tiistai 24. tammikuuta 2017

Itse en tekisi näin

Taas olen oppinut jotain. Se kävi näin:

kesäkuntamme edustaja kysyi, voisimmeko minä ynnä mieheni antaa haastattelun kunnan mainoslehteen. Aiheena on tietysti kunta plus me ja toivomus - vaikka sitä ei ääneen sanottu - se, että meillä olisi jotain positiivista sanottavaa. Lupasimme ja sain tiedon, että toimittaja ottaa yhteyttä tammikuussa. Käsitin, että jutulle on varattu kokonainen sivu.

Myöhään eilen illalla sain sähköpostia. Tulevan jutun kirjoittaja lähetti yhdeksän kysymystä ja sanoi, että riittää, jos hän saa vastaukset maanantaiksi.

Nyt olen hämmentynyt. En tiennyt, että näinkin voi tehdä. Noin vain, kysymättä, itsestäänselvästi.

Huomaan, että olen vähän loukkaantunut. Tunnen itseni jollain tavalla toisarvoiseksi.

Sähköpostihaastattelu on kyllä ihan sallittu väline, mutta itse en ole koskaan haastatellut yhtään ihmistä pelkästään sähköpostitse. Jos tapaaminen on aivan mahdotonta, olen ainakin puhunut puhelimessa haastateltavan kanssa. Ja vaikka aiheena olisi jokin sinänsä pieni asia eikä se ihminen ollenkaan, olen ainakin kysynyt ensin puhelimitse, sopiiko sähköpostin käyttö vai puhuttaisiinko mieluummin korvasta korvaan.

Jos ei näe tai edes kuule ihmistä, ei tiedä hänestä juuri mitään.

Kirjoitin kiltisti vastaukset kysymyksiin, käytännössä siis kirjoitin sen jutun itse. Onneksi osasin, olisihan tämän vuoden mainoslehtipariskunta voinut olla joku sellainen, jolle kirjallinen ilmaisu on tosi hankalaa. Mistäs juttua sitten riittää? Tai tietysti ammattilainen kirjoittaa kun kirjoitettava on, mutta kenestä juttu siinä tapauksessa kertoo?

Nyt siis tiedän, miltä tuntuu, kun toimittaja ei arvosta haastateltavaa. Tämä oli tärkeä opetus.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Ihana maailma, josta en tiedä juuri mitään

Yksi ainoa kustantamo ei vielä ole vastannut juuta eikä jaata kumpaankaan käsikirjoitukseeni. Lähetin sinne sähköpostia ja kysyin, ovatkohan he jo ehtineet tutustua noin vuosi sitten lähettämiini käsikirjoituksiin. Sain vastauksen - ajatelkaa! - jossa pahoiteltiin vastauksen viivästymistä ja sanottiin, että käsikirjoitukset ovat päässeet pahasti ruuhkaantumaan ja pinoja puretaan minkä ehditään.

Olisi kauheaa, jos omat työni olisivat vuoden verran myöhässä. Se olisi myös mahdotonta, sillä minulla ei olisi mitään töitä jos myöhästelisin edes päiviä saati kuukausia.

Sääliksi käy kustannusalan ihmisiä, työtaakka mahtaa olla hirmuinen.

Viime vuoden loppu ja tämän vuoden alku on kulunut enemmän ja vähemmän sairastellessa. Sitä mukaan kuin fyysinen kunto paranee, henkinen levottomuus kasvaa. Tiedän, että jotain pitäisi tehdä, mutta en oikein tiedä, mitä.

Niinpä olen kuunnellut musiikkia. Olen nyt monta päivää viettänyt tosi paljon aikaa kuulokkeet päässä ja kuunnellut Dmitri Hvorostovskya ja Anna Nebretkoa ja ollut ihan itku kurkussa kun maailmassa sentään on jotain niin kaunista.

En todellakaan ole mikään musiikinharrastaja. Muutama  viikko sitten en edes tiennyt, keitä nämä oopperataivaan kirkkaimmat tähdet ovat. Löysin heidät hyvin arkisesti facebook-linkin kautta.

En ole koskaan harrastanut minkäänlaista musiikkia. En edes tiennyt, kuka Michael Jackson oli oikeastaan ennen kuin hän kuoli ja kuolemasta kirjoitettiin koko ajan.

Haluaisin osata soittaa jotain ja haaveilen, että vielä jonain päivänä hankin pianon. Siinä kaikki.

Tänään on ollut mukavan leppoisa sunnuntai. Minulla on yksi juttu kirjoitettavana ja ehdin tehdä sen myöhemmin. Kävin kaupungilla. Asiallinen syy oli käydä ostamassa tulostimeen mustetta, tosiasiallinen kiertää vaatekauppojen alennusmyynnit.

Hirveä määrä vaatteita eikä yhtään sellaista, minkä olisin halunnut itselleni. Löysin Stockmannilta yhden nätin kotelomekon omaa kokoani, mutta luovutin sovituskopissa, kun olin saanut pääni tungettua mekkoon ja senkin vaivoin. Ajattelin, että jos jollain ilveellä saan mekon päälleni, en ehkä saa sitä millään pois ja se on noloa.

En siis ostanut mitään. Paitsi sitä mustetta.




maanantai 9. tammikuuta 2017

Hylkäysennätys

Lähetin lastenkirjani - sen genreenharjaantumisjaksolla kirjoitetun - kustantamo Myllylahdelle viime viikolla. Sain tänään vastauksen. Käsikirjoitus on "erittäin sujuva, mukava, aito, kaunis ja uskottava", mutta ei sittenkään.

Tämä käsikirjoituksen kierrättäminen ja palautteen saaminen on otettava oppina. Nyt minä joko luovun kirjailijahaaveistani tai sitten yritän entistä pontevammin. Olen kuitenkin saanut palautetta, jonka mukaan olen melkein mutta en ihan tarpeeksi hyvä.

Nyt vähän ahdistaa. Ei voi mitään.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Kulttuurimatkalla pääkaupungissa

Käytiin Kansallisteatterissa katsomassa Canth. Ostin liput joululahjaksi miehelleni ja kuten olin laskelmoinut, pääsin mukaan. Olimme yötä hotelli Arthurissa Vuorikadulla - kyllä, juuri siinä entisessä Hospizissa, joka oli Aino Kallaksen kantapaikka. Hotellivalinta ei tietenkään ollut sattuma eikä yöpyminen sinä hotellissa ensimmäinen laatuaan.

Hotellissa on nykyään Aino Kallas -huone, kauniisti jugend-tyyliin sisustettu. Yö siinä huoneessa maksaa 100-250 euroa sesongista riippuen. Kysyin asiaa tänään, kun teimme lähtöä. Minulle kyllä riittää sekin, että saan olla samoissa tiloissa idolini kanssa - no, onhan tässä sata vuotta välissä, mutta kuitenkin.

Canth oli sekava. Jos tuntee Canthin tekstit, hänen elämänvaiheensa, Ida Aalbergin elämänvaiheet, Kaarlo Bergrothin elämänvaiheet sekä suomalaisen teatterin syntyhistorian niin sitten pysyy kärryillä näytelmän tapahtumissa. Jos ei tunne, kannattaa ehkä mennä katsomaan jotain toista näytelmää.

En ole vieläkään täysin toipunut flunssasta tai mitä se nyt onkaan. Yskä on kiusallista. Luulin, että pystyisin olemaan yskimättä teatterinäytännön ajan, varsinkin, kun varasin laukkuuni väkeviä pastilleja.
Yskimättömyys olisi saattanut onnistua, ellen olisi tempaissut väkevää pastillia väärään kurkkuun ja ollut vähällä tukehtua.

Nolotti, kylläpä nolotti.

maanantai 2. tammikuuta 2017

Tuplahylsy

Pitäisikö olla jo ihan otettu: kustannusosakeyhtiö Tammi hylkäsi jo toistamiseen lastenkirjani käsikirjoituksen. Ensimmäinen hylsy tuli joulukuussa ja toinen tänään. Olisin minä kerrastakin uskonut.

Joulukuisessa hylkäyskirjeessä kehuttiin minun kertojanlahjojani ja mielikuvitustani. Tämänpäiväiseen oli vielä lisätty, että kustannusosakeyhtiössä tutustutaan mielellään muihin mahdollisiin käsikirjoituksiini.

Ei se ihan huono voi olla kun näin paljon vaivaa nähdään.

Tänään olisi jo tarvinnut ryhtyä ansiotöihin, mutta en ole ollenkaan kunnossa. Väsyttää ja yskittää. Kokeilin onneani ja kävelin täältä Portsasta pääkirjastoon ja takaisin. Normaalisti mitätön matka, nyt se vaati tovin kirjastossa istumista ennen kuin uskalsin lähteä takaisin.