tiistai 31. joulukuuta 2013

Uskaltakaa heittäytyä

Vuoden 2013 opiskelut on nyt opiskeltu. Laskin, että olen saanut tänä vuonna tehtyä 59 opintopistettä. Suorituksia on tosin kirjattu tämän vuoden puolelle 69 pisteen verran, mutta osan työstä tein jo viime vuonna.
Voin kuitenkin olla ihan tyytyväinen. Taidan jopa täyttää päätoimisen opiskelijan kriteerit, vaikka en mielestäni olekaan päätoiminen.

Noh, pakko tunnustaa: palkkatyön tekeminen on ollut luvattoman vähäistä koko syksyn. Vain pari aikakauslehtijuttua ja kansalaisopiston kirjoittajapiiri. Tiedän paremmin kuin hyvin, ettei tämmöinen vetele vaan johonkin on ryhdyttävä. En ole kuitenkaan katunut sitä, että jätin keväällä vankasti seisovan, mutta onnettoman vähän hedelmiä tuottavan leipäpuuni, sen viemää runsasta energiaa olen nyt käyttänyt henkisen pääoman kokoamiseen.

Aikuisopiskelu vaatii järjestelyjä ja valintoja. Kaikille se ei ole taloudellisesti mahdollista vaikka kuinka olisi haluja. Mutta jos (ja kun) joku on nyt siinä tilanteessa jossa miettii, uskaltaisiko heittäytyä opiskelijaksi vaikka on luovuttava autosta, harrastuksesta, ulkomaanmatkasta tai uusista vaatteista tai lykättävä oman asunnon ostoa tai vaihtoa tuota tuonnemmaksi niin kannustan lämpimästi uskaltamaan. Olen ainakin 99-prosenttisen varma, ettei ratkaisu kaduta enää sen jälkeen, kun opinnot ovat ohi - niiden aikana ehkä hetkittäin.

Ilmoittauduin tänään kahdelle viimeiselle kirjallisuuden perusopintoihin kuuluvalle kurssille, länsimaisen kirjallisuuden historiaan ja kirjallisuuden analyysiin. Toisen suoritan verkkokurssina mikä tietää sitä, että saan kirjallisuuden perusopinnot valmiiksi vasta huhtikuussa kun kurssi päättyy. Samoihin aikoihin valmistunevat kirjoittamisen perusopinnot. Sitten minulla onkin neljä perusopintokokonaisuutta tehtynä kun suomen kieli ja aikuiskasvatustiede ovat jo valmiit. Jos en välittäisi arvosanoista, voisin haalia loput kandidaatintutkintoon tarvittavat opintopisteet hyvinkin nopeasti. Mutta minä välitän koska haluan myös oppia jotain, en pelkästään suorittaa.

Tänään olen viimeistellyt proosakurssin kakkostehtävää ja aloitellut kolmatta. Kerroin aikaisemmin, että havahduin lähdekirjallisuuteen vasta, kun tehtävä oli jo kertaalleen tehty ja jouduin aloittamaan alusta. Ilmaus "aloittaa alusta" tarkoitti tässä tapauksessa sitä, että luin lähdekirjat ja poimin sieltä valmiiseen tekstiini sopivia viittauksia jotka kovalla vaivalla istutin tänään paikoilleen.

Proosakurssin kolmantena tehtävänä on keksiä tarina ja kirjoittaa siitä kaksi erilaista versiota. Olen jo keksinyt tarinan ja aion kirjoittaa siitä romaanin, sitä toista versiota en ole vielä päättänyt.

Ei ole mikään pieni tehtävä, romaanin kirjoittaminen. Mutta kirjoittamisopinnoissa tätäkin sopii odottaa. Tosin romaania ei tarvitse kirjoittaa täysin valmiiksi, synopsis ja muutaman sivun näyte riittävät.

Nyt ei muuta kuin hyvää Uutta Vuotta! Toivon voimia ja intoa kaikille opiskelijoille, eritoten kurssikavereilleni sekä ihan kaikille muillekin.

j.k. Tuntuuko teistäkin, että kukaan ei enää soita eikä lähetä edes tekstiviestiä toivottaakseen hyvää uutta vuotta? Mehän olemme kaikki nyt niin sosiaalisia ja toivottelemme facebookissa ja tykkäämme kaikesta emmekä koskaan näe ketään. 

maanantai 30. joulukuuta 2013

Kirjoittaja tarvitsee oppia tullakseen paremmaksi

Eilen moitin Rimmon-Kenanin Kertomuksen poetiikka -kirjaa. Tänään avasin Asko Martinheimon kirjan Parempi lause. Kirjat kertovat samoista asioista, mutta siinä, missä Rimmon-Kenan on piinallisen sekava ja vaikeaselkoinen, Martinheimon teksti oikein houkuttelee lukemaan. Että voikin olla kaksi niin erilaista opusta samasta asiasta.

Sanon nyt todella painokkaasti, että jos joku kaipaa hyvää kirjoittamisopasta, hankkikoon Martinheimon kirjan. Se on ilmestynyt vuonna 2000 WSOYn kustantamana.
Valitettavasti kiitokseni ei enää tavoita kirjoittajaa itseään.

Hyvästä kirjoittamisoppaasta on paljon apua. Samoin hyvistä kirjoittajakursseista. Yksi kirjoittajanuran tärkeimmistä kilometripylväistä on se, jonka kohdalla tunnustaa lisäopin tarpeellisuuden.

Lääkärinurasta haaveilevat nuoret tuskin kyseenalaistavat opiskelun tarpeellisuutta. Opettamisesta kiinnostuneet pyrkivät niin ikään yliopistoon. Ratsastuksenohjaajiksi tahtovat hakevat kiltisti Ypäjän Hevosopistolle.Mutta mitä tekevät kirjailijoiksi tahtovat nokkelat kynäniekat?

Eivät mitään. Haaveilevat ja jättävät perusopinnotkin sikseen. Mistä ei tietenkään seuraa mitään hyvää, sillä todella harvat, jos ketkään, ovat niin lahjakkaita, ahkeria, määrätietoisia ja sinnikkäitä, että tekevät haaveistaan totta ilman kenenkään apua.

Jostain syystä kirjoittamista taiteenlajina ajatellaan ikään kuin sitä ei voisi opiskella. Lapsia kannustetaan ja kuljetetaan soittotunneille ja kuvataidekouluihin siinä toivossa, että heistä tulisi alan ammattilaisia, ehkä kuuluisiakin. Kirjoittaminen nähdään jonain luonnonilmiönä, joka "tulee" jostain. Yksi syy on tietysti se, ettei sanataideopetusta ole tarjolla niin paljon kuin muiden taiteenlajien kouluja. Arvostuksen puutteesta tuskin on kyse, sillä kirjailijan ammatti on tietääkseni ainakin yhtä arvostettu kuin muusikon tai kuvataiteilijan.

En ole tehnyt mitään tutkimusta asiasta, enkä lukenut toisten tekemiä. Tämä oli pelkkää mutu-tuntumaa. Joku on ehkä eri mieltä?

Martinheimo oli kuitenkin tämän päivän ilopilkku. Todiste siitä, että kun osaa kirjoittaa, osaa kirjoittaa mistä tahansa siten, että lukija ymmärtää. 



sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Takaisin lähtöruutuun

Rakas, mainio arki!
Lukuun ottamatta tietysti ylihuomista piinapäivää, jota vuosi vuodelta inhoan yhä enemmän. Kaikista mahdollisista juhlapäivistä viettäisin mieluummin vaikka pitkänperjantain kahteen kertaa kuin kuuntelisin sitä helvetillistä pauketta kertaakaan.
Tällaiseksi tulee vanhemmiten ja eritoten koiranomistajana.

Olen edelleen jumissa proosakurssin kanssa. Pääsin tosin hyvinkin eteenpäin, kirjoitin monta sivua pohdintojani ja analyysejani kunnes muistin, että työpöydällä olevassa kirjapinossa on muutamia tähän kurssiin liittyviä kirjoja joita en ollut vilkaissutkaan.

Niillekin piti tehdä jotain. Itse asiassa niitä olisi pitänyt käyttää lähteinä pohdinnoissani ja analyyseissani. Ei muuta kuin takaisin lähtöruutuun.

Yksi lähteistäni, Shlomith Rimmon-Kenanin Kertomuksen poetiikka sanoo esimerkiksi näin: " Syvä- ja pintarakenteen käsitteet ovat peräisin "generatiivisesta transformaatiokieliopista", joka pyrkii luokittelemaan (kuvaamaan) tietyn kielen rajattoman lausejoukon esittämällä rajallisen määrän syvärakennesääntöjä (lauserakennesääntöjä) ja joukon transformaatiosääntöjä, jotka muuntavat syvärakenteen pintarakenteeksi."

Ja näinkin se sanoo: "Alimman tason sekvenssit liittyvät yleensä kompleksisiksi sekvensseiksi jollakin seuraavista tavoista:
1. Ketjuuntuminen eli eteneminen "selätysten": yhden sekvenssin lopputulos (funktio3) on yhtä kuin (,=,) seuraavan sekvenssin potentiaalisuusvaihe (funktio 1)", jne.

Kun tämmöistä yrittää ymmärtää joulusuklaapöhnässä niin tiukkaa tekee. Analyysi ja pohdinta taitaa venyä.
Niille, jotka ymmärtävät yhtä hitaasti kuin minä itse selvennän, että sitaatit liittyvät kirjoittamiseen, kirjoittamisen teoriaan.

Opiskelutaipaleeni on opettanut minulle ainakin yhden asian. En ole tippaakaan analyyttinen. Ja siitä, jos mistä, olisi nyt hyötyä.

Muuten olen täynnä intoa ja hyviä päätöksiä. Opiskelen entistä ahkerammin ja jos valvon uudenvuodenyönä teen sen vain siksi, että voisin ilmoittautua eräälle kirjallisuuden verkkokurssille jonka ilmoittautuminen on mahdollista heti keskiyön jälkeen.

Ja nyt takaisin selättämään Rimmon-Kenania.

lauantai 21. joulukuuta 2013

Väärät sanat


Kotimaisen kirjallisuuden tuntemus -etätentistä tuli kolmonen. Siihen on tyytyminen.

Vaikka itsenäinen etäopiskelu on mukavaa ja sopii minulle, olisi lähiopiskelusta joskus hyötyä. Luennoilla joku osaavampi selittäisi asioita, kertoisi olennaisen. Tietysti ihminen pystyy ottamaan näistä itsekin selvää, mutta se vie aikaa, on vaivalloista ja epävarmaa. Tulokset näkyvät kolmosina.

Nyt minulla kuitenkin on 95 opintopistettä koossa. Tänä vuonna enempää ei tule. Olen jumissa kirjoittamisen proosakurssin kanssa enkä edes kuvittele tekeväni sille enää mitään ennen joulua. En kerta kaikkiaan kykene ajattelemaan niin monia asioita kuin minun pitäisi kun nyt olen kakkostehtävän B-kohdassa. Tehtävä kuuluu näin: " Lue Löytyn ja Launiksen tekstit sekä Neikala-Papinniemen kirjasta joko osio Kuolema, Syntymä tai Rakkaus. Pohdi erilaisia tapoja tulkita proosatekstejä. Valitse novelli ja analysoi se. Pohdi tekstin teemoja ja erittele sitten tekstiä edellisen tehtävän käsitteiden avulla. Tarkastele teematulkintojasi lähiluvun tulosten avulla. Tiivistä eri tulkintatapoja koskevat pohdintasi ja analyysisi esseeksi. 4-6 sivua."

Siis lue, pohdi, valitse, analysoi, pohdi uudestaan, erittele, tarkastele ja tiivistä.

 Ihan liikaa, ihan vääriä sanoja.

Joulunaluksen oikeat sanat ovat pese, imuroi, silitä, kiillota, kuori, paista, keitä ja paketoi. Näistä selviän, en noista toisista. Nyt.

Hyvää joulua!

maanantai 16. joulukuuta 2013

Kyllä nolotti

Palautin ison pinon kirjoja tänään Turun pääkirjastoon. Lainasin samalla kaksi uutta, Aino Kontulan Opettajan selviytymisopin sekä A.H.Tammsaaren Koulutien.

Pääkirjastossa on jo pitkään ollut palautus- ja lainausautomaatteja, joten virkailijoiden kanssa ei tarvitse seurustella. Tai voi, miten sen ottaa, riippuu virkailijasta.

Vein kirjani lainausautomaatille ja laitoin kirjastokorttini lukijaan. Näppäilin tunnusluvun.

"Lainaus epäonnistui. Yritä uudestaan tai ota yhteys henkilökuntaan," sanoi automaatti.

"Pahus," sanoin minä ja näppäilin tunnusluvun uudestaan. Ja taas kone sanoi, ettei onnistu.

Kaivoin kukkarostani muistilapun, johon olen tallettanut tunnusluvun (kukkarooni, aivan oikein, eihän se mikään pankkikortti ole!) ja tarkistin sen. Ihan oikeaa numeroa olin tarjonnut. Yritin uudestaan, mutta tulos oli yhtä huono kuin ennenkin.

Kirjastovirkailija käveli ohi.

- En onnistu lainaamaan, minä valitin.

Virkailija tuli auttamaan. Hän otti kortin.

- Katsotaanpa, hän sanoi ja vei kortin tiskin taakse. Siellä hän näpytteli vähän aikaa omaa konettaan ja nosti sitten korttini voitonriemuisesti ilmaan.

- Ei kai se toimi, kun teillä on täällä niin paljon maksettavaa, virkailija kailotti. Sitten hän nousi seisomaan, heilutteli korttiani ja osoitti samalla minua sormellaan.

- Katsokaa! Tuo nainen on ihan helvetisti VELKAA kirjastoon! Se ei pysty edes lainaamaan enää!

Kaikki kääntyivät katsomaan minua. Pilkalliset silmät mittailivat vanhaa toppatakkiani ja vuotavia talvisaappaitani. Supina yltyi yltymistään, ivanaurut alkoivat kohota kohti kattoa.

Hyvä on. Tämä ei ollut totta. Älkää uskoko.

Se sen sijaan on totta, että lainauskorttini ei toiminut ja juuri siitä syystä, että minulle oli kertynyt myöhästymismaksuja yli kaksikymmentä euroa. Ihmettelen vain, ettei Vaski-kirjastojen Omalle sivulleni, josta näen lainani ja varaukseni ja kaiken muun, ole tullut mitään tietoa maksuista. "Maksut"-kohta on näyttänyt pelkkää nollaa.

Sekin on totta, että nolostuin yhtä paljon kuin jos virkailija - joka oikeasti oli todella kiltti ja ystävällinen - olisi käyttäytynyt kuten edellä kuvasin.

Vaikka järjellä ajatellen ihmisellä voisi olla pahempiakin syntejä kuin kirjaston myöhästymismaksuja. Ehkä.

  





perjantai 13. joulukuuta 2013

Turhia unelmia ja huonoa omaatuntoa

Piti käydä kirjastossa palauttamassa kirjoja. Kävin, mutta en palauttanut vaan lainasin uusia.

Turun pääkirjaston pitkiä hyllyrivejä tutkiessani ajattelin taas niitä ihmisiä, jotka ovat kirjoittaneet kaikki ne kirjat. Suuresta osasta en ole koskaan kuullut. Silti uskon, että kaikilla heillä on kirjoittaessaan ollut unelma kuuluisuudesta, siitä, että heistä tulisi Suuria Kirjailijoita.

Lapsena uneksin, että minusta tulee kuuluisa filmitähti, vähän kuin Sophia Loren. Unelmani kulminoitui hetkeen, jolloin laskeudun lentokoneesta ylläni täyspitkä, valkoinen turkki. Lentokentällä odottaa suuri toimittajien ja kuvaajien joukko ynnä valtaisa lauma ihailijoita.

En tiedä, mitä tapahtui ennen tai jälkeen tuon hetken, en koskaan ajatellut sitä.

Yhtä turhia lienevät kuvitelmat suuresta kirjailijuudesta, useimmille.

Tuskin kukaan myöntää julkisuushaaveitaan. Jos pääsee niin paljon esiin, että joku vaivautuu asiasta kysymään, se pitää kiistää. Ei, en missään tapauksessa. Ei käynyt mielessäkään. Kirjoittaessani keskityn vain tekstiin.

Yhtä totta kuin se, ettei kukaan käy palkan takia töissä.

Mutta miksi minä tällaisia nyt kirjoitan? Oikeastaan halusin vain laittaa tänne yhden säkeistön runosta, joka sopii joulunaluksen huonon omantunnon nostattamiseen yhtä hyvin kuin tänään radiosta kuulemani inhorealistinen joululaulu. Siinä lapsukaiset pakenivat aattona kotoaan kun isä ja äiti tappelivat kännissä.

Lainaukseni on Aaro Hellaakosken kokoelmasta Jääpeili vuodelta 1928. Runon nimi on Muuan isä:

              Saattelin junalle vanhan
                              leppoisan ukon.
             Jätin yön selkään, yksin
                              tekemään matkaa,
             vaikka jo todellisuuden
                              piiristä väistyy,
              ajasta väistyy hän jo
                              ajattomuuteen.

              Ei ole pojalla aikaa
                             seuranpitoon.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Ensimmäinen etätentti

Ensimmäinen etätenttini on ohi. On ollut jo puolitoista tuntia; vastaukset piti palauttaa viimeistään klo 20.30. Palautin ne varttia yli kahdeksan. Kun aloitin urakkaani tasan puoli viideltä jolloin kysymykset ilmestyivät nettiin, kuvittelin selviytyväni nopeammin.

Kirjoitin noin 12000 merkkiä. Siinä on vastaus kolmeen kysymykseen eli siihen, miten jossakin Vänrikki Stoolin tarinoiden runossa käsitellään sotaa ja miehisyyttä, miten Aaro Hellaakoski ja Edith Södergran erosivat aikansa muista runoilijoista ja kuinka Minna Canth ja Maria Jotuni käsittelevät feministisiä teemoja.

Osasin mielestäni aika paljon. Kyllä se ainakin läpi menee, siitä olen varma.

Valmistauduin tenttiin paitsi lukemalla annetut kymmenen kirjaa, tekemällä lyhyen tiivistelmän jokaisesta kirjailijasta ja kirjasta. Näin minun ei tarvinnut etsiä lähdeteoksista esimerkiksi sitä, mitä tyylisuuntaa mikäkin teos edustaa.

Paitsi nyt tunnustan, että Vänrikki Stoolia en lukenut. Se on aina ollut mielestäni toivottoman tylsää luettavaa. Omistan sen kyllä ja kirjalla on jopa vankka muistoarvo: isoisäni on saanut sen muistoksi armeijasta vuonna 1927. Saiko muistoksi vai lohdutukseksi, sitä tosin en tiedä, isoisältä kun jäi sinne armeijareissulle toinen silmä.

No mutta nyt on etätenttiminenkin kokeiltu. Voin suositella, teknisesti se on ihan helppoa. On, jos nettiyhteys toimii - sitä sainkin jännittää tänään, kun Soneran yhteydet eivät toimineet aamulla.

Minulla taitaa olla kirjallisuuden perusopinnoista enää kaksi kurssia jäljellä. Ennen joulua en kyllä aloita enää mitään, teen vain hiljaksiin kirjoittamisen proosakurssia. Ja luen mitä itse tahdon.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Kauniit ja rohkeat Aleksis Kiven tapaan

Sain viimeisen kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen tenttiin tulevan kirjan luettua. Se oli Aleksis Kiven näytelmä Kullervo. Eipä olisi tullut luettua, jos ei olisi ollut pakko.

Kullervo ilmestyi 1864. Kivi osallistui sillä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran näytelmäkilpailuun ja voitti sen. Tarina perustuu kalevalaiseen Kullervon tarinaan ja sillä on yhteyksiä myös germaanisessa perinteessä tunnetun veljessodan myyttiin. Saattaapa tarinassa olla hiven tottakin. Joka tapauksessa se on juoneltaan kuin Kauniit ja Rohkeat: kuolleet nousevat haudoistaan ja rakastettu osoittautuukin omaksi sisareksi. Kullervo itse on kuin Ridge Forrester, komea ja vahva mies, joka pelottaa syöksyy seikkailusta toiseen.

Kiven kieli on rikasta ja koukeroista. Näin tuumii Kullervo kolmannen näytöksen alussa:

" Enhän menesty isäni huoneessa: verkon kutominen mulle ei mieluista ole eikä kortistossa, järven tyyneellä pinnalla, onkea huiskeilla ja salakkoja lipellä ylös. Nämät askareet mua vaivaa kuin hätärä-silmäistä karvas kaasu ja sauhu. Sentähdenpä kyysän pahteesta nyt karkasin karhukeihäs kädessä; mutta eipä toki suuresti mua haluta täällä kierrellä kontion jälkiä etsien."

Niin mitä? Kullervo on kortistossa, onko hän siis työtön? Työtön ongella?

Ei kai sentään. Kortisto tarkoittanee jotain kaislikon reunaa, jossa Kullervo heittää onkea veteen ja joko saa sillä pieniä kaloja tai lippoaa niitä lipolla. Hätärä-silmäinen taitaa kärsiä herkistä silmistä, mutta kyysän pahdetta en ymmärrä. Äkkiseltään siihen voisi sovittaa vaikka kotilieden kuumuuden, mutta kyysä tarkoittaa kääpiötä.

Ei ymmärrä. Minkähänlaisia ne muut SKS:n näytelmäkilpailuun osallistuneet tekstit olivat?

Kullervo on tragikomedia, jossa traagista ainesta on verrattomasti enemmän kuin komiikkaa. Aina en edes tiennyt, onko minun mielestäni hauska kohta sellaiseksi tarkoitettu. Huumoritajuni on vähän kyseenalainen.

Tämä ainakin nauratti minua: Kullervo tapasi Ainikin ja koki tämän kanssa lyhyen ja kiihkeän romanssin. Sitten kävi ilmi, että he ovat sisaruksia. Tyttö juoksi epätoivoissaan jokeen ja hukuttautui. Kaksi paimenta sattuivat näkemään tapauksen ja  kertoivat siitä Kullervolle, joka ei vielä tiennyt asiasta. Paimenet eivät pystyneet auttamaan Ainikkia, syystä että:
" Niin juuri oli asia kuin kumppanini nyt sanoo: ja siinä ei voinut ihmisen apu mitään, se on hyvin ymmärretty ja siksi toiseksi, niin ei kumpainenkaan meistä osaa uida."  


keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Epäaidon erottaa heti


Olen ihmetellyt yliopiston opintotietojärjestelmää, Korppia. Siellä on paitsi tietoja kursseista, myös tietoja siitä, kuinka moni ja millä arvosanoilla kursseja on suoritettu. Se, mikä minua on ihmetyttänyt on kurssisuoritusten vähäisyys. Esimerkiksi oma viimeisin suoritukseni, Omaelämäkerrallisen kurssin suoritus, ei näkynyt siellä ollenkaan.
Kysyin asiaa ja nyt tiedän, että kaikki suorituksia ei näytetä Korpissa, riippuu siitä, kuka suorituksen arvioi. Hyvä tietää, etten enää ihmettele, jos kurssille on ilmoittautunut 80 ihmistä ja suorituksia tulee vain 20.

Muuten olen vetkutellut monta päivää proosakurssin aloituksen kanssa. Ensimmäinen tehtävä oli kirjoittaa tosipohjainen kertomus. Helppoa kuin mikä, luulisi.Sain kuitenkin kehitettyä aloittamisesta niin suuren ongelman, että yöunetkin olivat vaarassa. Kunnes sitten tänä aamuna keksin, mistä kirjoitan ja nyt kertomus on valmis.

Kertomuksessa kiroillaan aika paljon. Sille ei mahda mitään, ihmisten täytyy saada puhua niin kuin puhuvat. Näen heti - kaikki muutkin näkevät - jos tarinan henkilöt puhuvat epäaidosti.

Kiroilemisessakin täytyy olla aito. Minulla oli kerran, hirveän kauan sitten, poikaystävä, jonka lempilausahdus ja järein kirosana oli: "Voi herranpieksut". Eihän semmoisesta mitään voi tulla, mies kiroilee kuin eunukki.

Asiasta toiseen. Kerään parhaillaan rohkeutta voidakseni tarjoutua kouluihin sijaiseksi. Olen selannut nettikeskusteluja sijaisena työskentelemisestä ja yrittänyt päästä perille, olisiko minulla mahdollisuuksia. Voisi olla.

Haluaisin kokeilla opettajan työtä tavallisessa koulussa. Olenhan minä nyt kansalaisopistossa opettajana, mutta se on erilaista.

Mitään haaveita ja unelmia ei pitäisi hautoa loputtomiin. Kaikkea, mistä haaveilee ja mikä on mahdollista, pitäisi edes kokeilla. Sen takia kerään nyt rohkeutta soittaakseni jollekin rehtorille ja kysyäkseni töitä.

Nettikeskustelujen perusteella sijaiseksi pyrkiminen tosin voi olla jokseenkin itsetuhoinen hanke.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Pikapostia

Olipa nopeaa toimintaa: palautin Omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kurssin oppimistehtäväni edellispäivänä ja jo tänään sain siitä arvion. Sain taas viitosen, mistä tietysti olen hirmuisen tyytyväinen.

Luen saamani palautteen huolellisesti. Luulen, että ihmiset yleensä lukevat omista töistään saamiaan palautteita tarkkaan. Rivien väleistäkin yrittää onkia jotain, mielellään jotain positiivista. Palaute on varmasti yhtä tärkeää kuin se teksti, josta palaute annetaan.

En tunne niitä opettajia, jotka lähettävät minulle palautteita. Olen Jyväskylän yliopiston opiskelija, mutta en edes tiedä, missä koko yliopisto on. Jyväskylässä, epäilemättä, mutta missä siellä? En osaisi mennä yliopistolle vaikka jonkun epätodennäköisen tapahtumasarjan kautta päätyisinkin Jyväskylän rautatieasemalle.

Minulla ei ole mitään ennakko-odotuksia opettajien suhteen kun en kerran heistä mitään tiedä. Kaikki ovat samalla viivalla, opettajina. Varmaan siellä on hyviä ja vähemmän hyviä kuten missä tahansa muualla. Jotenkin sitä vain kuvittelee, että opettajat ovat valtavan sitoutuneita työhönsä ja ihan innoissaan, kun saavat arvioida oppilaiden lähettämiä tekstejä. Mitä etuoikeus!

Taidan olla vähän lapsellinen.

En itse haluaisi olla niiden opettajien paikalla, jotka nyt auttavat meitä kirjoittajia eteenpäin. Ajatelkaa: opiskelisin ensin kirjoittamista ja päätyisin sitten arvioimaan kirjoittajaopiskelijoiden tekstejä. Se on ajatuksena yhtä houkutteleva kuin ajatus muurarista, jonka jalka juuttuu sementtiastiaan.

Eipä siitä ole pelkoakaan. Kun ryhtyy yli viisikymppisenä tavoittelemaan akateemista loppututkintoa on selvää, ettei edessä ole mitään akateemista uraa.

Nyt minulla on 85 opintopistettä. Tänä vuonna en taida ehtiä saada sataa täyteen.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Kirjoittaisit omaelämäkerran

Sain Omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kurssin oppimistehtävän valmiiksi. Nyt olen suorittanut puolet kirjoittamisen perusopinnoista.

En ole kovin taitava Wordin käyttäjä ja sen takia tehtävien viimeistely on vähän hankalaa. Nyt se oli erikoisen hankalaa, sillä tehtäväni sisälsi myös kuvia. Niiden mukana olo teki kirjoittamisen ja erityisesti tallentamisen aika hitaaksi.

Kurssi oli erittäin mielenkiintoinen. Kenen tahansa kannattaa kirjoittaa jotain omasta elämästään; se saa muistot elämään ja kirvoittaa kuka ties vaikka kuinka pitkiä muisteloja. Hyvä harjoitus on ottaa jokin valokuva ja kirjoittaa siitä kaikki, mitä kuvasta tulee mieleen. Voitte yllättyä.

Oppimistehtävässä valokuvamuistelun vaihtoehtona oli päiväkirja-analyysi. En pidä päiväkirjaa, joten se ei ollut vaihtoehto minulle.

En pidä päiväkirjaa, enää. Lapsena ja nuorena pidin, mutta vaikka olen säästänyt kaiken kirjoittamani, en pysty lukemaan vanhoja päiväkirjojani. En halua tietää mitään siitä maailmantuskaa potevasta, tuota pikaa hautaan kaatumassa olevasta surkimuksesta joka niissä kirjoissa esiintyy. Kirjoitin päiväkirjaa aina kun olin onneton ja nuorena olin aika usein.

Kävin jo kirjastossa hakemassa seuraavan kurssin kirjat. Kaikki viisi löytyivät helposti suoraan hyllystä. Kiitos veronmaksajien, minun ei ole tarvinnut ostaa yhtään kirjaa tähän mennessä. Ei kirjoittamisen opintoja varten, muita kyllä.

Kirjallisuuden verkkotentti lähestyy ja minulla on vielä luettavaa. Kiven Kullervoa en ole edes aloittanut ja Ahon Juha on myös lukematta. Onneksi kirjalistassa oli myös niitä, jotka olen hiljattain lukenut kuten Seitsemän veljestä ja Sudenmorsian.

Runoutta listassa edustavat Aaro Hellaakoski ja Edith Södergran. Tähän loppuun sopivat Södergranin säkeet, kuin marraskuusta kirjoitetut:

                                                         Uusia päiviä nousee.
                                                         Harvoin paistaa aurinko,
                                                         usein on pilvistä,
                                                         päivän tunnit kulkevat verkkaan alati vaihtuen,
                                                         tunneista tulee päiviä,
                                                         päivistä kuukausia.
                                                         Mikään ei muutu.

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Lopultakin

Nyt, kun minulla on koossa 80 opintopistettä, sain ensimmäisen erinomaisen arvosanani. Faktan ja fiktion sekoittuminen kirjoittamisessa -kurssi tuotti sen kaivatun viitosen. Olen saanut viitosen aikaisemmin vain yhdestä osatehtävästä, en kokonaisesta kurssista.

Tällä kertaa myös lähdeviittaukset olivat lähes oikein, vain yhdestä pisteen paikasta huomautettiin.

Olen aikuisopiskelutaipaleellani joutunut nöyrtymään sen totuuden edessä, että vaikka yrittäisin parhaani, en saavuta parhaita arvosanoja. Sitä on ollut vaikea hyväksyä, kun kuitenkin on vähän perfektionismiin taipuvainen.

Muistan oikein hyvin, miten lapsena ja nuorena, kun koulunkäyntiä hoideltiin miten sattui, äiti sanoi minulle usein, että jos sinä vain yrittäisit, pystyisit mihin tahansa. Uskoin äitiä, tietysti, vaikka en silloin yrittänytkään. Nyt joudun siis paitsi nöyrtymään oman rajallisuuteni edessä, myös huomaamaan, ettei äiti tiennytkään kaikkea.

Nykykoulussa ei käsittääkseni usuteta lapsia vertaamaan itseään toisiin. Ennen sitä käytettiin kannustimena: "Katsokaa, miten Tainan kaula kaartuu tässäkin liikkeessä," sanoi voimistelunopettaja ja me muut, joiden paksut kaulat eivät edes kääntyneet saati kaartuneet, tuijotimme ihanaa Tainaa kateellisina.

On todella hienoa, jos lapset opetetaan kilpailemaan vain itsensä kanssa. En kuitenkaan usko, että ihmisen luontainen vertailunhalu vielä sillä häviäisi. Vertaamalla itseämme muihin tunnustelemme omaa paikkaamme yhteisössä ja siinä toimivat syvemmät vaikuttimet kuin pelkkä opittu käyttäytyminen.

Niinpä minäkin mielelläni olisin hyvä siinä mitä teen. Mieluummin hyvä kuin huono.

Saan Omaelämäkerrallinen kirjoittaminen -kurssin pian valmiiksi. Yhden tarinan loppu antaa vielä odottaa itseään, sitten ei tarvitse kuin viimeistellä. Huomaan, että kirjoittaessani tarinoita jätän lopun mielelläni auki. Lukijana sellainen ärsyttää, haluan tietää, miten tarinan henkilöille käy.

Ehkä muillekin kirjoittajille loppujen keksiminen on vaikeaa. Mikä silloin onkaan helpompaa kuin jättää loppu avoimeksi.

Siinä on, keksikää itse loput.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Kirjoittamisen ilo löytyi

Totta se on, tänään huomasin ensimmäisen kerran, että haluan kirjoittaa.
En muista, milloin viimeksi olen tuntenut näin.

Yksi kirjoittamisopintojeni tavoitteista on ollut kirjoittamisen ilon löytäminen. Tuntuu ihmeelliseltä, että se olisi löytynyt jo nyt, näin pian. Tämä voi olla ohimenevää, mutta ihanaa yhtäkaikki.

Työ, kirjoittaminen tai joku muu, voi olla ihmiselle kutsumus. Sitten siitä kuitenkin tulee työtä, vain työtä, harmaata, arkista työtä, ja ilo katoaa. Työtä voi kuitenkin tehdä jopa vuosikymmeniä, vaikka se ei enää ole sitä, mikä alunperin tuotti tekijälleen iloa. Ihminen selittää itselleen ja muille olevansa kutsumusammatissa vaikka jokainen työpäivä tuntuu raskaalta ja ikävältä. Tai sitten ei vain tiedä, mitä muutakaan tekisi.
Ja että kuitenkin, kaiken jälkeen, on mahdollista löytää työn ilo uudestaan, se on ihme.

Minun kohdallani se on vaatinut taloudellisia uhrauksia ja opiskelijaksi heittäytymistä kypsässä keski-iässä. Mutta ehkä voin kuitenkin käyttää samaa talvitakkia vielä viidennenkin talven ja olla tilaamatta yhtään mitään houkuttelevista nettikaupoista jos siitä hyvästä saan tuntea iloa.

Kirjoittamisopinnoissa teen nyt omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kurssia. Kirjoitamme sukulaisistamme ja itsestämme sekä minä- että hänmuodossa. Vedän kansalaisopistossa muistelukirjoittamiskurssia, jossa kirjoitetaan ihmisten omia muistoja talteen, mutta itse kirjoitan niitä ensimmäisen kerran vasta nyt. Miksi ihmeessä en ole tehnyt sitä aikaisemmin?
Mitä meistä tiedetään muutaman vuosikymmenen päästä, jos mitään dokumentteja ei löydy? Ei juuri mitään ja kohta ei sitäkään.

Kirjallisuuskurssilla valmistaudun edelleen kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen tenttiin. Luen nyt Joel Lehtosen Putkinotkoa, aloitin tänään. Kohta alkusivuilla oli herkullinen kuvaus jossa on jotain kovin tuttua.

Vai mitä:

"On mitä on. Hidas luonteeltaan. Ja itsepäinen se on kuin synti. Ei sitä saa liikkeelle kangella kääntäenkään milloin se puuska tulee. Eipä silti, ettei hän tekisi työtäkin, milloin alkaa ---. Mutta se alkaminen on niin vaikeaa.
Ja ne alkamattomat puuskat ovat pitkiä. Kestävät joskus kokonaisen vuodenkin."


maanantai 11. marraskuuta 2013

Aikuisten opiskelijoiden blogeja?

Missä kaikki aikuisopiskelijoiden blogit ovat, tahtoo lukea!
Blogilistan haku ei löydä mitään hakusanalla "aikuisopiskelu", ei edes tätä blogia, vaikka olen laittanut sen hakusanaksi.
"Opiskelu" kyllä tuottaa paljonkin tuloksia, mutta sikäli kuin jaksoin lukea muutamien kymmenien esittelyjä, ne ovat "parikymppisen muotia, shoppailua ja poikaystävää rakastavan opiskelijan mietteitä elämästä". Ei niissä ole mitään vikaa, mutta minä haluaisin lukea toisten aikuisten opiskelukokemuksista.

Vinkkejä? Linkkejä?

Nyt katson myös kurssikavereitani Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopinnoista: eikö kukaan muu kuin minä kirjoita blogia? Haloo, kirjoittavat ihmiset!

Olen aina liittänyt kirjoittamisen halun julkaisemisen haluun koska minulla se on. Ymmärrän tietysti, tarkemmin ajatellen, etteivät kaikki halua levittää ajatuksiaan maailman tuuliin. Aika monet haluavat esimerkiksi kerätä oikein paljon rahaa ilman, että tahtoisivat koskaan lahjoittaa yhtään senttiä pois. Kai kirjoittaakin sitten voi vain omaksi ilokseen vaikken minä siinä mitään iloa näekään.

Mutta jos nyt jossain joku on niin ilmoittautukaa, kiitos.

Sain äsken Faktan ja fiktion vuoropuhelu kirjoittamisessa -oppimistehtävän valmiiksi. Lähetin sen saman tien arvioitavaksi vaikka tiedän, että tehtävä olisi parantunut parin päivän odottelulla. En kuitenkaan malta odottaa; kun kovan työn jälkeen saan jotain valmiiksi, haluan heti näyttää sen jollekin, vähän niin kuin "Äiti, äiti, katso!". Ja toisaalta pelkään myös sitä, että koneeni hajoaa ennen kuin ehdin painaa palautus-nappia.

Tämä nyt valmistunut tehtävä oli monipuolinen, siinä piti muun muassa kirjoittaa faktaa ja fiktiota samasta aihiosta. Vaikka tätä kohtaa ei edes arvostella, juuri se kuitenkin tuotti minulle eniten päänvaivaa. Valitsin aihiokseni uutisjutun, jossa kerrottiin Turun ennaltaehkäisevien vanhuspalveluiden saamasta palkinnosta. Kirjoitin siitä mielipidekirjoituksen, esseen ja novellin. Novelli oli tuskan takana, enkä vielä tänään herätessäni tiennyt, mitä siinä tulee olemaan. Lopulta kirjoitin vanhasta pariskunnasta, joka odottaa ensimmäistä kotisairaanhoitajakäyntiään (ennakoiva vanhuspalvelu). Sairaanhoitaja kuitenkin juuttuu portin taakse mikä puolestaan johtaa siihen, että vanhuksille käy huonosti.

Tämä oli muuten todellisuuspohjainen tarina. Vanha setäni kertoi pari päivää sitten, miten (taas kerran uusi) kotisairaanhoitaja ei ollut osannut avata porttia ja oli sitten tunkenut itsensä rikkonaisesta aidanraosta sisäpuolelle.

- Minä sanoin sille, ettet sinäkään mikään älyn jättiläinen ole, setä tuumasi.

torstai 7. marraskuuta 2013

Tasaisen hyvä joskaan ei erinomainen

Nyt minulla on 75 opintopistettä koossa. 50 niistä olen suorittanut Jyväskylän avoimessa yliopistossa, loput Turussa. Kandidaattitieni puoliväli on pian käsillä.

Hyvin tasaista tämä on ollut. Opintosuoritusotteessa on vain kolmosia ja nelosia, kun ykkönen, kakkonen ja viitonenkin olisivat mahdollisia. Olen siis suoriutunut "hyvin" joskaan en "erinomaisesti".

Sain tänään arvion Kirjallisuustieteen perusteet -kurssista, joka oli työläs ja hankala ja jota teinkin monta viikkoa. Sain siitä kolmosen, vaikka opettaja käytti arvostelussaan sellaisia sanoja kuin "kummallinen" ja "aika erikoinen ratkaisu". Kolmosen sain, koska siellä kuitenkin oli myös sanoja "mielenkiintoinen" ja "sovelias".

Ja vielä hän sanoi


arvatkaamitäarvatkaamitä


"perehdy vielä ohjeisiin lähdeviitteiden merkitsemisestä".

Jos olisin nuori kirjoittajanalku, sanoisin tähän


VITTUOLENPEREHTYNYTMILJOONAKERTAA!!


Mutta en tietenkään käytä noin rumaa kieltä vaan totean, että lähdeviittausten oikeaoppiminen merkitseminen nyt vain näyttää olevan minulle hieman haasteellista.

Se, mikä työssäni oli opettajan mielestä kummallista oli suppeahko kuvaukseni kirjallisuudentutkimuksen kehityksestä; olin keskittynyt lähes yksinomaan kuvailemaan historiallista tilannetta Englannissa tiettynä ajanjaksona Eagletonin mukaan. Jo sitä tehdessäni tiesin, että se on kummallista, mutta en kuollaksenikaan löytänyt lähdekirjoistani tietoja, jotka olisivat valaisseet asiaa. Epäilemättä niitä siellä oli, en vain osannut ottaa. Luulen, että tällä kurssilla luennoille osallistumisesta olisi ollut suuri hyöty.

Sain muuten Kotimaisen kirjallisuuden historia -kurssistakin kolmosen. Se oli se kurssi, jonka oppimistehtävää oli tosi hauska tehdä.

Eikun eteenpäin. Kirjoittamisopintojen Faktan ja fiktion vuoropuhelu -kurssi alkaa olla loppusuoralla ja valmistautuminen kirjallisuuden verkkotenttiin jatkuu. Keittiölukemisena on parhaillaan Maria Jotunia, sängyn vieressä odottaa F.E.Sillanpää.

Jotunin ihmiset puhuvat hauskasti, niistä ei tiedä, ovatko ne ylenmäärin itsetietoisia vai vähän hitaammanpuoleisia järjenkäyttäjiä.

- Lopeta jo se lörpöttely ja mene maate!
- Saatanhan tuota mennä.
- Mitä siinä sitten enää istut, joudu!
- Voinhan joutua.
                                  (Jotunia mukaillen)




tiistai 5. marraskuuta 2013

Olipa kehno aloitus

Sain tänään palautteen ja arvosanan Kirjoittamisen perusopintojen ensimmäisestä kurssista Kirjoittajan yhteisöt. Sain kolmosen, mikä oli ihan hyvä kun ottaa huomioon, että lopputehtävä oli kehno.

"Mikä oli ihan hyvä..."

 Kissan viikset. Tässä minä valehtelen täyttä päätä. Ei se mikään hyvä ollut ja nyt minua harmittaa.

Paras vain tehdä sitä, mitä herkästi neuvomme muille kun tulee töpeksittyä. Katsotaan peiliin, siellä se syy luuraa.

Olin kirjoittanut lopputehtävässä asian vierestä ja käsitellyt vähäisenkin oikean asian liian pintapuolisesti. Kaiken lisäksi lähdeviittaukset olivat taas kerran väärin. Tuskailin tätä samaa edellisessä blogissani Ruusupensaan takaa monet kerrat ja alan uskoa, etten opi lähdeviittauksia ikinä.

Tässä kohtaa on pakko huomauttaa, että kun törmäätte keskustelupalstoilla avauksiin joissa kysytään: "Olenko liian tyhmä yliopistoon," niin minä en ole niitä tehnyt vaikka voisin kyllä.

Nyt minulla kuitenkin on 68 opintopistettä plakkarissa ja seitsemän melko varmasti tulossa kunhan kirjallisuuden tarkastettavana olevat tehtävät tulevat.

Kirjoittamisen opintoni eivät käynnistyneet parhaalla mahdollisella tavalla, mutta silti olen ollut erittäin tyytyväinen Jyväskylän avoimeen yliopistoon. Tehtävät on tarkastettu nopeasti, kysymyksiin vastataan viipymättä ja ystävällisesti ja kaikki systeemit toimivat muutenkin hyvin. En valita Turun avoimestakaan, mutta sieltä minulla ei ole etäopiskelukokemuksia, Jyväskylästä ei muuta olekaan.

Keskustelin juuri Kreikassa asuvan serkkuni kanssa opiskelusta. Hän kertoi miettineensä opiskelun aloittamista ja oli kovin kiinnostunut minun kokemuksistani.

- Voisinhan minä mennä yliopistoon Ateenassakin, mutta mitä järkeä on ensin ajaa sinne kauheassa ruuhkassa ja sitten todeta, että yliopisto on taas kiinni, kun opettajat eivät ole tulleet töihin? Sitä tapahtuu yhtä mittaa, hän sanoi.

Vakuutin, että Suomessa kaikki toimii, tervemenoa vain ilmoittautumaan etäopiskelijaksi.

Opiskelu kaikkine ylä- ja alamäkineen on niin palkitsevaa, että sitä voi tehdä ihan huvin vuoksi vaikka ei tähtäisi tutkintoon tai tarvitsisi opintoja työn takia.

Tähän sopii hirmuisen hyvin myös varoitus, jonka huomasin tänään kirjakaupassa:

"LUKIJAT KUOLEVAT SIVISTYNEEMPINÄ."



 

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Hankalat aikuiset oppilaat

Perjantaisessa opettajainkoulutuksessa käsiteltiin muun muassa hankalan oppilaan käsittelyä.

Ai ettei kansalaisopistossa voi olla hankalia oppilaita? Niin minäkin, typerys, kuvittelin.

Oma opettajanurani on niin pienenpieni vielä, etten ole kohdannut yhtään hankalaa opiskelijaa, vain mukavia ja yhteistyökykyisiä. Kokeneemmat opettajat sen sijaan ovat nähneet vaikka mitä. Kauheimmat tapaukset terrorisoivat ryhmiä ja vievät toisilta opiskelurauhan, ihan samalla tavalla kuin jossain peruskoulussa.

Koulutuspäivä sai minut pohtimaan, olenko itse oppilaana hankala? Jos nimittäin tulkitsin kaiken kuulemani oikein se, että opiskelija esittää paljon kysymyksiä ja tuo omia kokemuksiaan esiin on

a) opettajan arvovallan kyseenalaistamista
b) osoittaa pätemisentarvetta 

Kyselen opiskelijana mielelläni ja (voi taivas!) kerron omia kokemuksiani jos niitä on.

Kyllä nyt hävettää. Pyydän anteeksi kaikilta opettajilta ja ryhmiltä, joita olen piinannut sopimattomalla käytöksellä. En tee sitä enää koskaan.

Onneksi - ja tämä on nyt ihan totta ja vakavasti otettavaa - tapasin mukavan, kokeneen opettajan joka oli sen verran poikkeava, ettei ollut koskaan kokenut yhtäkään oppilastaan liian hankalaksi.

- Se on asennekysymys, hän sanoi. Ja selitti, että kaikki oppilaat sopeutuvat ennen pitkää ryhmään, kun heitä vain kohtelee sopivalla tavalla. Tämä opettaja henki tasapainoa ja rauhallista itsevarmuutta, jonka suojissa varmasti onkin hyvä opiskella.

Taidan kuitenkin katsoa omaa kirjoittajaryhmääni uusin silmin ensi viikolla. Ei kai siellä vain, mukamas viattomien kysymysten takana, ole yritystä kyseenalaistaa minun arvovaltaani?

Peijoonit!

Sitten kirjoitetaan sata kertaa: Opettaja On Aina Oikeassa.  

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Ryhmätyöstä, todesta ja keksitystä sekä kengännauhoista

Olen ylihuomenna menossa kansalais- ja työväenopistojen opettajille tarkoitettuun koulutukseen. Luin äsken etukäteen lähetettyä kurssimateriaalia, joka kertoi ryhmistä, niiden muodostumisesta, vakiintumisesta ja erilaisista rooleista ryhmässä. Tärkeää tietoa opettajalle.

Itse olen todella huono ryhmätyöläinen, aivan onneton. Olen ihan liian hätäinen jaksaakseni sitä hirveää asioiden eestaas veivaamista, jota ryhmätyö välttämättä vaatii. Sen takia onkin parasta pysyä tällaisena yksinäisenä työntekijänä.

Opiskelun ja lehtiinkirjoitttelun ohella minä myös opetan vähän; selitys tuolle alulle.

Ylihuominen koulutus vie kallista opiskeluaikaa. Olen päässyt tosi hyvin vauhtiin sekä kirjallisuuden että kirjoittamisen kursseilla, olisi vähän niin kuin into päällä jopa. Kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksessa päätin haukata siististi palan kerrallaan. Otan yhden kirjan käsittelyyn ja etsin siitä kaikki oleelliset tiedot. Kirjoitan ne muistiin, lyhyesti. Kun tentti on kuitenkin vasta joulukuun kymmenes, ehdin mainiosti lukea muistiinpanoni perusteellisesti ja ties vaikka kaikki kirjatkin.

Faktan ja fiktion vuoropuhelu -kurssin oppimistehtävästä on jo kolmasosa valmiina. Tehtävän ensimmäinen osa käsittelee faktan ja fiktion risteilemistä samassa tekstissä. Aiheen käsittelyssä käytetään sekä asiantuntija-artikkeleita, kaunokirjallisuutta että omia kokemuksia. Kaunokirjallisessa osassa otin tarkasteluun Täällä Pohjantähden Alla -sarjan ensimmäisestä osasta kohdan, jossa kirkkoherran rouva Ellen Salpakari kerää nimiä Suureen adressiin.

Äkkinäinen ajattelija luulee, että faktan eli tosiasioiden ja fiktion eli kirjoittajan omien keksintöjen erottaminen tekstissä olisi helppoa. Mutta sitten, kun pitää selittää miten ja millä perusteella jotain voi väittää vaikkapa fiktioksi, ollaan vaikeuksissa.

Mikä esimerkiksi on totta ja mikä todellisuuspohjaista? Jos kerron tässä, että Pirkko oli tänään rautakaupassa ostamassa silikonia ja ruuveja, sekosi kengännauhoihinsa ja kaatui, loukkasi itsensä pahasti ja päätyi sairaalaan, kyseessä on ilman muuta todellisuuspohjainen tarina.

Se myös on totta eikä silti ole. Olin tänään rautakaupassa ostamassa silikonia ja ruuveja. Sekosin kengännauhoihini edellispäivänä ja loukkasin itseni. En loukannut pahasti enkä päätynyt sairaalaan. Ja kaikki tämä on sanasta sanaan totta.

Niin että ei ole helppoa erottaa totta ja keksittyä. Onneksi sillä ei useimmiten ole mitään merkitystäkään.

Ja olkaa tekin varovaisia nauhakenkien kanssa! Jos niissä on - kuten usein on - sekä nauhat, että ns. monohakasia, jalkineet ovat hengenvaaralliset.



perjantai 25. lokakuuta 2013

Jälkiä jättämättä

Kirjoitin kirjoittamisen perusopintojen johdantokurssin lopputehtävän ja lähetin sen. Siitä on jo kaksi päivää ja kaksi päivää minua on kalvanut ajatus, että olen kirjoittanut asian vierestä.

Lehtijuttuja tehdessäni olen usein havahtunut siihen, että luulen kirjoittavani asian vierestä. Sitten kaivan briiffin esiin ja tutkin tarkkaan, mitä siinä sanotaan. Joskus pelkoni on ollut oikea ja kaikki on pitänyt aloittaa alusta. Nyt en kuitenkaan aio tehdä niin; meni miten meni, yksi lopputehtävä ei ratkaise näissä opinnoissa sitä eikä tätä. Tarkoitus on oppia kirjoittamaan paremmin.

Ilmoittauduin saman tien uusille kursseille. Kirjoittamisessa paneudutaan seuraavaksi faktan ja fiktion vuoropuheluun ja kirjallisuudessa kotimaisen kirjallisuuden tuntemukseen. Viimeksi mainittua kurssi ajattelin taannoin lykätä kevääseen ja sen takia otin kotimaisen kirjallisuuden historian tehdäkseni, sen hauskan kurssin.

Lykkäysaikeeni johtui siitä, että kotimaisen kirjallisuuden tuntemus -kurssia varten pitää lukea kymmenen kirjaa plus osia kahdesta kirjallisuushistoriasta. Kurssia ei voi suorittaa itsenäisenä oppimistehtävänä vaan se pitää tenttiä. Tenttimahdollisuuksia puolestaan on kahdenlaisia: joko mennä paikan päälle Helsinkiin tai Jyväskylään tai sitten osallistua 10.12. pidettävään verkkotenttiin. Silloin pari viikkoa sitten kun punnitsin kahden kurssin välillä arvelin, etten millään ehdi valmistautua tuohon verkkotenttiin ja Helsingin reissu tulee liian kalliiksi. Ja nyt sitten kuitenkin olen aloittamassa tuota kurssia, kaksi viikkoa ensimmäisen perumisen jälkeen. Saahan sitä yrittää.

Surffailen aika paljon netissä ja luen erilaisia keskustelupalstoja. Yhdellä niistä oli keskustelu yliopisto-opinnoista; keskustelun aloittaja kysyi, miten hyvin muut opiskelijat muistavat opiskelemiaan asioita.

Ketjuun tuli paljon vastauksia. Suurimmassa osassa kerrottiin, että yliopisto-opiskelijat eivät muista opiskelemistaan asioista yhtään mitään tai hyvin vähän. Tieteellistä kirjallisuutta lukemalla ei varsinkaan opi mitään, väitettiin. Jos jotain on opittu, se on tapahtunut tiedettä tai muita tosiasioita popularisoivista kirjoista.

Tämän ketjun lukeminen oli tosi lohdullista. En ole yksin enkä ehkä ihan umpityhmäkään, vaikka tieteelliset kirjat eivät juuri jätä jälkiä pääparkaani. Sen sijaan kiinnostavasti kirjoitettu kirja, kertoipa mistä tahansa, on helppo muistaa.

Kuulostaa tosi yksinkertaiselta, mutta on mahdotonta siirtää oikeaan elämään. Tieteellinen kirjoittaminen on oma lajinsa ja sitä harrastetaan yliopistoissa. Sen kuuluu olla kuivaa ja vaikeaselkoista sillä se on kirjoitettu enemmän toisille kuivia ja vaikeaselkoisia kirjoja kirjoittaville kuin niille, joiden pitäisi oppia kirjoista jotain.

Ehkä väitteeni on lapsellinen, ymmärtämätön. Mutta sellaisia me oikeat ihmiset olemme.    
  

tiistai 22. lokakuuta 2013

Hyvä päivä vaikka vähän huolestuttaa

Tänään on ollut hyvä päivä. Ensinnäkin tapahtui se historiallinen juttu, että sain erinomaisen arvosanan. Elokuvakäsikirjoituskatkelmani arvioitiin viitosen veroiseksi ja se on todella minun ensimmäinen yliopistosta saamani viitonen. Lähes kaikki muut arvosanani ovat kolmosia ja nelosia. Ja ne muutamat - mutta niitä on vain muutamia.

Toinen hyvä asia on se, että sain kotimaisen kirjallisuuden historian kurssin suoritettua. Tai oikeammin sain oppimistehtävän valmiiksi ja lähetin sen arvioitavaksi.

Ajantajuni on hämärtynyt. Luulin, että tehtävän tekemiseen meni korkeintaan kolme päivää ja sitten kun tarkistin asian näin, että siihen oli kulunut kokonainen viikko.

Kotimaisen kirjallisuuden historian kurssi on hauskin, mitä tähän mennessä olen suorittanut. Tein tehtävää kuin parastakin kaunokirjallista teosta JA SE jos mikä ennustaa huonoa. Jos jotain olen tieteellisestä kirjoittamisesta oppinut niin sen, että hauskaa se ei ole. Ei saa olla. Ei voi.

Kahden opintopisteen arvoiseen kurssiin käytin kahtatoista lähdeteosta. Kerron tämän vain siksi, että se kuulostaa hienolta. En tietenkään lukenut kirjoja, enhän minä viikossa olisi millään ehtinyt.

Alussa, kun aloitin avoimet yliopisto-opinnot luulin tosissani, että kaikki kirjat pitää lukea kannesta kanteen. Oppimistehtävien ohjeet kun yleensä alkavat jotenkin siihen tyyliin, että "tutustu lähdekirjoihin huolellisesti". Luin siis kirjoja yksi kerrallaan. Hitaasti, jotta ymmärtäisin, mitä niissä sanotaan.

Se menetelmä ei tuntunut toimivan.

Kerran laskin, että sillä vauhdilla, jolla "huolellinen tutustuminen" edistäisi opintojani, menisi kandidaatin tutkinnon suorittamiseen noin kaksitoista vuotta.

Nykyään teen niin, että luen tehtävänannon huolellisesti. Sitten silmäilen kirjojen sisällysluettelot ja poimin sieltä tärkeimmät kohdat. Ryhdyn heti kirjoittamaan ja etsin tietoja sitä mukaa kuin tarvitsen niitä. Yritän saada nopeasti jonkunlaisen yleiskuvan aiheesta. Sillä tavalla voi käsitellä kaksitoista kirjaa viikossa, enemmänkin.

En oppisi asioista yhtään enempää, jos edelleen yrittäisin lukea kirjat kannesta kanteen. En oppisi edes sen vertaa mitä nyt, sillä minä en opi yksin lukemalla.

Opiskelusta puheenollen: kuuntelin eilen kauhulla uutista siitä, miten opiskelupaikkaa ei enää voisi saada, jos on jo opiskellut jossain. Tarkoittaa siis sitä, että kun 16-vuotias Mikko päättää peruskoulun ja pääsee ammattiopiston autonasentajalinjalle, hänen on käytännössä tehtävä alan töitä loppuelämänsä. 16-vuotiaan pitäisi siis tietää, mitä hän elämältään haluaa.

Katsoin Krista Kiurun pyöreitä silmiä ja mietin, onko rouva ministeri itse aina tiennyt aivan varmasti, mitä tahtoo? Sikäli kuin olen nuorisoa seurannut, he eivät ole yhtään sen varmempia tulevaisuudensuunnitelmistaan kuin itse olin nuorena. Eivät senkään vertaa.

Toivottavasti olen ymmärtänyt opetusministerin suunnitelmat väärin. Ymmärrän hyvin, että nuoret pitäisi saada töihin, mutta ei se hyvänen aika sillä tavalla onnistu, että heitä estetään opiskelemasta.
Eiköhän se onnistuisi paremmin niin, että työpaikkoja ja asiallisia työehtoja olisi olemassa, myös nuorille.
    


lauantai 19. lokakuuta 2013

Mitä kirjoittaja tarvitsee?

Millaisessa paikassa ja millaisilla välineillä kirjoittaminen sujuu parhaiten?

En minä tiedä, tämä oli kysymys.

Olen kirjoittanut matkakirjoituskoneilla, sähkökirjoituskoneilla, pöytämallisilla tietokoneilla sekä kannettavalla. Lisäksi olen kirjoittanut käsin, kynällä ja paperilla.

Kirjoituspaikkojani ovat olleet keittiö, makuuhuone, olohuone, kellari sekä muutamat muut vaikeammin määriteltävät tilat. Olen istunut kaikenlaisten tasojen edessä useilla erilaisilla tuoleilla.

Sain oman työhuoneen viime keväänä. Siellä minulla oli oikea kirjoituspöytä, kunnon työtuoli ja ovi, jonka saatoin sulkea.

Lahjoitin juuri kirjoituspöytäni pois. Viime aikoina olen kirjoittanut enimmäkseen keittiön pöydän ääressä kannettavalla.

En osaa päättää tai sitten paikalla ei ole väliä. En kuitenkaan ole huomannut, että välineillä olisi merkitystä muuten kuin sillä tavalla, että niiden on parasta toimia. Enemmän merkitsee se, että ympärillä on hiljaista ja että koko ajan ei keskeytettäisi.

Aino Kallas kertoi kirjoittavansa nojatuolissa, lehtiö polviensa päällä. Se kuulostaa hirveän huonolta työasennolta, tuskin Kallaskaan aina teki niin.

Naiskirjoittajille epämääräiset, ei-ammattimaiset kirjoituspaikat taitavat olla tavallisia. Kirjoitusten syntyyn ei vaikuta niinkään toimiva työympäristö kuin se, että ylipäätään saa rauhallisen hetken kirjoittamiseen. Tämä koskee erityisesti pienten lasten äitejä.

Joskus ajattelen, että Lapissa (Lappi on minulle jonkunlainen Eldorado), jossain erämaamökissä, olisi ihana keskittyä kirjoittamiseen. Järkiminäni tietää totuuden eikä edes yritä.

Juuri nyt istun työhuoneessani. Tein itselleni uuden kirjoitustason kahdesta matalasta kaapista ja niiden väliin nostetusta puulevystä. Se toimii ja jos ei toimi, ei haittaa. Voin olla keittiössäkin. Keittiön vetovoima liittyy jääkaappiin.

En tiedä, missä ja miten olisi paras kirjoittaa. Sen olen kuitenkin huomannut, että missä ja millä tahansa voi tehdä työtä.

Enemmän kuin kirjoittamisen paikka, tuloksen syntymiseen vaikuttaa se, että saa itsensä asettumaan siihen paikkaan ja aloittamaan työn.  

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Vihdoinkin asiaan

Nyt otan vähän sanojani takaisin kirjallisuuden opiskelun ankeudesta. Kotimaisen kirjallisuuden historian kurssi on nyt lopulta sitä, mitä kuvittelin tämän olevan.

Eipä tästä kurssista saa kuin kaksi opintopistettä, mutta sen korvannee työn hauskuus. Painelin innoissani kirjastoon etsimään sopivia kirjoja ja nyt pöydällä vieressäni odottavat Minna Canthin Kertomuksia, Canthin elämäkerta, Elina Vaaran elämäkerta, Vaaran Hopeaviulu, Eino Leinon Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja, Hannu Mäkelän Eino Leino, Elämä ja runo Marja-Liisa Vartion elämäkerta, Vartion Kaikki naiset näkevät unia ja Leena Kirstinän Kirjallisuutemme lyhyt historia. Tämä valikoima ei tietenkään edusta koko kotimaisen kirjallisuuden historiaa, mutta toimii työkaluina oppimistehtävän tekemisessä.

Otin ensimmäiseksi käsittelyyn Canthin, hän saa edustaa vuosisadan vaihteen realismia. Leino pääsee pramille kansallisen uusromantiikan kohdalla, Elina Vaara kertoo Tulenkantajista ja Vartio suomenkielisistä modernisteista.

Marja-Liisa Vartio oli luonteva valinta siksi, että luin Kaikki naiset näkevät unia kesällä ja luen parhaillaan hänen elämäkertaansa. Tuon Leinon Elämä ja runot luin senkin kesällä, samoin Canthin Kertomuksia. Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican laulut ovat erikoisen mielenkiintoisia, sillä nehän Leino kirjoitti Aino Kallakselle.

Kirjoituskurssilla käymme tämän viikon verkkokeskustelua verkkokirjoittamisesta. Esillä ovat olleet jo ainakin blogit ja facebook.

Jotkut pitävät facebookia turhana ja jopa vaarallisena (en nyt puhu kurssikavereistani), mutta minusta se on hauska ja hyödyllinen. Olen ihan oikeasti saanut sen kautta apua esimerkiksi jutun tekemisessä tai selvittänyt jonkun muun kysymyksen nopeasti ja helposti. Sitä kautta tulee myös sovittua kavereiden tapaamisia kasvotusten.

Välillä ajattelen, että miksi minulla on facebook-kavereita, jotka tuskin tunnistavat minua jos tulevat vastaan? Mutta sitten taas päättelen, että se on sitä verkostoitumista ja noistakin tuttavuuksista voi joskus olla hyötyä työssä. Kai hekin ovat ajatelleet hyötyvänsä minusta, kun ovat kaveriksi pyytäneet.

Vähänpä siellä mitään oikeita kavereita on. Minulla taitaa olla noin 80 nimeä kaverilistassa, mutta kuinka monelle voin soittaa, jos tarvitsen ystävän olkapäätä? Yhdelle. Kahdelle. Kolmelle korkeintaan.

Facebookin vaarallisuus on kyllä liioittelua. Mikä pakko sinne on laittaa alaoven koodi ja pankkitunnukset? 

Ei mikään, tietenkään.      

maanantai 14. lokakuuta 2013

Perusopinnot puolessa

Kahden päivän kiivaan loppukirin jälkeen Kirjallisuustieteen perusteet -kurssi on nyt suoritettu. 20 sivua, 46450 merkkiä. Laitoin työn menemään heti kun sain valmiiksi ja tunnustan, en edes lukenut sitä läpi vaikka olisi pitänyt, sillä nyt huomaan, että olen kirjoittanut kansilehdelle kurssin nimen väärin. Ei lupaa hyvää.

Yritin muistella, miksi pari vuotta sitten halusin niin kovin yliopistoon lukemaan kotimaista kirjallisuutta. Siihen täytyy olla jokin syy. Paneuduin asiaan sen verran vakavasti, että etsin netistä kirjallisuudenopiskelijoiden kokemuksia ja löysinkin. Siellä joku asiassa jo pitemmällä oleva sanoi, että kirjallisuudenopiskelu ei välttämättä sovi tietyllä tavalla luoville ihmisille ja siitä minä keksin heti, että olen juuri tietyllä tavalla luova ja siksi kirjallisusutieteen perusteet koetteli niin pahoin takapuoltani (sillä sen kestävyydestähän tässä kyse on).

Nyt olen joka tapauksessa suorittanut puolet kirjallisuuden perusopinnoista; oletan sentään, että äsken valmistunut kurssi menee läpi, vaikka mitään huippuarvosanaa ei ole tulossa. Ilmoittauduin saman tien kotimaisen kirjallisuuden historian kurssille. Mitä pikemmin saan nämä perusopinnot suoritettua, sitä pikemmin saan keskittyä verrattomasti mielenkiintoisempaan kirjoittamisen opiskeluun.

Kirjoittajaopinnoissa on menossa verkkoyhteisöt-jakso. Voin jo vähitellen ryhtyä kirjoittamaan lopputehtävää ja sitten johdantojakso on valmis.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Yliopiston blogiteksti on luettavissa

Täältä löytyy se yliopiston blogikirjoitus, josta kerroin aikaisemmin:

http://kirjoittajanmatkassa.blog.jyu.fi/

Sain sen tehtyä eilen illalla sen jälkeen, kun opettaja oli varovasti kysynyt, milloin arvelen kirjoituksen valmistuvan. Olin tietysti lykännyt aloittamista tuota tuonnemmaksi.

En keksinyt mitään hauskaa, joten päätin olla rehellinen ja kertoa siitä, millaista on olla ammattikirjoittaja olematta kuitenkaan kukaan. En ole ainoa, vaikka ei se minua lohduta.

Muistan erään Jari Sillanpäästä tehdyn haastattelun, jossa hän kertoi laulajanurastaan. Ennen tangokuninkuutta hän lauloi ammattimaisesti, mutta vailla suurempaa menestystä. Hän oli aina se ihan ok-kaveri, jonka saattoi tilata, jos ei parempaa ollut tarjolla.

Minulla on vähän samanlainen olo kirjoittajanurani suhteen. Silloin harvoin, kun olen saanut työstäni palautetta, se on yleensä ollut kiittävää. Kiitoksen hetkellä tulee aina jotenkin toiveikas olo ja sellainen No? No, entä sitten, -tunnelma.

Mitä no ja mitä entä sitten? Ei mitään. Olet ihan kiva kirjoittaja, mutta siihen se jää. Eikä tästä voi olla katkera kenellekään, se ei ole kenenkään syy.

No, mutta käykää lukemassa Kirjoittajan matkassa -blogia. Siellä on muitakin kiinnostavia juttuja. 

lauantai 5. lokakuuta 2013

Sensori iski ja aikataulu pettää

Bloggerin kanssa on ollut vähän ongelmia. Eilen kirjoitin päivityksen valmiiksi, painoin "julkaise"-nappulaa ja hävitin kaiken. Ehkä se oli Bloggerin oma sensori, olin vähän ilkeä. Sellaista universaalia ilkeyttä vain, ei mitään henkilökohtaista.

Opiskelu on edistynyt kuluneella viikolla kehnosti. Edistynyt se on, olen saanut kirjoituskurssin tehtävät tehtyä ja kirjoittanut kirjallisuuskurssin oppimistehtävää. Mutta valmista ei tullut, vaikka asetin itselleni epämääräisen määräajan saada kirjallisuuden perusteet -kurssin valmiiksi tähän viikonloppuun mennessä. Ei onnistu, menee ensi viikkoon.

Kirjoituskurssilla teimme draamakohtauksen ja olemme nyt antaneet niistä palautetta toisillemme. Harjoittelemme edelleen palautteen antamista ja vastaanottamista, emme muuta. Olen jopa oppinut jotain uutta palautteesta, ainakin sen, miten tärkeää on olla huolellinen kun arvioi toisen työtä. Jos joku luovuttaa työnsä toisten arvioitavaksi on oikein ja kohtuullista odottaa, että ne toiset vaivautuvat edes lukemaan tekstin kunnolla.

Meillä ei tällä kurssilla ole mahdollisuutta vastata saamaamme palautteeseen. Emme siis voi selittää, että itse asiassa tarkoitin sitä tai tätä ja tällä tavalla ja olet nyt ymmärtänyt minut väärin. Minusta se on ihan hyvä, eivät ne tekstit selittämisestä miksikään tule. Eri ihmiset lukevat joka tapauksessa eri tavoilla ja ymmärtävät asioita omista lähtökohdistaan. Mikään teksti ei voi olla niin yksiselitteinen, mahdollinen ymmärtää vain yhdellä tavalla, etteikö siitä voisi tehdä useita tulkintoja. Ei kai voi? Joku lakiteksti ehkä saattaisi, tai sen pitäisi olla.

Ai niin, se draamakohtaus jonka kirjoitin. Sen synnyttäminen vaati todella pinnistelyä ja huokailemista, mutta lopputulos oli ihan kelvollinen.

Jos huomenna sataa, keskityn kirjallisuuskurssiin. Olen päässyt siihen saakka, että syvennän vielä vähän marxilaisen kirjallisuudentutkimuksen teoriaa ja sitten pääsen analysoimaan jotain tekstiä sen ja feministisen kirjallisuusteorian näkökulmista.

Lähdeteokseni ovat valitettavan sekavia, erityisesti Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteet. Asioita voisi esittää ihan yksinkertaisestikin, minun mielestäni. Mutta ehkä se ei yliopistossa käy laatuun.

Tai sitten Suomessa ollaan onnistuttu yhtä hyvin kuin Englannissa, jossa Terry Eagletonin (Kirjallisuusteoria, johdatus) mukaan kirjallisuudenopiskelu nähtiin aikoinaan niin heppoiseksi puuhasteluksi, että yliopistomaailmassa nähtiin kovasti vaivaa, jotta siitä saatiin riittävän puisevaa ja niin ollen yliopistokelpoista.

Jos siis huomenna sataa, keskityn tähän. Jos ei, tyhjennän kompostin.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Isä on perheen ulkojäsen

Harvoin, jos koskaan, olen lukenut kirjaa jossa mies kuvaisi naisia yhtä tarkkasilmäisesti kuin Joonas Konstig tänä vuonna ilmestyneessä teoksessaan Totuus naisista (Gummerus). Ehkä Sami Rajakylän Pätkärunoilija pääsi lähelle, mutta lähestymiskulma oli vähän toinen. Konstigin kirjassa päähenkilö, Tapani, on isä ja nimenomaan isän tunnoista on kyse.

Tapanilla on kaksi aikuisuuden kynnyksellä olevaa tytärtä ja vaimo, jonka mies luuli tuntevansa. Tavalliselta ja tavallisen onnelliselta näyttävässä perheessä tapahtuu kaikenlaista ja lopussa kaikki on kuten joskus ennen eikä mikään silti ole koskaan enää samaa.



Konstig on omistanut kirjansa kaikille miehille, joilla on tyttäriä. Minä en antaisi tätä isänpäivälahjaksi ainakaan miehelle, jonka isyys tyttärien kanssa on tuore, sen verran raadollinen Konstigin isyyskuva on. Ei niin, etteikö Tapani osaisi rakastaa tyttöjään, päinvastoin: hän on valmis koska tahansa heittäytymään auton alle tai rikkomaan lakia tai antamaan kaikki rahansa tai ihan mitä tahansa vain rakkaudesta lapsiinsa. Tapani on loistava isä, oikein täyskymppi isäksi. Silti mikään, mitä hän tekee, ei riitä edes siihen, ettei isä tuntisi itseään armottoman ulkopuoliseksi.

Konstig osaa asettaa sanansa. Kirjassa Tapani miettii katkerana, miten niinä kertoina, kun heillä lapsille on huudettu tai niitä on kohdeltu kaltoin, tekijänä on ollut äiti eikä hän "---tunneköyhä Tapani, hän joka on aina tehnyt kaiken tyttöjensä vuoksi, oli synnytyssalista asti valmis tuhoamaan jokaisen joka uhkaa näitä, oli valmis risteyksissä syöksymään auton eteen jos sillä pystyisi sysäämään autoa edes sen verran, etteivät tytöt jäisi alle --- hän, joka teki kaksitoistatuntisia työpäiviä puolet 90-luvusta, että tytöillä pysyisi talo alla ja muutakin kuin neljänviljanpuuroa pöydässä ja että ne saisivat laulutuntinsa ja cd-soittimensa ja uudet talvikengät - häntä kohdellaan kuin olisi jotenkin söpöä että hän pitää huolta lapsistaan."

Ei käy isiä kateeksi. Ei ainakaan niitä, jotka tosissaan yrittävät eivätkä silti koskaan pääse perheen sisäpiiriin.

Lunastaako kirja lupauksensa ja kertoo totuuden naisista? Ikävä sanoa, mutta taitaa lunastaa.



    

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Ruutu pimeänä

Nyt on jo keskiviikko, sen viikon keskiviikko, jonka lopussa oletin saavani kirjallisuustieteen perusteet -kurssin valmiiksi. Aika on tärkki, kuten A.Kallas sanoisi.

Kirjoitin äsken osaa, jossa kerroin kirjallisuustieteen historiasta. On hauska ajatella, miten noin sata vuotta sitten Englannissa hienoin mahdollinen opiskeluala oli englantilainen kirjallisuus. Kuvitella! Mitä, jos meillä kotimainen kirjallisuus nousisi nyt tuollaiseen arvoon: kotimaisen kirjallisuuden opiskelijat omistaisivat himotuimmat haalarit ja legendaarisimmat nimikkoravintolat, olisivat huippuhaluttuja seurustelukumppaneita ja älyllisesti, tietysti, verrattomasti kaikkien muiden yläpuolella. Heillä olisi varaa luoda hitaita, huvittuneita ja salaivallisia silmäyksiä joihinkin rassukoihin oikeustieteilijöihin tai tuleviin lääkäreihin.

Ei hassumpi kuvitelma. Siitäs saisivat, mokomat.

Kirjoittamisen opinnoissa on nyt kahden viikon draamajakso. Tehtävänä on kirjoittaa noin kolmen sivun mittainen, ehjä katkelma esimerkiksi näytelmää tai elokuvaa.

Näen tapahtumat usein kohtauksina jossakin elokuvassa. Olen monet, monet kerrat kehittänyt päässäni mitä herkullisimman - omasta mielestäni - tosielämään pohjautuvan minisarjan, hekotellutkin sille yksinäni ihan vedet silmissä. Tiedän, että olen.

Mutta nyt, kun minun pitäisi kirjoittaa tuollainen kohtaus, en saa mitään  päähäni saati ulos sieltä. Minulle ei ole koskaan tapahtunut mitään erikoista eikä hauskaa. Kellekään muullekaan ei ole. En kykene edes kuvittelemaan, että olisi.

Onneksi löysin vanhan opinnäytteeni siltä ajalta, kun opiskelin draamakirjoittamista (toden totta, olen opiskellut sitä!). Huomenna otan sen esiin, luen läpi ja saan toivottavasti taas kosketuksen tuohonkin lajiin.

Tiedän, että dialogin kirjoittaminen on hirmuisen hauskaa. Saa laittaa ihmiset sanomaan ihan mitä haluaa.

- Pirkon uusin näytelmä on valtava suksee.
- Näin on. Liput myytiin vartissa ja Lippupalvelun ovella on vartijat estämässä mellakoita.
- Facebookiin oli tullut satatuhatta tykkäystä päivässä.
- Se on kun sen osaa.



sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Lehtityöjakson opetukset

Lehtityöjakso loppuu tänään. Katsoin äsken Optimasta, onko sinne tullut uusia arvioita ryhmän jutuista; eilen puuttui vielä joitain. Oli tullut uusia, mutta jotain vielä puuttuikin.

Ei sillä, että tehtävien palauttamisen ajalla olisi jotain väliä. Pääasia, kun tulevat ja sekin on pääasia vain niille, joiden työt ovat vielä tekemättä. Muuten on ihan sama, miten matkan tekee, jos vain on perillä silloin kun pitää.

Nyt, kun lehtityöjakso tosiaan on päättymässä, voin jo miettiä, olenko oppinut jotain.

Olen harjoitellut kirjallisen palautteen antamista. Olen ehtinyt katua sanomisiani ja sitä, mitä en sanonut. Olen mielestäni ollut välillä aika tarkka ja asiallinenkin.

Omasta jutustani olen saanut kohtuullisia arvioita. Asiallisia. Asiallisuus näkyy olevan päivän sana.

Eräs  palautteenannossa vastaan tullut asia on se, kenen asialla jutun kirjoittajan eli toimittajan tulee olla?

Tämähän on selvää kaikille: toimittajan tulee kirjoittaa rehellisesti, puolueettomasti ja analyyttisesti. Haastateltava ei saa päättää, mitä kirjoitetaan eikä toimittaja saa lumoutua haastateltavan kauniista silmistä. Missään tapauksessa lehden ilmoittajat eivät päätä, mitä lehdessä kirjoitetaan.Sensuuri on tuttua vain entisestä Neuvostoliitosta. 

Meneekö tämä oikeasti näin? Meneekö muka?

Onneksi meillä kuitenkin on blogistania, täällä saa sanoa mitä vaan.

Lehtityöteemasta vielä vähän, vaikka tämä menee nyt hiukan aiheen vierestä.

Näin otsikon, jossa kehuttiin unohtumatonta ulkomaanmatkaa. Jutun alussa todettiin, että jotkut matkat jäävät ikuisesti mieleen, jotkut eivät.

Ehkä näin on. Ehkä joku matkailee niin ahkerasti, ettei edes muista, missä kaikkialla on käynyt. Mutta miksi ne "unohtumattomat" matkat tehdään aina jonnekin mahdollisimman kauas eikä koskaan ihan lähelle? Miksi suomalainen kokee "tulleensa kotiin" jossain Madagaskarilla tai Polynesiassa eikä esimerkiksi  Humppilassa tai Tursunperällä?
Niissäkin on kauniita paikkoja ja kosolti mahdollisuuksia löytää itsensä. Kaiken lisäksi ne ovat aivan älyttömän eksoottisia ja valtavan kaukana melkein kaikkien maailman ihmisten mielestä.

Huomenna kirjoittajakurssilla alkaa draamajakso. Tehtäväksi tulee kirjoittaa pieni katkelma esimerkiksi näytelmästä. Optimassa olisi jotain ohjeita, mutta minä en niitä näe, kun en saa pdf-tiedostoja näkyviin. Pitäisi ladata Adober ja olen sitä yrittänytkin, mutta lataus ei onnistu.

No, kyllä tässä ilman mallejakin selvitään, keksitään ihan itse.

Siitähän luovassa kirjoittamisessa perimmältään on kysymys.



keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Minun tekstejäni ei muuten sorkita

Olen kirjoittanut palautteita henkilöjutuista sekä pienen kappaleen kirjallisuudentutkimuksesta tieteenalana. Molemmat kurssini ovat siis saaneet tänään osansa.

Vertaispalautteen antaminen on eräänlaista nuorallakävelyä. Olen ensinnäkin ihan varma siitä, ettei kukaan ota mielellään vastaan vertaispalautetta. Tai ottaa, jos vertaiset tyytyvät kehumaan, mutta kuka ikinä haluaisi kuulla joltain vertaiseltaan, että työssä on kehittämisen varaa?

Vertaisten kehitysehdotukset herättävät vain kysymyksen, kuka sinä olet minua neuvomaan, ethän itsekään sen paremmin osaa. Tuskin näinkään hyvin.

Ollaan rehellisiä, näin se menee.

Ja tästä syystä palautteen antaminen on vaativaa; että sanoisi jotain, jolla on merkitystä eikä kuitenkaan liikaa ärsyttäisi saati loukkaisi.

Kirjoittajat, toimittajat ainakin, ovat usein herkkähipiäistä joukkoa. Omat tekstit ovat virheettömiä, eikä niitä tarvitse kenenkään tulla sorkkimaan. Piste.

Joudun nyt selvästi patistelemaan itseäni tuon kirjallisuuden kurssin kanssa. Miten tuntuukin niin hankalalta löytää kurssikirjoista selvää kuvaa siitä, miten ja missä kirjallisuudentutkimus on kehittynyt, mitä se on ja mitkä teoriat ovat tärkeimpiä? Eihän tässä mitään uutta ole sikäli, että tietojen haaliminen eri lähteistä ja niiden yhdistäminen kokonaisuudeksi on kuitenkin ihan arkista työtä. Jonkinlainen haluttomuus väijyy nyt minua.

Sitten, kun saa vähän tehtyä, saa kappaleenkin kirjoitettua, tulee hyvä mieli. Pahinta on, jos ei edes yritä.

En ole nähnyt mitään tilastoja siitä, kuinka moni avoimeen yliopistoon ilmoittautunut saa kurssinsa suoritettua. Olen kuitenkin seurannut mielenkiinnolla, miten moni omilla kursseillani saa työn tehtyä ja vertaan sitä kurssille ilmoittautuneiden määrään. Sen mukaan aika monet jättävät leikin kesken. Jos olen väärässä, saa korjata.

Pienistä hankaluuksista huolimatta en ole kertaakaan ajatellut, etten suorittaisi jotain kurssia. Luovuttamisen ansaan en lankea enää ikinä, en, jos se suinkin minusta riippuu.

Töitä ja opiskeluja ei saa jättää tekemättä, kirjan sen sijaan voi huoletta sulkea, jos se ei miellytä. En ollenkaan ymmärrä mitään niin überluterilaista kuin että kaikki kerran aloitetut kirjat on pakko lukea loppuun. Puhun siis kaunokirjllisuudesta tai mistä tahansa, mitä joku lukee huvikseen.

Viimeksi jätin kesken Miina Supisen Orvokki Leukaluun Urakirjan. Kun ei naurattanut niin ei naurattanut.
Nyt luen kertomusta Albiinasta, Aleksis Kiven suuresta rakkaudesta.

Ei sekään naurata, mutta on sentään muuten mielenkiintoinen.  

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Henkilöjuttu ei kerro koskaan totuutta


Lehtityöjakson haastatteluparini lähetti kirjoittamansa jutun minulle tarkistettavaksi. Tehtävämme siis oli haastatella pareittain toisiamme ja kirjoittaa toisistamme henkilöjuttu. Seuraavaksi annamme palautetta muutamista jutuista ja tämä jakso on siinä.

Parini oli onnistunut tosi hyvin. Olin ihan ihmeissäni siitä, miten tarkkaan hän oli lukenut muistiinpanot ja kirjoittanut kaiken kertomani juuri sellaisena, kuin sen kirjoitin chattiin. Olin mielissäni, lähes imarreltu, sillä antoihan juttu minusta sellaisen kuvan kuin olin halunnut.

Tässä tullaankin jutunteon sudenkuoppaan. Miten toimittaja voi huolehtia siitä, ettei haastateltava vedätä häntä ja lasketa luikuria ja palturia ja pidä pilkkanaan reportterirukkaa?

Ei oikein mitenkään. Sen tähden ei kannata ottaa henkilöjuttuja kovin vakavasti eikä tosissaan.

En tarkoita, etteikö se juttu jonka juuri luin ja joka kertoi minusta, olisi totta. On se. Mutta ei se silti minusta paljon mitään kerro kuten ei kerro sekään juttu, jonka minä kirjoitin paristani. Juttu on aina vain osa totuutta, yksi näkökulma ja sekin totta vain parhaassa tapauksessa.

Ja vaikka tiedän tämän, menin taas lankaan kun erehdyin ostamaan perjantain Iltalehden. Siihen minut houkutti kannen kuva Sofi Oksasesta ja lupaus, jonka mukaan kirjailija paljastaa menestyksensä salaisuuden. Vihdoinkin, riemastuin minä ja kiiruhdin kassalle.

Itse juttu oli suurimmaksi osaksi puhetta sananvapaudesta (tärkeää, kyllä) sekä pieni mainospala  Oksasen uusimmasta aluevaltauksesta, huonekalujen suunnittelusta. Luin jutun kahteen kertaa löytääkseni paikan, jossa menestyksen salaisuus paljastetaan, mutta turhaan. Ehkä sillä tarkoitettiin kohtaa, jossa väitettiin jotain sellaista kuin että Oksanen kirjoittaa sitä mitä ihmiset haluavat lukea.

Kumma juttu. Minäkin olen aina, ilman sanottavampaa menestystä, yrittänyt kirjoittaa vain sellaista, mitä kuvittelen jonkun haluavan lukea.

Oksanen kirjoittaa erittäin hyvin. Osa hänen menestyksestään johtuu kuitenkin erikoisesta ulkonäöstä ja persoonallisuudesta. Miten keski-ikäinen perheenäiti siis voi edes kuvitella kisaavansa samoilla areenoilla tuonkaltaisten ilmestysten kanssa? Ei mitenkään.

Kirjallisuuskurssi edistyy. Olen saanut kirjallisuusteorioita selvittävän käsitekartan valmiiksi, seuraavaksi syvennän muutamia keskeisiä teorioita. Uskon, että kurssi valmistuu viimeistään kahden viikon päästä.

perjantai 13. syyskuuta 2013

Miten kirjoitukset syntyvät




Sain kutsun kirjoittaa yliopiston blogiin http://kirjoittajanmatkassa.blog.jyu.fi/.
Lupasin, tietysti, ja odotan nyt, milloin sopiva aihe putkahtaa päähäni. Tästä sainkin aiheen pohtia sitä, miten kirjoitukset syntyvät.

Sattumalta luin juuri aiheeseen liittyvän tekstin, Enid Blytonin 2006 ilmestyneen elämäkerran liitteissä olevan kirjeen. Sen Blyton lähetti 1953 psykologian professorille, joka tutki kirjailijoiden luovia prosesseja. Blyton kirjoittaa: "Aivan ensimmäiseksi teidän on ymmärrettävä, että kun aloitan uuden kirjan, jossa on uudet henkilöhahmot, minulla ei ole aavistustakaan, millaisia näistä hahmoista tulee, mikä on kirjan näyttämönä tai millaisia seikkailuja ja tapahtumia siinä on.--- Tarina alkaa kehittyä melkein kuin minulla olisi edessäni oma yksityinen valkokangas.--- Minä näen ja kuulen kaiken ja kirjoitan muistiin kirjoituskoneella.--- En tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu.--- Toinen outo juttu on se, että "piilomieleni" ilmeisesti kykenee vastaanottamaan sellaisia ohjeita kuin esimerkiksi "tarinan on oltava 40 000 sanan pituinen". Ja totta tosiaan, on aivan sama, kuinka pitkä kirjasta pitäisi tulla (pituudet vaihtelevat valtavasti), sillä tarinan päättyessä kirja on oikean pituinen - melkeinpä yhden sanan tarkkuudella." (Barbara Stoney 2006, Enid Blyton, 205-206, Ajatus Kirjat).

Tässä on jotain tuttua. Käytän itse samaa menetelmää silloin, kun pitää keksiä jotain; annan sen tehtäväksi itselleni ja jätän sitten hautumaan. Olen oppinut luottamaan siihen, että kun alitajunta saa työn valmiiksi, idea kyllä tulee.

Toimittajan työssä tällaista voi soveltaa vain harvoin. Siinä työskennellään rutiinien voimalla, kerätään ainekset, syötetään myllyyn, pyöräytetään ja tarkastetaan valmis tuote. Jälki on kelvollista, mutta ei erinomaista.

En olekaan aikaisemmin tarkemmin miettinyt tätä asiaa, sitä, miten kirjoitukset syntyvät ennen kuin niistä tulee näkyviä merkkejä. Olisi hauska tietää, miten muut menettelevät, kun kirjoittavat vaikkapa novelleja, romaaneja tai blogeja? Pidän itseäni kurinalaisena kirjoittajana, joka pystyy tarvittaessa kirjoittamaan mistä tahansa määräpäivään mennessä tarvitsematta mitään inspiraatiota. Mutta onko se sittenkään totta?  Jospa se idea onkin yhtä kuin inspiraatio? Olen kuvitellut inspiraatiota jonkinlaiseksi innoituksen ja kirkkauden korkeaksi hetkeksi, mutta ehkä se onkin vain arkinen idea.

Sen olen ainakin oppinut, että kylmiltään on turha yrittää keksiä mitään omaa. Lehtijuttu on eri asia, se on työtä ja siinä, kuten jo sanoin, pelataan paljon rutiineilla. Mutta jos yrittäisin kirjoittaa vaikka novellin, istuisin tähän ja päättäisin, etten nouse, ennen kuin novelli on valmis, saisin istua hamaan kuolemaan saakka jos minulla ei jo istuutuessani olisi mitään tietoa sitä, mitä olen aikeissa kirjoittaa.

Tuo Blyton-elämäkerta on muuten oikein mielenkiintoinen. En tiennytkään, miten valtavan tuottelias kirjailija Blyton oli. En tiennyt hänestä ennetään juuri mitään. Lapsena rakastin Viisikko-sarjaa, mutta luulin, että kirjoittaja on mies.

Viisikoista tulee aina mieleen ruoka. Kirjoissa eväillä ja syömisellä on näkyvä osuus. Elämäkerrassakin viitataan siihen, liiteosuudessa. Siellä psykologi Michael Woods sanoo sivulla 222: "Ruuat tuovat enemmän mieleen orgiat edvardiaanisessa tavaratalossa kuin vastaavat nykyaikaisten lasten käsitystä kunnon kekkereistä".

Muistan hyvin, miten ihmettelin Viisikon runsaita eväitä ja erityisesti sitä, että he joivat inkivääriolutta. Kaikki kinkut, piirakat, keitetyt kananmunat ja eksoottiset juotavat toivat veden kielelle 60-luvun lapselle, jonka tyypillinen retkieväs oli siivu setsuurilimppua ja pullo mustaa viinimarjamehua. Limpunsiivu ja hapan mehukaan ei ollut ihan sitä, miten "nykyaikainen lapsi" mielsi kunnon kekkerit.

Blyton oli muuten vankasti sen puolesta, että lapsille ei saa kirjoittaa mitään liian pelottavaa. Valitettavasti hän epäonnistui ainakin minun kohdallani. Nimittäin vieläkin, kun ajattelen noita rakkaita Viisikoita, muista aina myös Morganin.

Morgan edustaa minulle kaikkea pahaa, mustaa ja pelottavaa. Vaikka tiedän, ettei tämä ole totta, minusta tuntuu, että kaikissa Viisikko-kirjoissa oli Morgan, valtava, tumma hahmo, joka halusi tappaa kaikki lapset. En ikipäivinä voisi luottaa kehenkään Morgan-nimiseen.


keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Turhan jyrkkää ja tarpeetonta


Kirjallisuuden oppimistehtävä edistyi taas vähän. Listasin kirjallisuusteorioita ja löysin niitä kolmetoista. Siis kolmetoista erilaista tapaa tarkastella kirjallisuutta. Mestari se, joka kaikki taitaa.

En vielä perehtynyt  teorioihin tarkemmin. Entuudestaan minulle ovat jotenkin tuttuja vain biografinen ja feministinen kirjallisuudentutkimus.

Biografinen teoria tarkastelee kirjallisuutta kirjailijan kautta. Tämä on helppo teoria, sillä kirjasta kuin kirjasta löytää yhtymäkohtia kirjailijan elämään. Teorialla on kuitenkin ankaria vastustajia, jotka eivät halua tietää kirjailijasta yhtään mitään, tahtovat häivyttää hänet kokonaan pois ja tarkastella kirjaa tietämättä sen tekijästä vähääkään.

Minusta tuo on turhan jyrkkää ja sitä paitsi tarpeetonta. On teoksia, jossa kirjailijan elämä kummittelee taustalla aivan varmasti, ei puhettakaan muusta. Tällainen on esimerkiksi Aino Kallaksen Reigin pappi. Siitä kirjailija on itse sanonut, ettei mikään muu hänen teoksistaan ole niin hänen omasta elämästään kuin se. Miksi siis pitäisi yrittää unohtaa se rakkaustarina, joka Reigin papin innoituksena on ollut?

Mutta.

Ei kaikkea voi selittää näin yksioikoisesti. En halua, että jos kirjoitan tarinan, jossa seikkaillee juoppo ja väkivaltainen aviomies, omaa miestäni aletaan katsoa kieroon ja ihmetellään, miksi minä suostun olemaan juopon ja väkivaltaisen miehen kanssa naimisissa. Ei se niin mene. Eikä minun mieheni ole sellainen.

Kirjoittajakurssilla luin tänään palautekeskustelusta saamaamme palautetta. Opettaja kiitti monipuolista keskustelua, mutta kritisoi toisaalta muun muassa joitain liian lyhyitä palautteita. Hän pyysi ajattelemaan, miltä muutaman lauseen mittainen palaute sen saajasta tuntuu.
Sitä onkin hyvä miettiä. Miltä tosiaan tuntuu, jos on tosissaan kirjoittanut jotain, tehnyt parhaansa kaikin tavoin ja sitten joku sanoo "ihan kiva".

Ei semmoinen käy. Lapset saavat sanoa "ihan kiva" kun äiti kysyy millainen tarhapäivä, koulupäivä, leiripäivä, kesätyöpäivä, opiskelupäivä, työpäivä ja ensimmäinen hääpäivä oli, mutta palautteenantajan täytyy pystyä parempaan. Täytyy pystyä sanomaan, miten niin ihan kiva.

Toivon, että opin tällä kurssilla antamaan kunnollista palautetta. Sellaista, josta oikeasti on hyötyä vastaanottajalle. Ja siksi minun on syytä suhtautua kaikella vakavuudella kaikkiin kolmeentoista kirjallisuusteoriaankin, vaikka valehtelisin jos sanoisin, että aihe kiinnostaa ihan älyttömästi.

Mainitsin muuten pari päivää sitten Arne Nevanlinnan Varman, jota olin aloittamassa. Ikävä kyllä kirja oli pettymys. Ei huono, mutta en oikein pysynyt kärryillä. Nyt menossa oleva Enid Blytonin elämäkerta on verrattomasti kiinnostavampi. 

tiistai 10. syyskuuta 2013

Henkilöhaastattelupäivä

Kirjoituskurssilla on menossa lehtityöjakso. Siinä tehtävämme on haastatella toista kurssilaista ja kirjoittaa hänestä kolmentuhannen merkin juttu. Teimme haastattelun eilen chatissa, jutun kirjoitin tänään.

Tietääkseni kurssilla ei arvostella näitä juttuja vaan palautetta, jota annamme niistä toisillemme; kun kaikkien jutut ovat valmiita, ruodimme niitä ryhmissä.

Minulla on varmasti kotikenttäetu jutun kirjoittajana, mutta palautteen antajana olen yhtä noviisi kuin muutkin. Miksi sitä sitten pitää harjoitella? Koska se on todella tärkeää ja hyvän palautteen, siis rakentavan, antaminen ei ole ihan yksinkertaista.

Jokainen vähänkin näppärästi kirjoittava on varmasti saanut joskus kuulla jotain sellaista kuin: "Sinun pitäisi kirjoittaa romaani!" tai "Kyllä oli taas hyvä kirjoitus". Tällaisia löysiä heittoja on helppo päästää suustaan vaikka se tosiasiassa on vastuutonta ja julmaa. Kehujen kohteeksi joutunut voi tosissaan alkaa kuvitella, että hänestä tulee kirjailija ja hautoo sitten tätä unelmaansa mitään järkevää yrittämättä. Tästä taidan itsekin jotain tietää.

En ole koskaan ennen tehnyt chat-haastattelua enkä mitään muutakaan haastattelua, jossa kaksi ihmistä haastattelee samaan aikaan toisiaan. Aina ennen se on mennyt niin, että minä kysyn ja toinen vastaa. Ihan hyvin se meiltä kuitenkin sujui ja oli hauska tutustua paremmin edes yhteen kurssikaveriin. Ja vaikka meillä on 20 vuotta ikäeroa löysimme ällistyttävän paljon yhteistä haaveita ja unelmia myöten.

Kirjallisuuskurssi puolestaan ei ole tänäänkään edistynyt. Eilen yritin sen verran, että latasin netistä mind-mapin, jota en kuitenkaan saanut auki. Siihen mindmapiin eli käsitekarttaan minun pitäisi listata kaikki kirjallisuudentutkimuksen teoriat.

Tämä taas kerran hankalaksi ylitettäväksi osoittautunut tekninen kynnys sai minut miettimään sitä, ettei opiskelu sittenkään ole kaikkien ulottuvilla. Teoriassa kuka tahansa voi ilmoittautua esimerkiksi avoimen yliopiston kursseille, mutta mitä sitten, jos ei omista tietokonetta? Ei kirjaston koneisiin voi ladata mitään ohjelmia eikä tallettaa omia tiedostoja. Vapaa opiskeluoikeus on vain niillä, joilla on oma tietokone.

Joten siinä mielessä vanhat kunnon kirjekurssit olivat tasa-arvoisia. Kuten sekin, johon en sentään ottanut osaa, mutta jota muistelen aina yhtä huvittuneena. Kurssia mainostettiin näin: "Säästä tuhansia markkoja! Maalaa omat taulusi!".

Onhan tuossa järkeä, kieltämättä. Ja hyvät raamitkin pelastavat paljon. 

maanantai 9. syyskuuta 2013

Isällistä huolenpitoa

Tein vielä tänään kirjoituskurssin viime viikon tehtäviä, kirjoitin muistiinpanoja Tommi Parkon kirjasta Runouden ilmiöitä ja erityisesti sen luvusta Runoyhteisöt. En tiedä, tarvitseeko näitä muistiinpanoja koskaan näyttää kenellekään ja kun olen rehellinen, juuri tämä epävarmuus on saanut minut lykkäämään niiden tekemistä: jospa kukaan ei kysy niiden perään! Näin se vanha siitä-yli-mistä-aita-on-matalin-pirkko nostaa päänsä heti kun haistaa tilaisuuden.

Parkon kirjassa kerrotaan tosiaan runoyhteisöistä, joita nykyään, kun runoilu on kovin muodissa, on useita. Turussakin on oikein runoliike, josta muutaman kymmenen vuoden päästä puhutaan varmaan kuin joistain Tulenkantajista nyt. Omassa ajassaan mikä tahansa runoliike tai -yhteisö voi olla joukko runoniekkoja, jotka käyvät esittämässä tekstejään jossain Olavin Krouvissa ilman sen suurempaa kansansuosiota.

Turun runoliike sai joka tapauksessa minut muistamaan erään tarinan, jonka nyt haluan kertoa.

1990-luvun puolivälissä kirjoitin pienen kirjan. Lähetin käsikirjoituksen jonnekin Tammeen, sitten Otavaan, sitten WSOY:n ja sain joka kerta, kuukausia aina odotettuani, tylyn hylkäyskirjeen. Kun sitten ymmärsin, ettei minusta sillä kertaa tulisi kirjailijaa, halusin edes jollain tapaa hyötyä tekemästäni työstä ja ehdotin Kotiliesi-lehdelle juttua wannabe-kirjailijan yrityksistä ja toivon ja epätoivon välillä kiikkumisesta. Lehti tarttui tarjoukseen ja niinpä kirjoitin jutun, melko pitkän, ja se julkaistiin kuvan kanssa, kuvan, jonka otti ammattikuvaaja ja jossa poseerasin tietysti minä itse. Sain juttupalkkiona 3000 markkaa, mikä oli siihen aikaan kelpo korvaus ja varmasti saman verran kuin olisin tienannut julkaistusta kirjastakin.

Sain jonkun verran palautetta jutusta. Eräänä päivänä minulle soitti muuan mies, Turun kulttuurielämässä näkyvästi vaikuttanut ja vaikuttava kirjailija. Ei mikään valtakunnallinen suuruus, mutta jonkunmoinen paikallinen julkkis kuitenkin. Jotenkin isälliseen tapaan tämä herra antoi minun ymmärtää, että jos ikinä halusin kirjallisessa mielessä tulla joksikin, en saisi toimia tällä tavalla yksin, erillään muista. Minun olisi osallistuttava kirjallisten yhteisöjen toimintaan ja sopivinta olisi aloittaa kirjallisuuspiiristä, jossa herra itsekin vaikutti.

Kilttinä ja uteliaana ihmisenä lupasin oitis mennä seuraavaan kokoontumiseen. Niin teinkin ja istuin sitten muutaman kuukauden kirjallisuuspiirissä. Luimme toisillemme runoja ja keskustelimme niistä. Kun en kuitenkaan ymmärtänyt, millä tavalla tämä istuminen edistäisi kirjallista uraani, jättäydyin pois ja menin työväenopistoon opiskelemaan kankaankudontaa.

Kun tänään muistelin tuota tapahtumaa ajattelin, ettei tuon kirjailijaherran motiivina tainnutkaan olla pelkkä isällinen huolenpito yksinäisestä kirjailijanalusta. Ettei vain olisi ollut kateudensekainen harmi sen takia, että joku kirjallisissa piireissä tuikituntematon tyttö koreilee yhtäkkiä valtakunnallisessa lehdessä kokosivun värikuvassa ja kertoo - herrantähden - omasta kirjoittamisestaan vaikka ei ole edes saanut kirjaansa julki!      

Voi olla, että olisin tullut kirjallisessa mielessä joksikin jos olisin jatkanut sitä runojen lukua. Kutomaan kuitenkin opin.

Erilaiset yhteisöt, kirjalliset ja muut, ovat varmasti hyviä ja hyödyllisiäkin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kirjoittajaksi tullaan vain kirjoittamalla ja lukemalla, ajattelemallakin. Kirjoittajalle on hyödyllisempää istua yksin kotona kirjoittamassa kuin toisten kirjoittajien kanssa kokemassa yhteisöllisyyttä. Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa.

Paitsi.
Jos on epävarma, ei tiedä mitä tahtoo ja kaipaa neuvoja.
Paitsi silloin.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Pätkärunoilija oli liikuttavan aito

Sain äsken kirjoittamiskurssin ensimmäiset vertaispalautteet valmiiksi. Tehtävämme oli antaa pienryhmissä toisillemme palautetta runoista ja kertomuksista, jotka pari päivää sitten kirjoitimme.
Tehtävä ei ollut ihan helppo; on jotenkin noloa arvioida toisten työtä kun tietää, ettei itse ole yhtään viisaampi kirjoittamisen teoriassa kuin nuo toisetkaan. Ehkä jopa päinvastoin.
Mutta tehtävä mikä tehtävä. Vaikeinta on sanoa jotain muuta kuin että tykkääkö vai ei. Sen verran minäkin tiedän palautteen antamisesta, ettei siinä nyt varsinaisesti arvioijan omia tykkäämisiä kysellä.

Vaikka en minä sentään ihan kokematon arvostelija ole, kun tarkemmin muistelen. Kauan sitten (kaikki nolot jutut on paras aloittaa näin) tein töitä lehdelle, jonka omisti muuan pariskunta. Tuossa lehdessä annettiin suhteettoman paljon tilaa kirja-arvosteluille, mikä selittyi sillä, että tällä tavoin omistajat saivat helposti ilmaiset joululahjat koko suvulle ja vielä jäi yli omaankin hyllyyn. Arvostelijan osa lankesi minulle, nuorelle tytölle, jonka suurin kirjallinen ansio ja asiantuntemus nojasi ainekirjoituksen kymppiin ja voitettuihin raittiuskilpakirjoituksiin.

Eikä minulla päätä palellut! Omistajat tilasivat kirjoja ja minä arvostella huiskin minkä ehdin. Tärkein peruste arviolle oli se, viitsinkö ensinkään lukea koko opusta. Jos en viitsinyt, se oli huono. Siihen aikaan ilmestyi  semmoinenkin teos kuin Antti Tuurin Pohjanmaa. Minusta kirja oli äärettömän tylsä ja sanoinkin arviossani, ettei näin huonoja kirjoja ollut väliksi julkaista lainkaan. Myöhemminhän Pohjanmaa sai Finlandia-palkinnon vai minkä noobelin saikaan. Enkä tänä päivänäkään ole sitä lukenut.

Muuten olen nieleskellyt kirjoja koko kesän kuin sekajäteastia, lajittelematta. Hyviä ja huonoja, enimmäkseen "ihan kivoja". Dekkareista sain vähäksi aikaa kylläkseni. Niissä ja varsinkin miesten kirjoittamissa, sama kuvio toistuu toistumistaan: elämään kyllästynyt, murjottava poliisi, hänen teini-ikäinen tyttärensä ja uusi, nuori vaimo. Rikoksiakin tapahtuu. Uudet, nuoret vaimot ovat miesten toiveunia ja enemmän naisenhahmoisia miehiä kuin aitoja naisia.

Senpä tähden oli tavattoman mukava törmätä kirjaan, jossa naiset käyttäytyivät kuten oikeat naiset käyttäytyvät, oikullisesti ja ennustamattomasti ja joka tapauksessa eri tavalla kuin miehet tahtoisivat. Tämä valopilkku oli Sami Rajakylän esikoinen Pätkärunoilija. Tästä kirjasta tekee jostain syystä mieli käyttää laatusanaa "raikas" vaikka juuri tässä askarrellaan aika paljon vyötärön alapuolella eikä kyse aina ole romantiikasta.
Pätkärunoilijan päähenkilö on Keijo, jolla on kaksi unelmaa: tulla runoilijaksi ja saada nainen. Molemmat vaikuttavat liki mahdottomilta saavuttaa. En kerro enempää sillä suosittelen, että etsitte kirjan käsiinne ja luette itse.

Rajakylä kirjoittaa todella hyvin ja omaperäisesti. Luettuani halusin lähettää kirjailijalle kiitokset ja yritin lähestyä häntä kustantamon kautta. Johnny Knigan palautelaatikko ei kuitenkaan ottanut viestiäni vastaan, joten terveisiä vain sinne: laittakaa nyt systeeminne sellaiseen kuntoon, että kirjailijat saavat lukijapalautteet tietoonsa.  

Tänään sain loppuun kokoelman Minna Canthin novelleja. Köyhää kansaa, Kauppa-Lopo, Lain mukaan, Lehtori Hellmanin vaimo ja Hanna.
Canthin teksti on ihmeellisen tuoretta ja ajankohtaista, vaikka novellien kirjoittamisesta on toistasataa vuotta. Köyhää kansaa lukiessani ajattelin, että tämä pitäisi saada iltalukemiseksi koko Suomen eduskunnalle ja hallitukselle ja kaikille niille, jotka haluavat ottaa pienituloisilta, opiskelijoilta, eläkeläisiltä tai melkein keneltä tahansa jotain pois.

Entä Hanna sitten? Mistä muusta se kertoo, kuin nuoren syrjäytymisestä ja kuinka paljon aiheesta juuri nyt puhutaan. Tai Lehtori Hellmanin vaimo, voi sentään. Se olisi hyvä luettaa yläkouluissa ja lukioissa ja katsoa, millaista keskustelua se herättää ja ymmärtävätkö tämän päivän nuoret naiset miten hyvässä asemassa he jo ovat?

Kirjallisuuden opintoihin en ole tänään koskenutkaan. Niihin edellispäivänä käytetty tunti oli kuitenkin hyödyllinen, sillä nyt minulla on selkeä kuva siitä, mitä pitää tehdä ja jopa vähän hajua siitä, mitä tulen kirjoittamaan oppimistehtävääni. Olen luottavainen sen suhteen, että kurssi tulee suoritettua eikä siihen kulu suhteettoman paljon aikaa.

Seuraavaksi avaan Aarne Nevanlinnan Varman. Odotan siltä paljon, sillä Nevanlinnan Marie oli niin hyvä.   

perjantai 6. syyskuuta 2013

Aino Kallaksen jäljillä


Tänä kesänä olen tehnyt kaksi Aino Kallakseen liittyvää matkaa. Tai kolme, jos otetaan lukuun Ainon-päivän tilaisuus Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tiloissa, mutta siitä kerroin jo Ruusupensaan takana.

Runon ja Suven päivänä pakkasimme eväskorin ja ajoimme Lopelle, Syrjään, jossa Aino Kallas vietti lapsuuden ja nuoruuden kesiään noin kymmenvuotiaasta siihen asti, kun meni naimisiin.

Syrjässä oli Kallas-seuran nimissä piknik, jonne ilmaantui peräti kahdeksan ihmistä kun meidät kaksi otetaan lukuun. Koska tilaisuus oli avoin, julkaisen meistä kuvan enkä kysy lupaa keneltäkään. Kameran takana on mieheni, joten häntä ei tässä näy ja minustakin vain selkäpuoli. Ihmisiä tärkeämpi on tietysti tuo talo, jonka kahta kamaria Aino, hänen äitinsä ja pikkusiskonsa hallitsivat. Valitettavasti kuvia ei ole enempää, sillä kamera hajosi ennen kuin ehdittiin ottaa.

Syrjä oli Kallakselle tavattoman rakas paikka ja hän palasi sinne muistoissaan usein. Täällä hän sai olla huoleton tyttö ja elää vapaammin kuin Helsingissä. Talo on järven rannalla ja Ainon vanha uimaranta on edelleen olemassa ja kyläläisten käytössä.

Talon vieressä oli toinen talo, Godenhjelm-puolisoiden kesähuvila. He olivat lapseton sukulaispariskunta ja kun he kuolivat, Aino ja hänen sisarensa perivät talon. Kuvassa näkyvä talo ei ollut oma, Aino äiteineen oli siellä vain kesävieraana.

Viimeisen kerran Aino Kallas tuli Syrjään 1914, hoitamaan Godenhjelmien huvilan tyhjentämistä ja myyntiä sekä kirjoittamaan Lydia Koidulan elämäkertaa. Haikeana hän kierteli vanhoja lapsuuden leikkipaikkojaan ja sanoi, ettei koskaan halua nähdä tätä maisemaa vähääkään muuttuneena. Sopii siis toivoa, ettei Aino näe, sillä maisema on muuttunut, rapistunut, kasvanut umpeen, kadonnutkin. Tuo punainen talo on kauniistikin sanottuna pientä laittoa suurempaa vailla ja sen säilyttämisen merkityksen taitavat nähdä vain me Kallas-uskoiset.

Mutta meille Runon ja suven päivä, Eino Leinon syntymäpäivä oli ainutlaatuinen Syrjän pihamaalla. Nostimme siellä pienen maljankin Ainolle. Ja Einolle toisen.

Elokuussa lähdimme miehen kanssa Saarenmaalle, Kuressaareen. Olen vuosikausia haaveillut pääsystä Kassariin, Hiidenmaalle, ja sinne sitten mentiin. Vuokrasimme Kuressaaresta auton, ajoimme saaren poikki, menimme lautalla Hiidenmaalle ja sieltä Kassariin. Päämäärämme oli Aino ja Oskar Kallaksen kesäpaikka, talo, jossa Aino Kallas pääasiassa kirjoitti muun muassa Sudenmorsiamen ja Reigin papin.

Paikka löytyy helposti, sinne ohjaa jopa kyltti läheiseltä maantieltä. Me menimme ensin Kassarin kylässä olevaan Hiidenmaan museoon kysymään tietä ja mahdollisuutta päästä sisälle taloon. Museosta lähti virkailija mukaamme (seitsemän euron korvausta vastaan) ja menimme kolmestaan perille, noin kilometrin päähän museosta.

  
Tässä se on, vaatimaton, aika paljon Syrjää muistuttava paikka. Kallasten aikoihin talosta näkyi merelle, mutta nyt puut peittävät näköalan.


Tässä onnellinen matkalainen. Istun portailla, joilla Aino Kallas on istunut ihailemassa kaunista maisemaa. Näillä portailla on myös otettu muun muassa Aino ja Oskar Kallaksen hopeahääpäiväkuva.


Sisällä yksi huone on sisustettu Kallasten huonekaluilla ja pyhitetty museoksi. Paikallinen puuseppä valmisti huonekalut, kertoi oppaamme. Sama mies oli tehnyt myös "kaapin", jossa Kallakset vaihtoivat uimapuvut päälleen kun menivät uimaan. Tämä "kaappi" oli tietysti rannalla. Museovirkailija ei löytänyt parasta mahdollista sanaa, mutta ymmärsimme kyllä, että kaappi tarkoitti jonkinlaista uimakoppia. Kukaan muu uimarannan käyttäjistä ei toki tällaista kaappia tarvinnut.

Aino Kallas rakasti metsämansikoita. Puhuimme niistä jo Syrjässä, jossa heinäkuussa oli metsämansikoita ja joita sitten poimimmekin. Aino muisteli Syrjän mansikoita ja Kassarin opas puolestaan kertoi, miten kylän lapset poimivat metsämansikoita ja kävivät myymässä niitä kesänvietossa olleille Kallaksille. Marie-palvelijatar valmisti niistä aamuisin jonkinlaisen smoothien Ainolle. Ja ajatella: Kassarissa elää edelleen mies, nyt 87-vuotias, joka lapsena oli yksi noista myyjäpojista! Hän on kertonut, miten pojat olivat katkeria tytöille, jotka saivat viisi penniä mansikoistaan, kun pojille annettiin vain neljä. Syynä oli se, että tytöt asettelivat mansikkansa väljemmin, jotta määrä näyttäisi suuremmalta. Näin siis kertoo tarina, totuudesta en mene takuuseen.

Yllä olevan sisäkuvan toisinto on muuten tänä vuonna ilmestyneen Haltiakuusen alla - suomalaisia kirjailijakoteja -kirjan kannessa.




Hiidenmaata kiertävän maantien varrelle osuus myös Reigi, paikka, jossa Reigin pappi -novellin traagiset tapahtumat ihan oikeasti ovat tapahtuneet. Tarinassa Catarina Wycken, Reigin papin vaimo, rakastuu apupappiin ja päätyy tämän takia mestattavaksi Tallinnaan.

Kuvassa on Reigin kirkko, mutta tämä ei ole se kirkko, vaan uusi, 1800-luvulla rakennettu. Novellin kirkko sijaitsi Reigin kylän keskellä enkä tiedä, onko siitä mitään jäljellä. Kuvan kirkon rakennutti Hiidenmaan mahtimies, paroni Ungern-Stenberg itsemurhan tehneen poikansa muistoksi. Tuo komea paroni taisi olla sama Hiiu-Ungur, josta Aino Kallas suunnitteli kirjoittavansa elämänsä pääteoksen. Kirja ei valmistunut, mutta muistan hiljattain kuulleeni, että joku muu olisi nyt tarttunut aiheeseen. Ja joudun sanomaan taisi olla, koska en nyt juuri voi tarkistaa asiaa.

 Valistakoon joku minua, jos olen väärässä.