maanantai 9. syyskuuta 2013

Isällistä huolenpitoa

Tein vielä tänään kirjoituskurssin viime viikon tehtäviä, kirjoitin muistiinpanoja Tommi Parkon kirjasta Runouden ilmiöitä ja erityisesti sen luvusta Runoyhteisöt. En tiedä, tarvitseeko näitä muistiinpanoja koskaan näyttää kenellekään ja kun olen rehellinen, juuri tämä epävarmuus on saanut minut lykkäämään niiden tekemistä: jospa kukaan ei kysy niiden perään! Näin se vanha siitä-yli-mistä-aita-on-matalin-pirkko nostaa päänsä heti kun haistaa tilaisuuden.

Parkon kirjassa kerrotaan tosiaan runoyhteisöistä, joita nykyään, kun runoilu on kovin muodissa, on useita. Turussakin on oikein runoliike, josta muutaman kymmenen vuoden päästä puhutaan varmaan kuin joistain Tulenkantajista nyt. Omassa ajassaan mikä tahansa runoliike tai -yhteisö voi olla joukko runoniekkoja, jotka käyvät esittämässä tekstejään jossain Olavin Krouvissa ilman sen suurempaa kansansuosiota.

Turun runoliike sai joka tapauksessa minut muistamaan erään tarinan, jonka nyt haluan kertoa.

1990-luvun puolivälissä kirjoitin pienen kirjan. Lähetin käsikirjoituksen jonnekin Tammeen, sitten Otavaan, sitten WSOY:n ja sain joka kerta, kuukausia aina odotettuani, tylyn hylkäyskirjeen. Kun sitten ymmärsin, ettei minusta sillä kertaa tulisi kirjailijaa, halusin edes jollain tapaa hyötyä tekemästäni työstä ja ehdotin Kotiliesi-lehdelle juttua wannabe-kirjailijan yrityksistä ja toivon ja epätoivon välillä kiikkumisesta. Lehti tarttui tarjoukseen ja niinpä kirjoitin jutun, melko pitkän, ja se julkaistiin kuvan kanssa, kuvan, jonka otti ammattikuvaaja ja jossa poseerasin tietysti minä itse. Sain juttupalkkiona 3000 markkaa, mikä oli siihen aikaan kelpo korvaus ja varmasti saman verran kuin olisin tienannut julkaistusta kirjastakin.

Sain jonkun verran palautetta jutusta. Eräänä päivänä minulle soitti muuan mies, Turun kulttuurielämässä näkyvästi vaikuttanut ja vaikuttava kirjailija. Ei mikään valtakunnallinen suuruus, mutta jonkunmoinen paikallinen julkkis kuitenkin. Jotenkin isälliseen tapaan tämä herra antoi minun ymmärtää, että jos ikinä halusin kirjallisessa mielessä tulla joksikin, en saisi toimia tällä tavalla yksin, erillään muista. Minun olisi osallistuttava kirjallisten yhteisöjen toimintaan ja sopivinta olisi aloittaa kirjallisuuspiiristä, jossa herra itsekin vaikutti.

Kilttinä ja uteliaana ihmisenä lupasin oitis mennä seuraavaan kokoontumiseen. Niin teinkin ja istuin sitten muutaman kuukauden kirjallisuuspiirissä. Luimme toisillemme runoja ja keskustelimme niistä. Kun en kuitenkaan ymmärtänyt, millä tavalla tämä istuminen edistäisi kirjallista uraani, jättäydyin pois ja menin työväenopistoon opiskelemaan kankaankudontaa.

Kun tänään muistelin tuota tapahtumaa ajattelin, ettei tuon kirjailijaherran motiivina tainnutkaan olla pelkkä isällinen huolenpito yksinäisestä kirjailijanalusta. Ettei vain olisi ollut kateudensekainen harmi sen takia, että joku kirjallisissa piireissä tuikituntematon tyttö koreilee yhtäkkiä valtakunnallisessa lehdessä kokosivun värikuvassa ja kertoo - herrantähden - omasta kirjoittamisestaan vaikka ei ole edes saanut kirjaansa julki!      

Voi olla, että olisin tullut kirjallisessa mielessä joksikin jos olisin jatkanut sitä runojen lukua. Kutomaan kuitenkin opin.

Erilaiset yhteisöt, kirjalliset ja muut, ovat varmasti hyviä ja hyödyllisiäkin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kirjoittajaksi tullaan vain kirjoittamalla ja lukemalla, ajattelemallakin. Kirjoittajalle on hyödyllisempää istua yksin kotona kirjoittamassa kuin toisten kirjoittajien kanssa kokemassa yhteisöllisyyttä. Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa.

Paitsi.
Jos on epävarma, ei tiedä mitä tahtoo ja kaipaa neuvoja.
Paitsi silloin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti