maanantai 30. maaliskuuta 2015

Miten Jussin käy?

Lähetin aamulla tekstikokoelmani arvioitavaksi. Melkein paluupostissa yliopistolta tuli ilmoitus, että verkkokurssin työpaja on avattu.

Kävin tietysti heti katsomassa. Ensimmäisen tehtävän palautus on jo viikon päästä. Tehtävänä on kirjoittaa pieni tarina Jussista, joka opiskelee kirjoittamista ja on tyytyväinen tai tyytymätön saamaansa palautteeseen.

 Helppoa. Pitää vain päättää, onko Jussi nyt tyytyväinen vai tyytymätön. Hm.

Tietysti olisi houkutus päättää, että Jussi on saanut huonoa palautetta. Jussia siis - pistäkää silmät kiinni jos ette kestä - vituttaa raskaasti. Hänen tekstinsä ja koko taiteilijuutensa on ymmärretty väärin. Asialla on ollut joku onneton tunari, yliopistobroileri, kokoomuslainen tai kristillisdemokraatti. Joku, jonka pikku aivoihin ei uppoa se, että Jussi tässä pyrkii uudistamaan genreä.

Jussi halveksii koko paskaa ja erityisesti palautteen antajaa. Hän päättää tehdä omakustanteen. Tai kärsiä marttyyrikuoleman. Tai edes juopotella ankarasti.

Ensi töikseen Jussi kuitenkin päivittää nöyryytyksensä facebookiin. Hän osaa vitsailla itsestään, Jussi on rento kaveri. Sitten hän kirjoittaa anonyymisti Kirjailijanalut-palstalle ja vuodattaa. Jussi saa ymmärrystä. Jussi ei saa ymmärrystä.

Osaako Jussi kirjoittaa?

Osaa, mutta ei tarpeeksi hyvin.

Jussista ei koskaan tule kirjailijaa, sillä hän ei osaa ottaa palautteesta vaarin. Jussista ei kuulla enää ikinä mitään.


Mutta siis näin tämä tarina ei mene, vaan ehkä Jussi saakin hyvää palautetta, kehuja ja rohkaisua. Eikä Jussi välttämättä niitäkään osaa ottaa vastaan.

Tämä riippuu nyt ihan siitä, millainen itsetunto Jussilla on.

Kaikki riippuu siitä.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Vähän sekavia juttuja usvan keskeltä

Valmista tuli. Aineopintojen tekstikokoelmakurssin tehtävä on tehty.

Olenko tyytyväinen? En. Mutta koskapa oikeastaan olisin.


Alkuvuosi on ollut aikamoinen. Tiedän sen siitä, että alan olla tosi hajamielinen ja unohtelen kummallisia asioita. Yhtäkkiä en muista ihan tuttua nimeä tai sitä, että ohjaan joka keskiviikko kirjoittajakurssia enkä todellakaan voi lupautua koko päiväksi lastenvahdiksi. Ja tänään unohdin, mitä pitää tehdä, jos edellä ajava auto jarruttaa äkisti ja pysähtyy tien sivuun. En siis yhtään muistanut, että tällaisissa tapauksissa on tapana mennä ohi - jos nimittäin pääsee. Oli ihan hilkulla, etten ajanut kolaria ja käyttäydyin varmaan tosi oudosti.

Muistin sentään tyttären syntymäpäivän mutta en sitä, kuinka vanha hän on. Oli pakko laskea taskulaskimella. Vähän helpotti, kun tytär kertoi itse tehneensä saman, hänkään ei muistanut ikäänsä. En silti tunnustanut.

Kuka uskoo horoskooppeihin?

Minä olen horoskooppimerkiltäni Kalat ja olen lukenut monesta luonnehoroskoopista, että kalaihmiset viettävät elämänsä usvassa. Tunnistan tämän. Johtuu sitten tähtien asennosta tai mistä, niin enemmän tai vähemmän usvassa mennään, jonkinlaisessa puolinaisuuden tilassa. Ei koskaan kokonaan hereillä.
Se on vähän kiusallista vaikka toisaalta suojelee monilta harmeilta.

En tiedä, miksi halusin kertoa tämän.

Tänään olen kuitenkin paitsi saanut tehtäväni valmiiksi ja kirjoittanut pari lehtijuttua, myös tavannut aivan ihastuttavan kahdeksankymppisen taiteilijan. Hän oli niitä harvinaisia ihmisiä, joiden seurassa tuntee heti olevansa kotona ja jonka kanssa voisi istua vaikka loppuelämänsä. Oli ihan pakko kertoa, että minäkin olen opiskellut vähän taidehistoriaa. Kun sitten lähdin hänen luotaan tajusin, ettei se välttämättä ole edes totta. En muista varmasti sitäkään.

Lepokoti kutsuu. Tai ainakin nukkumatti,

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Valmistuu, vaikka tuskalla

Pakko on paras kannustin, tämä tuli taas todistettua. Sain tekstikokoelmakurssin tehtävän lähes valmiiksi ja vain siksi, että palautteen antamisen verkkokurssi alkaa tiistaina.

Mitä opimme tästä?

Jos työn teko tökkii, kannattaa hommata lisää töitä ja tiukkoja aikatauluja.

Tämän mainion idean voisin jalostaa yritystoiminnaksi. Ryhtyisin konsultoimaan kaikkia jotka eivät saa hommiaan hoidetuksi.
Tällaiselle toiminnalle lie joku nimikin?
Valmennus?

Olisin siis valmentaja, koutsi. Mutta ei tästä enempää, koska näitä kullanarvoisia neuvoja on ihan turha täällä ilmaiseksi jaella.

Tutkin taas opintosuoritusotettani. Sitä on hyvä katsoa välillä niin muistaa, että jos viime viikkoina ei olekaan tullut valmista, niin on sitä sentään joskus tullut. Eivätkä tuloksetkaan ole ihan huonoja tai siis ihan hyviä ne ovat.

Nyt annan tekstikokoelmani olla vähän aikaa, pari päivää ja luen sen sitten huolella läpi. Mitään tekstiä ei pitäisi koskaan lähettää minnekään saman tien.
Sanon minä, ja painan "Julkaise" -nappia saman tien.  

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Kirjoittajan eläke- ja muista käytännön asioista

Viime päivityksestä on aikaa, mutta mitään kerrottavaakaan ei olisi ollut. Sain ison työruuhkan purettua eilen ja pidin tänään vapaapäivän so. kirjoitin opiskelutehtävääni. Ensi viikolla alkavan palautteen antamisen verkkokurssi antaa mukavasti deadlinen tekstikokoelmakurssin tehtävälle: se on saatava valmiiksi, maksoi mitä maksoi.

Pääsin tänään oikein hyvin eteenpäin. Työn laadusta en tiedä, siihen ei kai koskaan ole täysin tyytyväinen.

Sitten asiaan, joka ei liity opiskeluun juuri mitenkään. Tuli nimittäin mieleeni etten ole koskaan, en tässä enkä edellisessä blogissani puhunut mitään siitä, miten ammattikirjoittaja järjestää käytännön asiat kuten eläkemaksut ja muut.

Nyt puhun. Tästä joku toinen kirjoittaja tai sellaiseksi aikova saa kenties jotain osviittaa.

Tein todella pitkään töitä ns. freelanceverokortilla. Se tarkoittaa sitä, että minulla oli yksi verokortti josta saatoin ottaa kopioita ja jakaa sitä vaikka sadalle työnantajalle; veroprosentti oli aina sama. Työn tilaaja maksoi minulle palkkion ja pidätti siitä verot. Hyvin yksinkertaista.
Noina aikoina maksoin myös yrittäjäeläkettä eli YELiä. Sitä maksetaan tulojen mukaan, prosenttia en nyt juuri muista. Maksu on sikäli jäykkä, että se ei ota mitenkään huomioon freelancerin tulojen vaihtelua. Jos kuukausimaksu on vaikkapa 350 euroa (ja tällä summalla kertyy eläkettä tosi vähän!) se menee joka kuukausi vaikka tuloja ei olisi yhtään. Jos haluaa summaan muutoksen, sitä on erikseen anottava.

Tosi monet yrittäjät sortuvat siihen, että maksavat minimiYELiä ja kärsivät siitä sitten eläkepäivinään. Toisaalta se on ihan käsitettävää, sillä jos tulot ovat pienet, niistä ei voi paljon maksaa.
Paljon pahempaa on kuitenkin se, että jättää YELit kokonaan maksamatta. Se ei ehdottomasti kannata, uskokaa pois.
Yrittäjäeläkettä on pakko maksaa, jos tulot ylittävät tietyn rajan vuodessa. En muista nyt tätäkään summaa, mutta sen voitte helposti tarkistaa. Ja jos olette maksuvelvollisia niin sitten vaan kiltisti maksamaan, muuten perässä tulee joskus iso lasku kun eläkelaitoksessa huomataan laiminlyöntinne. Ja ne huomaavat, siihen voi luottaa.

Nyt olen muutaman vuoden kuulunut osuuskuntaan. Tämä on freelancerille näppärä, joskin vähän kallis tapa järjestää asiat kunnolla. Tämä on myös helpoin tapa minunkaltaiselleni byrokratiafoobikolle. Inhoan sydämestäni kaikenlaisten selvitysten tekemistä ja jopa laskujen kirjoittamista. Niitä nyt kyllä joudun kirjoittamaan, mutta mitään muuta minun ei tarvitse tehdä.

Osuuskuntaan kuuluminen tarkoittaa sitä, että lähetän tilaajalle laskun osuuskunnan nimissä ja saan aikanaan rahat tililleni. Osuuskunta ottaa siitä välistä noin 100 euroa / kuukausi. En ole enää yrittäjä vaan osuuskunnan työntekijä. Eläkemaksut otetaan sentilleen tulojen mukaan ja kaikki muutkin maksut hoidetaan. Karkeasti ottaen: jos laskuni loppusumma on vaikka 400 euroa, saan siitä käteeni vähän yli puolet.

Koska minulla on nyt alkuvuodesta ollut paljon enemmän töitä kuin viime vuonna samaan aikaan, korotin veroprosenttiani huomattavasti. Maksan mielelläni liikaa veroja ja otan ylimääräiset myöhemmin takaisin.

Toivottavasti tästä on jotain apua niille, jotka suunnittelevat lehtijuttujen kirjoittamista. Aina joskus kuulee, miten joku näinkin epätoivoiseen yritykseen on lähdössä ja silloin toivoo, että yrittäjällä olisi edes vähän käsitystä siitä, mitä kaikkea muuta sen lehtijutun lisäksi pitää hoitaa.  

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Kohtaamisia

Toimittajan työ on siitäkin antoisaa, että siinä kohtaa paljon ihmisiä. Enkä nyt tarkoita jonninjoutavia ohituksia, vaan ihan oikeita kohtaamisia, sitä, että hetkeksi istutaan alas, katsotaan silmiin ja yritetään  kuunnella ja ymmärtää.

Jotkut kohtaamiset jäävät erityisesti mieleen ja sivuavat elämää vuosienkin jälkeen. Esimerkiksi tämä:

Haastattelin erästä professoria hänen työpaikallaan. Mies oli mukava ja rento eikä näyttänyt yhtään pönäkältä yliopistoherralta vaikka olisi voinut. Hän jutusteli arkisesti asioitaan; he olivat vaimon kanssa olleet työmatkalla ulkomailla ja nyt matkalaukut olivat hukassa.

- Siellä on vaimon iltapuvut ja kaikki, hän sanoi.

Oi, ajattelin minä. Iltapuvut, monikossa.

Muutaman kuukauden kuluttua miehen vaimo kuoli onnettomuudessa. Kaksi pientä lasta jäi ilman äitiä.

Pari päivää sitten näin sanomalehdestä, että mieskin on kuollut. Lapsista tuli nyt orpoja.

Koskaan ei tiedä. Mitä vain voi tapahtua, kenelle tahansa.

Tämänkin muistan:

Kahvilassa oli vain muutama pöytä, olimme ainoat asiakkaat. Istuimme seinän vieressä. Joimme kahvia, minä maksoin, koska olin kutsunut.

Puhuimme työelämästä. Tein muistiinpanoja.

- Ei töihin mennä viihtymään, mies sanoi.

Sitten hän katsoi minua silmiin. Vähän liian kauan.

- Eikä rakastumaan.

Eipä tullut mieleen, ajattelin.

- Eipä tietenkään, sanoin.

- Minulla on muuten ihan missitason vaimo, mies jatkoi.

Mitä sitä minulle todistelet, ajattelin.

- Vai niin, sanoin.

Koskaan ei tiedä.

En muistaisi tuota miestä, ellei hänestä olisi tullut Suomen kuuluisimman murhamysteerin uhria.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Salamarakastuminen johti pikaliittoon

Tämä liittyy kirjoittamiseen nyt vain löyhästi.

Minulla on uusi auto. Ostin sen eilen: kattoluukulla varustettu Citroen C3 jonka väri on nimeltään Rouge Lucifer.

Olen kertonut vanhasta autostani, Citroen Xantiasta etenkin edellisessä blogissani Ruusupensaan takaa. Xantia oli uskollinen kumppanini lähes viisitoista vuotta, se vei minut hevosvaellukselle Lappiin, Orivedelle kirjoittamaan, sukulaisten ja ystävien luo ja tietysti tuhansille juttukeikoille. Olen eksynyt sen kanssa, jäänyt roikkumaan töyräälle, joutunut kolariin, kuljettanut liftareita ja yhden kuolleen kissan. Olin tyytyväinen mukavaan ja luotettavaan kulkupeliini ja kuitenkin hylkäsin sen surutta, kun iskin silmäni Pieneen Punaiseen.

Auto merkitsee ihmiselle aika paljon, minullekin, vaikka sanon aina, ettei sillä mitään väliä ole, kunhan on joku.

Xantia oli tavallinen, valkoinen perheauto. Rouge Lucifer kattoluukulla ei ehkä ihan ole ja siinä on vissi ero.

Tietenkään auto ei ole uusi, tuskin minulla on ikinä varaa ostaa uutta autoa. Tämä on kymmenen vuotta vanha, mutta minun silmissäni niin kaunis.

Ja mikä parasta,
                   
                          siinä on toimiva radio

josta tulee muutakin kuin Samuli Edelmania.

Anteeksi tämä häikäilemätön eksyminen aiheesta. Mutta eikö olekin oletettavaa, jopa todennäköistä, että kirjoittamisenikin saa aivan uutta puhtia Rouge Luciferista?