Olen kirjoittanut palautteita henkilöjutuista sekä pienen kappaleen kirjallisuudentutkimuksesta tieteenalana. Molemmat kurssini ovat siis saaneet tänään osansa.
Vertaispalautteen antaminen on eräänlaista nuorallakävelyä. Olen ensinnäkin ihan varma siitä, ettei kukaan ota mielellään vastaan vertaispalautetta. Tai ottaa, jos vertaiset tyytyvät kehumaan, mutta kuka ikinä haluaisi kuulla joltain vertaiseltaan, että työssä on kehittämisen varaa?
Vertaisten kehitysehdotukset herättävät vain kysymyksen, kuka sinä olet minua neuvomaan, ethän itsekään sen paremmin osaa. Tuskin näinkään hyvin.
Ollaan rehellisiä, näin se menee.
Ja tästä syystä palautteen antaminen on vaativaa; että sanoisi jotain, jolla on merkitystä eikä kuitenkaan liikaa ärsyttäisi saati loukkaisi.
Kirjoittajat, toimittajat ainakin, ovat usein herkkähipiäistä joukkoa. Omat tekstit ovat virheettömiä, eikä niitä tarvitse kenenkään tulla sorkkimaan. Piste.
Joudun nyt selvästi patistelemaan itseäni tuon kirjallisuuden kurssin kanssa. Miten tuntuukin niin hankalalta löytää kurssikirjoista selvää kuvaa siitä, miten ja missä kirjallisuudentutkimus on kehittynyt, mitä se on ja mitkä teoriat ovat tärkeimpiä? Eihän tässä mitään uutta ole sikäli, että tietojen haaliminen eri lähteistä ja niiden yhdistäminen kokonaisuudeksi on kuitenkin ihan arkista työtä. Jonkinlainen haluttomuus väijyy nyt minua.
Sitten, kun saa vähän tehtyä, saa kappaleenkin kirjoitettua, tulee hyvä mieli. Pahinta on, jos ei edes yritä.
En ole nähnyt mitään tilastoja siitä, kuinka moni avoimeen yliopistoon ilmoittautunut saa kurssinsa suoritettua. Olen kuitenkin seurannut mielenkiinnolla, miten moni omilla kursseillani saa työn tehtyä ja vertaan sitä kurssille ilmoittautuneiden määrään. Sen mukaan aika monet jättävät leikin kesken. Jos olen väärässä, saa korjata.
Pienistä hankaluuksista huolimatta en ole kertaakaan ajatellut, etten suorittaisi jotain kurssia. Luovuttamisen ansaan en lankea enää ikinä, en, jos se suinkin minusta riippuu.
Töitä ja opiskeluja ei saa jättää tekemättä, kirjan sen sijaan voi huoletta sulkea, jos se ei miellytä. En ollenkaan ymmärrä mitään niin überluterilaista kuin että kaikki kerran aloitetut kirjat on pakko lukea loppuun. Puhun siis kaunokirjllisuudesta tai mistä tahansa, mitä joku lukee huvikseen.
Viimeksi jätin kesken Miina Supisen Orvokki Leukaluun Urakirjan. Kun ei naurattanut niin ei naurattanut.
Nyt luen kertomusta Albiinasta, Aleksis Kiven suuresta rakkaudesta.
Ei sekään naurata, mutta on sentään muuten mielenkiintoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti