lukea loppuun. Puhun siis kaunokirjllisuudesta tai mistä tahansa, mitä joku lukee huvikseen.

Viimeksi jätin kesken Miina Supisen Orvokki Leukaluun Urakirjan. Kun ei naurattanut niin ei naurattanut.
Nyt luen kertomusta Albiinasta, Aleksis Kiven suuresta rakkaudesta.

Ei sekään naurata, mutta on sentään muuten mielenkiintoinen.  

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Henkilöjuttu ei kerro koskaan totuutta


Lehtityöjakson haastatteluparini lähetti kirjoittamansa jutun minulle tarkistettavaksi. Tehtävämme siis oli haastatella pareittain toisiamme ja kirjoittaa toisistamme henkilöjuttu. Seuraavaksi annamme palautetta muutamista jutuista ja tämä jakso on siinä.

Parini oli onnistunut tosi hyvin. Olin ihan ihmeissäni siitä, miten tarkkaan hän oli lukenut muistiinpanot ja kirjoittanut kaiken kertomani juuri sellaisena, kuin sen kirjoitin chattiin. Olin mielissäni, lähes imarreltu, sillä antoihan juttu minusta sellaisen kuvan kuin olin halunnut.

Tässä tullaankin jutunteon sudenkuoppaan. Miten toimittaja voi huolehtia siitä, ettei haastateltava vedätä häntä ja lasketa luikuria ja palturia ja pidä pilkkanaan reportterirukkaa?

Ei oikein mitenkään. Sen tähden ei kannata ottaa henkilöjuttuja kovin vakavasti eikä tosissaan.

En tarkoita, etteikö se juttu jonka juuri luin ja joka kertoi minusta, olisi totta. On se. Mutta ei se silti minusta paljon mitään kerro kuten ei kerro sekään juttu, jonka minä kirjoitin paristani. Juttu on aina vain osa totuutta, yksi näkökulma ja sekin totta vain parhaassa tapauksessa.

Ja vaikka tiedän tämän, menin taas lankaan kun erehdyin ostamaan perjantain Iltalehden. Siihen minut houkutti kannen kuva Sofi Oksasesta ja lupaus, jonka mukaan kirjailija paljastaa menestyksensä salaisuuden. Vihdoinkin, riemastuin minä ja kiiruhdin kassalle.

Itse juttu oli suurimmaksi osaksi puhetta sananvapaudesta (tärkeää, kyllä) sekä pieni mainospala  Oksasen uusimmasta aluevaltauksesta, huonekalujen suunnittelusta. Luin jutun kahteen kertaa löytääkseni paikan, jossa menestyksen salaisuus paljastetaan, mutta turhaan. Ehkä sillä tarkoitettiin kohtaa, jossa väitettiin jotain sellaista kuin että Oksanen kirjoittaa sitä mitä ihmiset haluavat lukea.

Kumma juttu. Minäkin olen aina, ilman sanottavampaa menestystä, yrittänyt kirjoittaa vain sellaista, mitä kuvittelen jonkun haluavan lukea.

Oksanen kirjoittaa erittäin hyvin. Osa hänen menestyksestään johtuu kuitenkin erikoisesta ulkonäöstä ja persoonallisuudesta. Miten keski-ikäinen perheenäiti siis voi edes kuvitella kisaavansa samoilla areenoilla tuonkaltaisten ilmestysten kanssa? Ei mitenkään.

Kirjallisuuskurssi edistyy. Olen saanut kirjallisuusteorioita selvittävän käsitekartan valmiiksi, seuraavaksi syvennän muutamia keskeisiä teorioita. Uskon, että kurssi valmistuu viimeistään kahden viikon päästä.

perjantai 13. syyskuuta 2013

Miten kirjoitukset syntyvät




Sain kutsun kirjoittaa yliopiston blogiin http://kirjoittajanmatkassa.blog.jyu.fi/.
Lupasin, tietysti, ja odotan nyt, milloin sopiva aihe putkahtaa päähäni. Tästä sainkin aiheen pohtia sitä, miten kirjoitukset syntyvät.

Sattumalta luin juuri aiheeseen liittyvän tekstin, Enid Blytonin 2006 ilmestyneen elämäkerran liitteissä olevan kirjeen. Sen Blyton lähetti 1953 psykologian professorille, joka tutki kirjailijoiden luovia prosesseja. Blyton kirjoittaa: "Aivan ensimmäiseksi teidän on ymmärrettävä, että kun aloitan uuden kirjan, jossa on uudet henkilöhahmot, minulla ei ole aavistustakaan, millaisia näistä hahmoista tulee, mikä on kirjan näyttämönä tai millaisia seikkailuja ja tapahtumia siinä on.--- Tarina alkaa kehittyä melkein kuin minulla olisi edessäni oma yksityinen valkokangas.--- Minä näen ja kuulen kaiken ja kirjoitan muistiin kirjoituskoneella.--- En tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu.--- Toinen outo juttu on se, että "piilomieleni" ilmeisesti kykenee vastaanottamaan sellaisia ohjeita kuin esimerkiksi "tarinan on oltava 40 000 sanan pituinen". Ja totta tosiaan, on aivan sama, kuinka pitkä kirjasta pitäisi tulla (pituudet vaihtelevat valtavasti), sillä tarinan päättyessä kirja on oikean pituinen - melkeinpä yhden sanan tarkkuudella." (Barbara Stoney 2006, Enid Blyton, 205-206, Ajatus Kirjat).

Tässä on jotain tuttua. Käytän itse samaa menetelmää silloin, kun pitää keksiä jotain; annan sen tehtäväksi itselleni ja jätän sitten hautumaan. Olen oppinut luottamaan siihen, että kun alitajunta saa työn valmiiksi, idea kyllä tulee.

Toimittajan työssä tällaista voi soveltaa vain harvoin. Siinä työskennellään rutiinien voimalla, kerätään ainekset, syötetään myllyyn, pyöräytetään ja tarkastetaan valmis tuote. Jälki on kelvollista, mutta ei erinomaista.

En olekaan aikaisemmin tarkemmin miettinyt tätä asiaa, sitä, miten kirjoitukset syntyvät ennen kuin niistä tulee näkyviä merkkejä. Olisi hauska tietää, miten muut menettelevät, kun kirjoittavat vaikkapa novelleja, romaaneja tai blogeja? Pidän itseäni kurinalaisena kirjoittajana, joka pystyy tarvittaessa kirjoittamaan mistä tahansa määräpäivään mennessä tarvitsematta mitään inspiraatiota. Mutta onko se sittenkään totta?  Jospa se idea onkin yhtä kuin inspiraatio? Olen kuvitellut inspiraatiota jonkinlaiseksi innoituksen ja kirkkauden korkeaksi hetkeksi, mutta ehkä se onkin vain arkinen idea.

Sen olen ainakin oppinut, että kylmiltään on turha yrittää keksiä mitään omaa. Lehtijuttu on eri asia, se on työtä ja siinä, kuten jo sanoin, pelataan paljon rutiineilla. Mutta jos yrittäisin kirjoittaa vaikka novellin, istuisin tähän ja päättäisin, etten nouse, ennen kuin novelli on valmis, saisin istua hamaan kuolemaan saakka jos minulla ei jo istuutuessani olisi mitään tietoa sitä, mitä olen aikeissa kirjoittaa.

Tuo Blyton-elämäkerta on muuten oikein mielenkiintoinen. En tiennytkään, miten valtavan tuottelias kirjailija Blyton oli. En tiennyt hänestä ennetään juuri mitään. Lapsena rakastin Viisikko-sarjaa, mutta luulin, että kirjoittaja on mies.

Viisikoista tulee aina mieleen ruoka. Kirjoissa eväillä ja syömisellä on näkyvä osuus. Elämäkerrassakin viitataan siihen, liiteosuudessa. Siellä psykologi Michael Woods sanoo sivulla 222: "Ruuat tuovat enemmän mieleen orgiat edvardiaanisessa tavaratalossa kuin vastaavat nykyaikaisten lasten käsitystä kunnon kekkereistä".

Muistan hyvin, miten ihmettelin Viisikon runsaita eväitä ja erityisesti sitä, että he joivat inkivääriolutta. Kaikki kinkut, piirakat, keitetyt kananmunat ja eksoottiset juotavat toivat veden kielelle 60-luvun lapselle, jonka tyypillinen retkieväs oli siivu setsuurilimppua ja pullo mustaa viinimarjamehua. Limpunsiivu ja hapan mehukaan ei ollut ihan sitä, miten "nykyaikainen lapsi" mielsi kunnon kekkerit.

Blyton oli muuten vankasti sen puolesta, että lapsille ei saa kirjoittaa mitään liian pelottavaa. Valitettavasti hän epäonnistui ainakin minun kohdallani. Nimittäin vieläkin, kun ajattelen noita rakkaita Viisikoita, muista aina myös Morganin.

Morgan edustaa minulle kaikkea pahaa, mustaa ja pelottavaa. Vaikka tiedän, ettei tämä ole totta, minusta tuntuu, että kaikissa Viisikko-kirjoissa oli Morgan, valtava, tumma hahmo, joka halusi tappaa kaikki lapset. En ikipäivinä voisi luottaa kehenkään Morgan-nimiseen.


keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Turhan jyrkkää ja tarpeetonta


Kirjallisuuden oppimistehtävä edistyi taas vähän. Listasin kirjallisuusteorioita ja löysin niitä kolmetoista. Siis kolmetoista erilaista tapaa tarkastella kirjallisuutta. Mestari se, joka kaikki taitaa.

En vielä perehtynyt  teorioihin tarkemmin. Entuudestaan minulle ovat jotenkin tuttuja vain biografinen ja feministinen kirjallisuudentutkimus.

Biografinen teoria tarkastelee kirjallisuutta kirjailijan kautta. Tämä on helppo teoria, sillä kirjasta kuin kirjasta löytää yhtymäkohtia kirjailijan elämään. Teorialla on kuitenkin ankaria vastustajia, jotka eivät halua tietää kirjailijasta yhtään mitään, tahtovat häivyttää hänet kokonaan pois ja tarkastella kirjaa tietämättä sen tekijästä vähääkään.

Minusta tuo on turhan jyrkkää ja sitä paitsi tarpeetonta. On teoksia, jossa kirjailijan elämä kummittelee taustalla aivan varmasti, ei puhettakaan muusta. Tällainen on esimerkiksi Aino Kallaksen Reigin pappi. Siitä kirjailija on itse sanonut, ettei mikään muu hänen teoksistaan ole niin hänen omasta elämästään kuin se. Miksi siis pitäisi yrittää unohtaa se rakkaustarina, joka Reigin papin innoituksena on ollut?

Mutta.

Ei kaikkea voi selittää näin yksioikoisesti. En halua, että jos kirjoitan tarinan, jossa seikkaillee juoppo ja väkivaltainen aviomies, omaa miestäni aletaan katsoa kieroon ja ihmetellään, miksi minä suostun olemaan juopon ja väkivaltaisen miehen kanssa naimisissa. Ei se niin mene. Eikä minun mieheni ole sellainen.

Kirjoittajakurssilla luin tänään palautekeskustelusta saamaamme palautetta. Opettaja kiitti monipuolista keskustelua, mutta kritisoi toisaalta muun muassa joitain liian lyhyitä palautteita. Hän pyysi ajattelemaan, miltä muutaman lauseen mittainen palaute sen saajasta tuntuu.
Sitä onkin hyvä miettiä. Miltä tosiaan tuntuu, jos on tosissaan kirjoittanut jotain, tehnyt parhaansa kaikin tavoin ja sitten joku sanoo "ihan kiva".

Ei semmoinen käy. Lapset saavat sanoa "ihan kiva" kun äiti kysyy millainen tarhapäivä, koulupäivä, leiripäivä, kesätyöpäivä, opiskelupäivä, työpäivä ja ensimmäinen hääpäivä oli, mutta palautteenantajan täytyy pystyä parempaan. Täytyy pystyä sanomaan, miten niin ihan kiva.

Toivon, että opin tällä kurssilla antamaan kunnollista palautetta. Sellaista, josta oikeasti on hyötyä vastaanottajalle. Ja siksi minun on syytä suhtautua kaikella vakavuudella kaikkiin kolmeentoista kirjallisuusteoriaankin, vaikka valehtelisin jos sanoisin, että aihe kiinnostaa ihan älyttömästi.

Mainitsin muuten pari päivää sitten Arne Nevanlinnan Varman, jota olin aloittamassa. Ikävä kyllä kirja oli pettymys. Ei huono, mutta en oikein pysynyt kärryillä. Nyt menossa oleva Enid Blytonin elämäkerta on verrattomasti kiinnostavampi. 

tiistai 10. syyskuuta 2013

Henkilöhaastattelupäivä

Kirjoituskurssilla on menossa lehtityöjakso. Siinä tehtävämme on haastatella toista kurssilaista ja kirjoittaa hänestä kolmentuhannen merkin juttu. Teimme haastattelun eilen chatissa, jutun kirjoitin tänään.

Tietääkseni kurssilla ei arvostella näitä juttuja vaan palautetta, jota annamme niistä toisillemme; kun kaikkien jutut ovat valmiita, ruodimme niitä ryhmissä.

Minulla on varmasti kotikenttäetu jutun kirjoittajana, mutta palautteen antajana olen yhtä noviisi kuin muutkin. Miksi sitä sitten pitää harjoitella? Koska se on todella tärkeää ja hyvän palautteen, siis rakentavan, antaminen ei ole ihan yksinkertaista.

Jokainen vähänkin näppärästi kirjoittava on varmasti saanut joskus kuulla jotain sellaista kuin: "Sinun pitäisi kirjoittaa romaani!" tai "Kyllä oli taas hyvä kirjoitus". Tällaisia löysiä heittoja on helppo päästää suustaan vaikka se tosiasiassa on vastuutonta ja julmaa. Kehujen kohteeksi joutunut voi tosissaan alkaa kuvitella, että hänestä tulee kirjailija ja hautoo sitten tätä unelmaansa mitään järkevää yrittämättä. Tästä taidan itsekin jotain tietää.

En ole koskaan ennen tehnyt chat-haastattelua enkä mitään muutakaan haastattelua, jossa kaksi ihmistä haastattelee samaan aikaan toisiaan. Aina ennen se on mennyt niin, että minä kysyn ja toinen vastaa. Ihan hyvin se meiltä kuitenkin sujui ja oli hauska tutustua paremmin edes yhteen kurssikaveriin. Ja vaikka meillä on 20 vuotta ikäeroa löysimme ällistyttävän paljon yhteistä haaveita ja unelmia myöten.

Kirjallisuuskurssi puolestaan ei ole tänäänkään edistynyt. Eilen yritin sen verran, että latasin netistä mind-mapin, jota en kuitenkaan saanut auki. Siihen mindmapiin eli käsitekarttaan minun pitäisi listata kaikki kirjallisuudentutkimuksen teoriat.

Tämä taas kerran hankalaksi ylitettäväksi osoittautunut tekninen kynnys sai minut miettimään sitä, ettei opiskelu sittenkään ole kaikkien ulottuvilla. Teoriassa kuka tahansa voi ilmoittautua esimerkiksi avoimen yliopiston kursseille, mutta mitä sitten, jos ei omista tietokonetta? Ei kirjaston koneisiin voi ladata mitään ohjelmia eikä tallettaa omia tiedostoja. Vapaa opiskeluoikeus on vain niillä, joilla on oma tietokone.

Joten siinä mielessä vanhat kunnon kirjekurssit olivat tasa-arvoisia. Kuten sekin, johon en sentään ottanut osaa, mutta jota muistelen aina yhtä huvittuneena. Kurssia mainostettiin näin: "Säästä tuhansia markkoja! Maalaa omat taulusi!".

Onhan tuossa järkeä, kieltämättä. Ja hyvät raamitkin pelastavat paljon. 

maanantai 9. syyskuuta 2013

Isällistä huolenpitoa

Tein vielä tänään kirjoituskurssin viime viikon tehtäviä, kirjoitin muistiinpanoja Tommi Parkon kirjasta Runouden ilmiöitä ja erityisesti sen luvusta Runoyhteisöt. En tiedä, tarvitseeko näitä muistiinpanoja koskaan näyttää kenellekään ja kun olen rehellinen, juuri tämä epävarmuus on saanut minut lykkäämään niiden tekemistä: jospa kukaan ei kysy niiden perään! Näin se vanha siitä-yli-mistä-aita-on-matalin-pirkko nostaa päänsä heti kun haistaa tilaisuuden.

Parkon kirjassa kerrotaan tosiaan runoyhteisöistä, joita nykyään, kun runoilu on kovin muodissa, on useita. Turussakin on oikein runoliike, josta muutaman kymmenen vuoden päästä puhutaan varmaan kuin joistain Tulenkantajista nyt. Omassa ajassaan mikä tahansa runoliike tai -yhteisö voi olla joukko runoniekkoja, jotka käyvät esittämässä tekstejään jossain Olavin Krouvissa ilman sen suurempaa kansansuosiota.

Turun runoliike sai joka tapauksessa minut muistamaan erään tarinan, jonka nyt haluan kertoa.

1990-luvun puolivälissä kirjoitin pienen kirjan. Lähetin käsikirjoituksen jonnekin Tammeen, sitten Otavaan, sitten WSOY:n ja sain joka kerta, kuukausia aina odotettuani, tylyn hylkäyskirjeen. Kun sitten ymmärsin, ettei minusta sillä kertaa tulisi kirjailijaa, halusin edes jollain tapaa hyötyä tekemästäni työstä ja ehdotin Kotiliesi-lehdelle juttua wannabe-kirjailijan yrityksistä ja toivon ja epätoivon välillä kiikkumisesta. Lehti tarttui tarjoukseen ja niinpä kirjoitin jutun, melko pitkän, ja se julkaistiin kuvan kanssa, kuvan, jonka otti ammattikuvaaja ja jossa poseerasin tietysti minä itse. Sain juttupalkkiona 3000 markkaa, mikä oli siihen aikaan kelpo korvaus ja varmasti saman verran kuin olisin tienannut julkaistusta kirjastakin.

Sain jonkun verran palautetta jutusta. Eräänä päivänä minulle soitti muuan mies, Turun kulttuurielämässä näkyvästi vaikuttanut ja vaikuttava kirjailija. Ei mikään valtakunnallinen suuruus, mutta jonkunmoinen paikallinen julkkis kuitenkin. Jotenkin isälliseen tapaan tämä herra antoi minun ymmärtää, että jos ikinä halusin kirjallisessa mielessä tulla joksikin, en saisi toimia tällä tavalla yksin, erillään muista. Minun olisi osallistuttava kirjallisten yhteisöjen toimintaan ja sopivinta olisi aloittaa kirjallisuuspiiristä, jossa herra itsekin vaikutti.

Kilttinä ja uteliaana ihmisenä lupasin oitis mennä seuraavaan kokoontumiseen. Niin teinkin ja istuin sitten muutaman kuukauden kirjallisuuspiirissä. Luimme toisillemme runoja ja keskustelimme niistä. Kun en kuitenkaan ymmärtänyt, millä tavalla tämä istuminen edistäisi kirjallista uraani, jättäydyin pois ja menin työväenopistoon opiskelemaan kankaankudontaa.

Kun tänään muistelin tuota tapahtumaa ajattelin, ettei tuon kirjailijaherran motiivina tainnutkaan olla pelkkä isällinen huolenpito yksinäisestä kirjailijanalusta. Ettei vain olisi ollut kateudensekainen harmi sen takia, että joku kirjallisissa piireissä tuikituntematon tyttö koreilee yhtäkkiä valtakunnallisessa lehdessä kokosivun värikuvassa ja kertoo - herrantähden - omasta kirjoittamisestaan vaikka ei ole edes saanut kirjaansa julki!      

Voi olla, että olisin tullut kirjallisessa mielessä joksikin jos olisin jatkanut sitä runojen lukua. Kutomaan kuitenkin opin.

Erilaiset yhteisöt, kirjalliset ja muut, ovat varmasti hyviä ja hyödyllisiäkin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kirjoittajaksi tullaan vain kirjoittamalla ja lukemalla, ajattelemallakin. Kirjoittajalle on hyödyllisempää istua yksin kotona kirjoittamassa kuin toisten kirjoittajien kanssa kokemassa yhteisöllisyyttä. Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa.

Paitsi.
Jos on epävarma, ei tiedä mitä tahtoo ja kaipaa neuvoja.
Paitsi silloin.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Pätkärunoilija oli liikuttavan aito

Sain äsken kirjoittamiskurssin ensimmäiset vertaispalautteet valmiiksi. Tehtävämme oli antaa pienryhmissä toisillemme palautetta runoista ja kertomuksista, jotka pari päivää sitten kirjoitimme.
Tehtävä ei ollut ihan helppo; on jotenkin noloa arvioida toisten työtä kun tietää, ettei itse ole yhtään viisaampi kirjoittamisen teoriassa kuin nuo toisetkaan. Ehkä jopa päinvastoin.
Mutta tehtävä mikä tehtävä. Vaikeinta on sanoa jotain muuta kuin että tykkääkö vai ei. Sen verran minäkin tiedän palautteen antamisesta, ettei siinä nyt varsinaisesti arvioijan omia tykkäämisiä kysellä.

Vaikka en minä sentään ihan kokematon arvostelija ole, kun tarkemmin muistelen. Kauan sitten (kaikki nolot jutut on paras aloittaa näin) tein töitä lehdelle, jonka omisti muuan pariskunta. Tuossa lehdessä annettiin suhteettoman paljon tilaa kirja-arvosteluille, mikä selittyi sillä, että tällä tavoin omistajat saivat helposti ilmaiset joululahjat koko suvulle ja vielä jäi yli omaankin hyllyyn. Arvostelijan osa lankesi minulle, nuorelle tytölle, jonka suurin kirjallinen ansio ja asiantuntemus nojasi ainekirjoituksen kymppiin ja voitettuihin raittiuskilpakirjoituksiin.

Eikä minulla päätä palellut! Omistajat tilasivat kirjoja ja minä arvostella huiskin minkä ehdin. Tärkein peruste arviolle oli se, viitsinkö ensinkään lukea koko opusta. Jos en viitsinyt, se oli huono. Siihen aikaan ilmestyi  semmoinenkin teos kuin Antti Tuurin Pohjanmaa. Minusta kirja oli äärettömän tylsä ja sanoinkin arviossani, ettei näin huonoja kirjoja ollut väliksi julkaista lainkaan. Myöhemminhän Pohjanmaa sai Finlandia-palkinnon vai minkä noobelin saikaan. Enkä tänä päivänäkään ole sitä lukenut.

Muuten olen nieleskellyt kirjoja koko kesän kuin sekajäteastia, lajittelematta. Hyviä ja huonoja, enimmäkseen "ihan kivoja". Dekkareista sain vähäksi aikaa kylläkseni. Niissä ja varsinkin miesten kirjoittamissa, sama kuvio toistuu toistumistaan: elämään kyllästynyt, murjottava poliisi, hänen teini-ikäinen tyttärensä ja uusi, nuori vaimo. Rikoksiakin tapahtuu. Uudet, nuoret vaimot ovat miesten toiveunia ja enemmän naisenhahmoisia miehiä kuin aitoja naisia.

Senpä tähden oli tavattoman mukava törmätä kirjaan, jossa naiset käyttäytyivät kuten oikeat naiset käyttäytyvät, oikullisesti ja ennustamattomasti ja joka tapauksessa eri tavalla kuin miehet tahtoisivat. Tämä valopilkku oli Sami Rajakylän esikoinen Pätkärunoilija. Tästä kirjasta tekee jostain syystä mieli käyttää laatusanaa "raikas" vaikka juuri tässä askarrellaan aika paljon vyötärön alapuolella eikä kyse aina ole romantiikasta.
Pätkärunoilijan päähenkilö on Keijo, jolla on kaksi unelmaa: tulla runoilijaksi ja saada nainen. Molemmat vaikuttavat liki mahdottomilta saavuttaa. En kerro enempää sillä suosittelen, että etsitte kirjan käsiinne ja luette itse.

Rajakylä kirjoittaa todella hyvin ja omaperäisesti. Luettuani halusin lähettää kirjailijalle kiitokset ja yritin lähestyä häntä kustantamon kautta. Johnny Knigan palautelaatikko ei kuitenkaan ottanut viestiäni vastaan, joten terveisiä vain sinne: laittakaa nyt systeeminne sellaiseen kuntoon, että kirjailijat saavat lukijapalautteet tietoonsa.  

Tänään sain loppuun kokoelman Minna Canthin novelleja. Köyhää kansaa, Kauppa-Lopo, Lain mukaan, Lehtori Hellmanin vaimo ja Hanna.
Canthin teksti on ihmeellisen tuoretta ja ajankohtaista, vaikka novellien kirjoittamisesta on toistasataa vuotta. Köyhää kansaa lukiessani ajattelin, että tämä pitäisi saada iltalukemiseksi koko Suomen eduskunnalle ja hallitukselle ja kaikille niille, jotka haluavat ottaa pienituloisilta, opiskelijoilta, eläkeläisiltä tai melkein keneltä tahansa jotain pois.

Entä Hanna sitten? Mistä muusta se kertoo, kuin nuoren syrjäytymisestä ja kuinka paljon aiheesta juuri nyt puhutaan. Tai Lehtori Hellmanin vaimo, voi sentään. Se olisi hyvä luettaa yläkouluissa ja lukioissa ja katsoa, millaista keskustelua se herättää ja ymmärtävätkö tämän päivän nuoret naiset miten hyvässä asemassa he jo ovat?

Kirjallisuuden opintoihin en ole tänään koskenutkaan. Niihin edellispäivänä käytetty tunti oli kuitenkin hyödyllinen, sillä nyt minulla on selkeä kuva siitä, mitä pitää tehdä ja jopa vähän hajua siitä, mitä tulen kirjoittamaan oppimistehtävääni. Olen luottavainen sen suhteen, että kurssi tulee suoritettua eikä siihen kulu suhteettoman paljon aikaa.

Seuraavaksi avaan Aarne Nevanlinnan Varman. Odotan siltä paljon, sillä Nevanlinnan Marie oli niin hyvä.   

perjantai 6. syyskuuta 2013

Aino Kallaksen jäljillä


Tänä kesänä olen tehnyt kaksi Aino Kallakseen liittyvää matkaa. Tai kolme, jos otetaan lukuun Ainon-päivän tilaisuus Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tiloissa, mutta siitä kerroin jo Ruusupensaan takana.

Runon ja Suven päivänä pakkasimme eväskorin ja ajoimme Lopelle, Syrjään, jossa Aino Kallas vietti lapsuuden ja nuoruuden kesiään noin kymmenvuotiaasta siihen asti, kun meni naimisiin.

Syrjässä oli Kallas-seuran nimissä piknik, jonne ilmaantui peräti kahdeksan ihmistä kun meidät kaksi otetaan lukuun. Koska tilaisuus oli avoin, julkaisen meistä kuvan enkä kysy lupaa keneltäkään. Kameran takana on mieheni, joten häntä ei tässä näy ja minustakin vain selkäpuoli. Ihmisiä tärkeämpi on tietysti tuo talo, jonka kahta kamaria Aino, hänen äitinsä ja pikkusiskonsa hallitsivat. Valitettavasti kuvia ei ole enempää, sillä kamera hajosi ennen kuin ehdittiin ottaa.

Syrjä oli Kallakselle tavattoman rakas paikka ja hän palasi sinne muistoissaan usein. Täällä hän sai olla huoleton tyttö ja elää vapaammin kuin Helsingissä. Talo on järven rannalla ja Ainon vanha uimaranta on edelleen olemassa ja kyläläisten käytössä.

Talon vieressä oli toinen talo, Godenhjelm-puolisoiden kesähuvila. He olivat lapseton sukulaispariskunta ja kun he kuolivat, Aino ja hänen sisarensa perivät talon. Kuvassa näkyvä talo ei ollut oma, Aino äiteineen oli siellä vain kesävieraana.

Viimeisen kerran Aino Kallas tuli Syrjään 1914, hoitamaan Godenhjelmien huvilan tyhjentämistä ja myyntiä sekä kirjoittamaan Lydia Koidulan elämäkertaa. Haikeana hän kierteli vanhoja lapsuuden leikkipaikkojaan ja sanoi, ettei koskaan halua nähdä tätä maisemaa vähääkään muuttuneena. Sopii siis toivoa, ettei Aino näe, sillä maisema on muuttunut, rapistunut, kasvanut umpeen, kadonnutkin. Tuo punainen talo on kauniistikin sanottuna pientä laittoa suurempaa vailla ja sen säilyttämisen merkityksen taitavat nähdä vain me Kallas-uskoiset.

Mutta meille Runon ja suven päivä, Eino Leinon syntymäpäivä oli ainutlaatuinen Syrjän pihamaalla. Nostimme siellä pienen maljankin Ainolle. Ja Einolle toisen.

Elokuussa lähdimme miehen kanssa Saarenmaalle, Kuressaareen. Olen vuosikausia haaveillut pääsystä Kassariin, Hiidenmaalle, ja sinne sitten mentiin. Vuokrasimme Kuressaaresta auton, ajoimme saaren poikki, menimme lautalla Hiidenmaalle ja sieltä Kassariin. Päämäärämme oli Aino ja Oskar Kallaksen kesäpaikka, talo, jossa Aino Kallas pääasiassa kirjoitti muun muassa Sudenmorsiamen ja Reigin papin.

Paikka löytyy helposti, sinne ohjaa jopa kyltti läheiseltä maantieltä. Me menimme ensin Kassarin kylässä olevaan Hiidenmaan museoon kysymään tietä ja mahdollisuutta päästä sisälle taloon. Museosta lähti virkailija mukaamme (seitsemän euron korvausta vastaan) ja menimme kolmestaan perille, noin kilometrin päähän museosta.

  
Tässä se on, vaatimaton, aika paljon Syrjää muistuttava paikka. Kallasten aikoihin talosta näkyi merelle, mutta nyt puut peittävät näköalan.


Tässä onnellinen matkalainen. Istun portailla, joilla Aino Kallas on istunut ihailemassa kaunista maisemaa. Näillä portailla on myös otettu muun muassa Aino ja Oskar Kallaksen hopeahääpäiväkuva.


Sisällä yksi huone on sisustettu Kallasten huonekaluilla ja pyhitetty museoksi. Paikallinen puuseppä valmisti huonekalut, kertoi oppaamme. Sama mies oli tehnyt myös "kaapin", jossa Kallakset vaihtoivat uimapuvut päälleen kun menivät uimaan. Tämä "kaappi" oli tietysti rannalla. Museovirkailija ei löytänyt parasta mahdollista sanaa, mutta ymmärsimme kyllä, että kaappi tarkoitti jonkinlaista uimakoppia. Kukaan muu uimarannan käyttäjistä ei toki tällaista kaappia tarvinnut.

Aino Kallas rakasti metsämansikoita. Puhuimme niistä jo Syrjässä, jossa heinäkuussa oli metsämansikoita ja joita sitten poimimmekin. Aino muisteli Syrjän mansikoita ja Kassarin opas puolestaan kertoi, miten kylän lapset poimivat metsämansikoita ja kävivät myymässä niitä kesänvietossa olleille Kallaksille. Marie-palvelijatar valmisti niistä aamuisin jonkinlaisen smoothien Ainolle. Ja ajatella: Kassarissa elää edelleen mies, nyt 87-vuotias, joka lapsena oli yksi noista myyjäpojista! Hän on kertonut, miten pojat olivat katkeria tytöille, jotka saivat viisi penniä mansikoistaan, kun pojille annettiin vain neljä. Syynä oli se, että tytöt asettelivat mansikkansa väljemmin, jotta määrä näyttäisi suuremmalta. Näin siis kertoo tarina, totuudesta en mene takuuseen.

Yllä olevan sisäkuvan toisinto on muuten tänä vuonna ilmestyneen Haltiakuusen alla - suomalaisia kirjailijakoteja -kirjan kannessa.




Hiidenmaata kiertävän maantien varrelle osuus myös Reigi, paikka, jossa Reigin pappi -novellin traagiset tapahtumat ihan oikeasti ovat tapahtuneet. Tarinassa Catarina Wycken, Reigin papin vaimo, rakastuu apupappiin ja päätyy tämän takia mestattavaksi Tallinnaan.

Kuvassa on Reigin kirkko, mutta tämä ei ole se kirkko, vaan uusi, 1800-luvulla rakennettu. Novellin kirkko sijaitsi Reigin kylän keskellä enkä tiedä, onko siitä mitään jäljellä. Kuvan kirkon rakennutti Hiidenmaan mahtimies, paroni Ungern-Stenberg itsemurhan tehneen poikansa muistoksi. Tuo komea paroni taisi olla sama Hiiu-Ungur, josta Aino Kallas suunnitteli kirjoittavansa elämänsä pääteoksen. Kirja ei valmistunut, mutta muistan hiljattain kuulleeni, että joku muu olisi nyt tarttunut aiheeseen. Ja joudun sanomaan taisi olla, koska en nyt juuri voi tarkistaa asiaa.

 Valistakoon joku minua, jos olen väärässä.

torstai 5. syyskuuta 2013



Yritän nyt ensimmäistä kertaa suorittaa kahta kurssia yhtä aikaa. Se on yllättävän vaikeaa. Tai en tiedä vielä suorittamisen vaikeudesta, kun en ole päässyt kunnolla alkuunkaan.
Olen jahkaillut Kirjallisuustieteen perusteiden kanssa ja perustellut sitä sillä, ettei minulla vielä ole kaikkia tarpeellisia kirjoja. Ei olekaan, mutta joitain on enkä ole niitäkään lukenut.

Noin tunti sitten istutin itseni tähän ja sanoin, että ainakin tunti on nyt käytettävä kirjallisuustieteeseen. Pääsin sen verran alkuun, että kirjoitin OppimateriaaliKopasta tehtävänannon word-tiedostoon itselleni muistiin. Aluksi pitäisi tehdä käsitekartta, josta selviäisivät kirjallisuudentutkimuksen teoriat ja niiden suhde toisiinsa.

Aloittaminen on aina vaikeinta, kaikessa. Ei yhtään kannata vakuutella itselleen, että ahkera työ alkaa heti, kun siihen tulee sopiva aika. Sillä Sopivaa Aikaa ei ole eikä tule, aina on tähdellisempää tekemistä. Aika täytyy päättää ja laittaa kalenteriin ja sitten siitä täytyy pitää kiinni. Tässä minulla on nyt pieni ongelma, mutta se korjataan kyllä (sopivan ajan tullessa).

Kirjoittamiskurssin ensimmäinen tehtävä on tehty. Meidän piti kirjoittaa runo ja samasta aiheesta pieni kertomus. Seuraavaksi annamme näistä palautetta toisillemme. Harjoittelemme nyt palautteen antamista, emme niinkään runojen ja kertomusten kirjoittamista.

Ilmoittauduin verkkokurssille vastahakoisesti. En ole aikaisemmin suorittanut mitään verkkokursseilla ja olin epäluuloinen: ajattelin, että kurssilla täytyy sitoutua tiettyihin aikoihin ja johonkin sellaiseen, jota sanotaan tietotekniikaksi ja joka minulle on yhtä kuin Ongelma. Mutta tähän asti kaikki onkin sujunut hyvin ja tuntuu jopa hauskalta. On yllättävän mukavaa kuulua ryhmään ja keskustella edes verkossa toisten, samalla asialla olevien ihmisten kanssa. Opiskelutovereiden, joita minä muuten en tulisi tuntemaan mitenkään.

Itsenäiset oppimistehtävät ovat minulle kuitenkin paras tapa oppia. Kun kirjoitan asioista, muistan niistä jotain ja hahmotan kokonaisuuden. Kaikkein onnettominta on joutua luennolle, se on pelkkää ajanhukkaa. Suoritin suomen kielen perusopinnot istumalla Turun yliopiston luentosalissa ja se oli tuskaa se. On omituista miten yliopistossa, jonka pitäisi olla uusimman tiedon ja kehityksen kärjessä, käytetään jostain luostarikouluajoilta peräisin olevaa opiskelumenetelmää, jossa luennoitsija luennoi ja opiskelijat kirjoittavat muistiinpanoja minkä ehtivät. Eihän siinä mitään opi, kun ei voi keskittyä kuuntelemaan eikä ajattelemaan, mitä kirjoittaa.

Muistelen lievällä puistatuksella lauseopin kurssia, josta en edes ensimmäisellä yrittämällä päässyt läpi. Ja kuinka minä sitä yritin oppia! Kaikenlaisia muistilappuja ja kaavioita oli kotona vessanseiniä myöten.

Hirveä määrä työtä ja mitä jäi käteen?
Kysykää lauseopista mitä tahansa, minä en muista sitä.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013



Tarvitsen päiväkirjan. Nyt, kun olen ollut pari kuukautta ilman omaa blogia huomaan, kuinka paljon se auttaa päivien ja tehtävien hahmottamisessa. Toisaalta se toimii myös arkistona ja aina kun tuntee itsensä saamattomaksi voi tarkistaa, mitä kaikkea on kuitenkin jo tehnyt.

Vanha blogini, Ruusupensaan takaa, on edelleen olemassa ja kaikkien luettavissa. Sieltä löytyy kaikkea sitä, mistä en nyt aio kirjoittaa; tällä kertaa yritän pysyä aiheessa ja kertoa vain opiskelusta ja siihen liittyvistä asioista, kirjoista ja kirjailijoista. Se, joka toivoo jotain muuta, joutuu pettymään.

Aloitin yliopisto-opinnot avoimessa yliopistossa 2011. Pyrin Turun yliopistoon lukemaan kotimaista kirjallisuutta, mutta en päässyt. Ilmoittauduin avoimeen kotimaisen kirjallisuuden kurssille, mutta se peruutettiin. Sijalle tarjottiin suomen kieltä ja suoritinkin siitä perusopinnot. Sen jälkeen löysin Jyväskylän avoimen yliopiston ja ilmoittauduin aikuiskasvatuksen perusopintoihin. Ne sain valmiiksi keväällä 2013.

Kesäkuussa aloitin kirjallisuuden opinnot ja olen tähän mennessä suorittanut kymmenen opintopistettä, kolmasosan perusopinnoista eli Estetiikka ja taiteenteoria sekä Taideinstituutiot ja kulttuuriperintö -kurssit. Nyt aloittelen Kirjallisuustieteen perusteet -kurssia.

Keväällä lähetin hakemuksen kirjoittamisen perusopintoihin ja tulin valituksi. Opiskelu alkoi elokuun lopussa ja juuri nyt menossa on johdantokurssi Kirjoittajan yhteisöt. Sen suoritan verkkokurssina, sillä muuta mahdollisuutta ei oikein ollut. Muita kursseja olen suorittanut ja tulen suorittamaan itsenäisesti etänä.

Tavoitteeni on suorittaa humanististen tieteiden kandidaatin tutkinto seuraavien kahden vuoden sisällä, toivottavasti paljon nopeammin.

Miksikö?

Miksi ei?

Tällä hetkellä minulla on koossa 63 opintopistettä. Tutkintoon tarvitaan 180, joten tämä blogi ei ihan heti lopu.

En tietenkään kirjoita tätä vain itselleni. Toivon, että kaikesta siitä, mitä tulen kertomaan, on apua, tukea ja ehkä vähän iloakin niille, jotka minun laillani haluavat suorittaa akateemisen tutkinnon.
Tai jopa sivistää itseään.