tiistai 30. joulukuuta 2014

Juhlallinen päätös vuodelle 2014

Olen suorittanut tänä vuonna 48 opintopistettä. Se ei taida ihan täyttää päätoimisen opiskelijan mittoja, mutta ei ole tarviskaan. Muuten vuosi on ollut heikompi kuin viime vuosi, silloin pisteitä tuli 52. Viime vuonna suoritin myös paljon enemmän kursseja, mutta niistä sai vähemmän pisteitä. Keskiarvona pääsen silti lähelle yliopistotutkinnon tavoiteaikataulua.

Piinallista aikaa kun ei voi tehdä mitään. Opettajat ovat tietysti lomalla eikä yliopistolla tapahdu mitään. Odotan tietoa siitä, hyväksytäänkö minun suunnitelmani vai ei ja kun en tiedä, en viitsi kirjoittaa työtäni yhtään eteenpäin.

Muuten vuosi 2014 on ollut opiskelun ja työn puolesta hyvä ja mielenkiintoinen. Paras juttu ei kuitenkaan liity kumpaankaan; parasta on se, että perhepiiriimme saatiin Runebergin-päivänä uusi jäsen, Aida. Joulunpyhinä sain kattaa pöytään jo kymmenen lautasta.

Äitinä ja isoäitinä haluaisin olla hyvä esikuva. Ei nimittäin pidä ollenkaan väheksyä esikuvallisuuden  merkitystä, lapset ottavat meistä oppia, halusivat tai eivät.

Omat esiäitini olivat erinomaisia talousihmisiä ja erikoisen hyviä siivoamaan. Heille kodin siisteys oli kaikki kaikessa ja ihmiset arvotettiin sen mukaan, miten siistejä he olivat. Siivoaminen oli alituinen puheenaihe. Minusta kasvoi samanlainen. Vasta viime vuosina olen todella ymmärtänyt, että toisenlaisiakin perintöjä voi saada ja että ne olisivat jopa parempia.

Omille jälkeläisilleni haluaisin välittää sen, että henkinen kasvu on paitsi tavoiteltavaa, myös mahdollista. Toivon, ettei heidän koskaan tarvitse ajatella olevansa liian vanhoja oppimaan uutta, että he kasvaisivat maailmassa, jossa uuden oppiminen on luonnollinen osa elämää.

Tämänkin takia haluan opiskella.




torstai 25. joulukuuta 2014

Putki päällä


Jos saan joskus tämän syömäputken poikki, pystyn ehkä ajattelemaan kirkkaammin. Nyt lähin tavoitteeni on vuoden vaihde; aloitan uuden, paremman elämän johon ei kuulu yhtään sokeria.


Sain lahjaksi Elisabeth Rehnin elämäkerran ja Alice Munron Kalliin elämän. Mies, joka lahjat antoi, kertoi olleensa varma, etten olen lukenut Munron kirjaa. Miten niin muka, minä kysyin, sillä miesten huomiokyky vaimojensa tekemisiin ei yleensä ottaen ole kovin hyvä.

- Et sinä koskaan lue ulkomaisia kirjailijoita, hän vastasi.

Onko se todella noin silmiinpistävää? Olenhan minä lukenut dostojevskit ja hemingwayt mutta muuten - totta se on. Kotimainen kirjallisuus on aina kiinnostanut enemmän. Kertooko se turvallisuushakuisuudesta vai ajattelun ja näköalojen kapeudesta, kuka tietää.

Rehnin elämäkerta on jo pitkällä. Äänestin Rehniä aikoinaan presidentinvaaleissa ja kun hän oli puolustusministeri, kirjoitin hänelle kerran kirjeen. Olin pöyristynyt jostain sotaan liittyvästä uutisesta ja halusin tietää, eikö kukaan todellakaan voi tehdä asiassa yhtään mitään. En saanut vastausta mutta en minä sitä odottanutkaan.

Sitä, etteikö kukaan voi tehdä mitään, en ihan helposti niele. Aina jotain voi tehdä, vaikka kuinka pientä, mutta toimeen tarttujia on vähän.

En minäkään mihinkään toimeen juuri nyt tartu, hyvä, kun kykenee mahaansa kannattelemaan.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Leivontaa joulun alla ja muita juttuja

Vähän omituinen, mutta joulunalusaikaan sopiva tilanne: en voi tehdä opiskelujeni eteen juuri nyt mitään. Sain Kirjoittamisen tekstikokoelma -kurssin ensimmäisen tehtävän tehtyä ja lähetin sen yliopistolle enkä nyt voi muuta kuin odottaa.

Opiskelutaipaleeni kuluessa olen välillä suorittanut kahta kurssia yhtä aikaa. Sekin onnistuu ja miksi ei, kun monet suorittavat useita kursseja rinnatusten, mutta ei se oikein mukavaa ole. Niinpä olen nyt yrittänyt pysyä kurssi kerrallaan -tahdissa. Eikä siinä juuri mitään eroa ole ajallisesti, se aika jokaiseen kurssiin menee mikä menee.

Kun tekemistä ei muuten näy olevan tarpeeksi, olen hypännyt ahkerasti kirjastossa. Luin muun muassa Taija Tuomisen oppaan kirjoittajille Minusta tulee kirjailija. Eräs kurssilaisistani vinkkasi minulle kirjasta ja kun se vaikutti kiinnostavalta, hain sen kirjastosta. En pettynyt: Tuomisen opas on parasta, mitä olen tästä aiheesta pitkään aikaan jos koskaan lukenut (oli se Martinheimokin hyvä).
Kirjassa olisi vaikka mitä siteerattavaa, mutta sanon vain, että lukekaa se, jos vähänkin haaveilette kirjoittamisesta. Opas antaa ihan käytännön neuvoja kirjoittajana elämisestä. Kaiken lisäksi teos on valtavan kannustava.

Kirjan viimeisessä kappaleessa sanotaan näin:
"Virolainen kirjailija Viivi Luik on Ma olen raamat -kirjassaan sanonut, että harmaa arki on olemassa vain siinä määrin kuin itse annamme sen olla. Meidän tehtävämme täällä on nähdä omassa elämässämme ihme ja elää se ihme näkyväksi toisille. Kun on pimeää, ryhdy lampuksi!"

Ihana ajatus. Arjen ei tarvitse olla harmaata ja itse voi yrittää olla valonkantaja sen sijaan, että epätoivoisesti yrittäisi lämmitellä toisten tulilla.

Omaa harmaata arkeani valaisin tänään leipomalla kääretortun. Taisi olla toinen kerta elämässäni kun ryhdyn moiseen. Idean sain siitä, kun siivosin kirjahyllyn alakaappia, jonne olen vuosien mittaan tunkenut huomattavan määrän erilaisia ruoka- ja leivontaohjeita vaikka en ole ollenkaan kiinnostunut ko. puuhista. Nyt päätinkin luopua ohjeistani kun tunnustin, että lammaspörköltti jää minulta yhtä varmasti tekemättä kuin Maija-Leenan parempi keikauskakku. Kääretortun ohje näytti kuitenkin niin herkulliselta, että säästin sen ja päätin kokeilla.

Kyllä siitä torttu syntyi. Uskollisen assistenttini Nonnan seuratessa herkeämättä ja epäilemättä vähän hämillään touhujani vatkata räiskyttelin oikein antaumuksella ja keksin jopa viimein käyttöä edellisvuotiselle omena-aprikoosihillolle. Lopputulos oli komea vaikka ei sillä mitään kisoja voitettaisi.

Ei tämmöistä kyllä joka päivä viitsi tehdä. Tulisi nyt vain pian jotain tietoa sieltä yliopistolta.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Tätä varten tänne halutaan

Olen nyt suorittanut 50 opintopistettä kirjoittamisen perus- ja aineopintoja sekä muita opintoja niin paljon, että pisteitä on yhteensä 133.

Kirjoittamisen opiskelussa olen luullakseni nyt siinä vaiheessa, minkä takia Jyväskylän kirjoittamisen opintoihin pyritään: on vihdoin mahdollisuus keskittyä oman tekstikokoelman tekemiseen.

"Tekstikokoelma" voi tosiaan olla kokoelma vaikka novelleja mutta se voi myös olla vaikka romaani. Ilman, että minulla on mitään todisteita asiasta väitän, että suuri osa Jyväskylään pyrkivistä haaveilee romaanin kirjoittamisesta.

Kuten eilen kerroin, ilmoittauduin heti runouskurssin jälkeen Aineopintojen tekstikokoelma -kurssille. Olin niin innoissani kurssista, etten saanut yöllä oikein nukuttuakaan (tuskin se johtui siitä vahvasti maustetusta grillimakkarasta, minkä käristin kakluunin hiilloksella ja söin viime töikseni ennen nukkumaanmenoa).

Olen jo aloittanut kirjoittamisen ja tehnyt ensimmäisen tehtävän melkein valmiiksi. Tehtävä ei ole pitkä, siinä pitää vain kertoa, mitä on aikeissa tehdä ja hahmotella se tuleva tekeminen. Tätä sanotaan suunnitelmaksi ja suunnitelma lähetetään sitten yliopistolle. Sieltä työlle nimetään sopiva ohjaaja ja kun hän on hyväksynyt suunnitelman, ryhdytään itse työhön.

En kerro, mitä aion tehdä, olen niin taikauskoinen. Sen voin kertoa, että romaani se ei ole.

Kirjoittaminen on vähän kuin avioliitto: onnistuu, kun oikein kovin tahtoo. Lahjakkuus ja teoriaoppi ovat tärkeitä, mutta jos ei ole tahtoa, valmista ei tule. Tarvitaan siis tahtoa ja sinnikkyyttä ja uskoa itseen.

Eräällä nettipalstalla - terveisiä vaan - keskustellaan Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen opinnoista. Siellä joku kertoi, ettei päässyt opiskelemaan ensimmäisellä yrityksellä ja sisuuntui siitä niin, että  hioi hakemustaan kokonaisen vuoden ja yritti uudestaan. Siinä voi jo aistia rutkasti tahtoa.

Itseensä uskominen on varsinaissuomalaiselle kamalan vaikeaa. Täälläpäin lapset kasvatetaan pelkäämään pahinta ja olemaan pitämättä meteliä. Kasvatettiin ainakin ennen.

On tosi vaikeaa oppia uskomaan, että voisi osata jotain hyvin. Siitä sain taas kerran muistutuksen, kun puhelimeni soi tänä aamuna. Toisessa päässä oli muuan ihminen, joka alkoi vuolaasti kiitellä minua erinomaisen ammattitaitoisesti tehdystä lehtijutusta.

Ja mitä tein minä?

Otin kiitokset varovasti vastaan, sillä olin IHAN VARMA, että kiittely on vain alkupehmennystä ja kohta tuo ihminen alkaa ladella, mikä kaikki jutussa on mennyt pieleen.

Ei siinä mikään ollut pielessä. Minulle siis soitettiin varta vasten pelkkien kiitosten takia.

Sittenkin on vaikea uskoa. Kyllä tässä nyt joku koira on haudattuna.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Universaali objektiivinen korrelaatti

Runouskurssi on valmis. Vihdoinkin!

Oppimispäiväkirjaan kirjoitin, että jos en varmasti tietäisi kirjoittaneeni noita tekstejä, en taatusti keksisi, kuka niiden takana on. Ne nimittäin vaikuttavat oikein fiksun ja lukeneen ihmisen viileiltä tuotoksilta ja ovat siten huimassa ristiriidassa sen ähisevän, tuskailevan, sekä vuorotellen pähkinöitä ja rusinoita ja omenoita neuroottisesti rouskuttavan olennon kanssa, joka näyttää minulta ja yrittää kirjoittaa.

En sano, ettei koskaan enää runoutta, mutta ei ainakaan vähään aikaan. Pienet aivoni eivät mitenkään taivu tähän hienosyiseen kirjoittamisen muotoon, eivät kykene ymmärtämään esimerkiksi sitä, miten: "Subjektista kumpuava ääni hukkuu laboratoriosauhuun, partikulaarinen ei enää käänny universaaliksi objektiivisen korrelaatin välityksellä, ja kauneuden kieltäminen lähestyy ikonoklasmia, kuvallisen modernismin tarkoituksellista tuhoamista". Tämä on ote yhdestä kurssikirjasta, Juri Joensuun ja kumppaneiden toimittamasta Vastakaanonista.

Aineopintojen runouskurssilla piti kirjoittaa omia runoja, kirjoittaa esseitä tekijän suhteesta runouteen, omasta runouskäsityksestä, runouden yhteiskunnallisuudesta ja runouden arvostelemisesta. Lisäksi piti tehdä runoanalyysi. Ainakin nämä, ehkä en enää muista kaikkea.

Kun sain tehtävän valmiiksi, lähetin sen nopeasti tarkastettavaksi ennen kuin sille tapahtuu mitään (mitä vain voi tapahtua, sähköt voivat katketa, kissa hyppää koneen päälle ja deletoi kaiken, koira syö johdot poikki, menen tajuttomaksi). Samalta istumalta ilmoittauduin seuraavalle kurssille, Aineopintojen tekstikokoelmaan. Kuulostaa ihan siltä, että nyt pääsee kirjoittamaan itse, omia tekstejä.

Tunti päivässä -metodi on muuten loistava. Suosittelen lämpimästi ihan kaikkeen, erityisesti tekemättömiin töihin.