keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Romaanin kirjoittamisesta

Sain eilen illalla palautteen kirjoittamisen proosakurssista. Numeroksi tuli nelonen, kiitettävä vaan ei erinomainen.
Proosakurssi oli minulle tärkein tähänastisista, tein sen eteen tosi paljon työtä. Siksi tuntui hyvältä, että palautteen antanut opettaja oli paneutunut asiaan tai ainakin antoi sen vaikutelman; palaute oli viisi sivua pitkä ja sain siitä tärkeitä vinkkejä ja uusia näkökulmia kirjoittamiseen.

Yksi osa proosakurssin oppimistehtävästä oli hahmotella romaani ja kirjoittaa siitä muutaman sivun aloitus.

Suhtaudun romaanin kirjoittamiseen äärimmäisellä kunnioituksella. Olen ajatellut, että jos sellaiseen suurhankkeeseen kuin kirjan kirjoittaminen ryhtyisin, suunnittelu- ja valmistelutyöhön menisi tosi paljon aikaa. Kuka sitä nyt kylmiltään mitään romaaneja kirjoittaa.

Olikin sitten huojentavaa lukea opettajan palautteesta, että tärkeintä kirjan kirjoittamisessa ei ole saada heti valmista aikaiseksi vaan ylipäätään kirjoitettua koko juttu kerran. Vasta sitten on aika katsoa, mitä lisätään tai otetaan pois tai muokataan jotenkin muuten. Eikä haittaa, vaikka ei itse olisi heti tyytyväinen omaan tekstiinsä.

Romaanin kirjoittaminen vaatii saman (tai lähes saman) romaanin kirjoittamista moneen kertaan. Se on vaivalloista työtä ja vie paljon aikaa.

Tämä on se Juttu.

Romaanin kirjoittaminen on prosessi, johon kuuluu paitsi kirjoittamista, myös taustatyötä, muokkaamista ja kypsyttelyä.Oma esimerkkiromaanini sijoittuu 1900-luvun alkuun ja sitä varten - jos sen todella kirjoittaisin - minun pitäisi opetella muun muassa entisajan maanviljelystä ja karjanhoitoa, jotta voisin uskottavasti kirjoittaa niistä.

Toinen hyvä ja herättävä asia eilisessä palautteessa koski oppimistehtävään kuulunutta kertomusta. Kirjoitin siis kertomuksen, johon olin aika tyytyväinen enkä nähnyt siinä juuri mitään korjaamisen varaa. Opettaja puolestaan ehdotti yhtä ja toista muutosta ja kun ajattelin asiaa huomasin, että sillä tavalla kertomuksestani tulisikin paljon kiinnostavampi.

Tämä on paljon sanottu, siis minulta. Tätä ei ehkä pitäisi tunnustaa, mutta eihän toisaalta ole mikään salaisuus, että kirjoittajat ja toimittajat eritoten voivat olla aika ärhäköitä tekstiensä päältä. "Sen kirjoitin minkä kirjoitin," lienee melko yleinen ajatus ainakin vanhemman toimittajapolven keskuudessa. Nuoret ovatkin jo tehneet enemmän ryhmätöitä ja opiskelleet prosessikirjoittamista.

Nykyään on muotia sanoa, että mennään nöyrällä asenteella jonnekin. Se on enimmäkseen ihan höpönhöpöä, sillä yrittäminen ja uhmakkuus kantavat paljon pidemmälle kuin nöyristely.
Nyt olen kuitenkin itse valmis yhtymään tähän nöyrästi menevien joukkoon. Kirjoittamisen opiskelusta saa ymmärtääkseni eniten irti, jos on valmis vähän nöyrtymään ja ottamaan opit kiltisti vastaan.

Edes sen verran, että ottaa vakavasti huomioon sen mahdollisuuden, ettei olekaan aina oikeassa.

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Isänperintö, hämmennys ja jotain uutta

Elämä ilman muistilappuja olisi kohtalaisen hankalaa. Pidän eniten kirkkaanvärisistä lapuista, joissa on reunassa liimaa.

Isäni kuoli 2004. Hän oli köyhä mies, jolta ei jäänyt paljon mitään, mutta jäipä muistilappuja. Se meille oli yhteistä, rakkaus erilaisiin papereihin ja kyniin ja kirjoituskoneisiin. Otin pinon kirkkaanvärisiä muistilappuja isänperintönä ja seuraavina vuosina kirjoitin niistä jokaiseen. Hiljattain pino tuli käytetyksi, isänperintö on tuhlattu. Ostin omia.

Keltaisessa lapussa lukee: Muista kirjasto! Mitä siitä pitää muistaa? Ei mitään, kannattaa vain yleensä muistaa kirjasto ja miettiä kaikkea siihen liittyvää koska silloin voi muistaa myös ne tärkeät kirjastoon liittyvät asiat jotka voisivat muuten unohtua.

Oranssissa lapussa lukee: Aloita KIKP218 -suunnitelma! Mitä suunnitellaan, en muista, mutta aloitan pian.

Toisessa oranssissa lukee: Reitala, Heinonen, Dramaturgioita. Se on kai joku kirja.

Samassa lapussa lukee tämäkin: 5.5. - 28.5. 5 op 60 h 260. Tarkoittaa sitä, että on muistettava ilmoittautua Turun kesäyliopiston järjestämälle, 260 euroa maksavalle virkamiesruotsin kurssille. Se pidetään toukokuussa.

Kolmannessa oranssissa lapussa lukee: Mäkikalli, Steinby, Johdatus kirjallisuusanalyysiin. Varattu. Se on kirja eikä se enää ole varattu sillä hain sen tänään.

Tällaista on elämä muistilappujen varassa. Menettelee.

Länsimaisen kirjallisuuden historian kurssi on valmis, palautin tehtävän jo tiistaina. 3.2. alkaa viimeinen kirjallisuuden perusopintojen kurssi, verkkokurssina suoritettava Kirjallisuuden analyysi.

Kirjoittamisen draamakurssi on edistynyt hitaammin kuin kuvittelin. Kurssilla on kolme tehtävää plus oppimispäiväkirja: elokuva-analyysi, näytelmäanalyysi ja oma draamateksti. Olen tehnyt vasta elokuva-analyysin ja osan näytelmäanalyysista.

Nyt viikonloppuna en ole tehnyt mitään opintojen eteen, en muuta kuin hakenut sen yhden kirjan.

Oma muistelukirjoittamiskurssini kansalaisopistossa alkoi torstaina. Siellä olikin oikein yleisöennätys, paljon enemmän kuin odotin. Mukava, kun kurssi kiinnostaa.

Hiukan hämmentävän torstai-illan jälkeen minua odottikin  sitten kirjaimellinen omalta mukavuusalueeltani poistuminen.  Kerroin entisessä blogissani Ruusupensaan takaa, miten halusin kokeilla, selviäisinkö vielä terveydenhuoltoalan töistä. Minulla on vähän (todella vähän ja todella vanhaa) koulutusta alalle, sen verran kuitenkin, että asiaa kysyttyäni minut hyväksyttiin Turun kaupungin sijaislistalle. Olinkin edellisvuoden lopulla tekemässä yhden sijaisuuden kaupunginsairaalassa. Sitten sattui yhtä ja toista minkä takia en enää seurannut sijaismarkkinoita. Nyt sijaisviestejä on taas jostain syystä alkanut tulla ja viime viikolla päätin hetken mielijohteesta vastata yhteen. Koska ehätin ensimmäisenä vastaamaan, sain sijaisuuden.

Perjantaiaamuna minulla oli kello soimassa viideltä. Se oli tosin turhaa, sillä en uskaltanut nukkua, kun pelkäsin, etten herää ajoissa. Aikaiset herätykset ovat lähes kauheinta mitä tiedän (nyt vähän liioittelen).

Heräsin siis viideltä ja vähän seitsemän jälkeen olin eräässä palvelutalossa ilmoittautumassa kotiavustajaksi. Ja niin sitten sain listan päivän töistä ja vähän hyviä neuvoja joiden turvin lähdin kolkuttelemaan ihmisten ovia.

Työpäivä oli mielenkiintoinen ja tunsin, että apuani todella tarvittiin. Menen toisenkin kerran, jos huolitaan.

Jokaisen kannattaisi joskus tehdä jotain aivan muuta. Erityisen hyvää se tekee niille, joiden pitää joskus keksiä jotain uutta.
Kuten vaikka joillekin kirjoittajille.

maanantai 20. tammikuuta 2014

Motivaatio ratkaisee opiskelijavalinnassa

Sovin kansalaisopiston rehtorin kanssa, että aloitan ensi syksynä luovan kirjoittamisen opettamisen. Nyt ohjaan muistelukirjoittajien ryhmää, joka sekin jatkuu.

36 tuntia luovalle kirjoittamiselle on hirveän vähän, mutta tositosi paljon, kun tunnit pitää suunnitella. Siispä aloitin jo nyt ja kävin taas kerran mainiossa Turun pääkirjastossa.

Yksi lainaamistani kirjoista on Nora Ekströmin väitöskirja Kirjoittamisen opettajan kertomus. Ekström työskentelee Jyväskylän yliopistossa ja on nyt yksi kirjoittajaopiskelijoiden opettajista, siis myös minun. Hän oli ensimmäinen kirjoittamisen oppiaineen väittelijä, joka suoritti kirjoittamisen opinnot perusopinnoista alkaen. Jos olen ymmärtänyt oikein, vuonna 2011, jolloin hän väitteli, kirjoittaminen oli Jyväskylässä oma oppiaineensa, nythän se kuuluu kirjallisuuden opintoihin.

Selasin väitöskirjasta vasta kiinnostavimmat kohdat. Kaikkein kiinnostavin oli luku Keitä koulutuksessa opiskelee ja opettaa? Tämä kiinnostanee myös niitä, jotka harkitsevat kirjoittajakoulutukseen pyrkimistä.

"---Jyväskylän yliopiston kirjoittajakoulutukseen valittiin alkuvuosina ensisijaisesti opiskelijoita, joilla oli jo kokemusta tai "näyttöä kirjoittajantaidoistaan". Myöhemmin valintaperusteita on painotettu toisin ja annettu aiempaa enemmän arvoa perustellulle motivaatiolle opiskella kirjoittamista" (s. 79-80).

Tulkitsen tämän niin, että hyvä ja kokenut kirjoittaja ei välttämättä pääse opiskelemaan kirjoittamista, ellei hän osaa vakuuttavasti perustella haluaan opiskella kirjoittamista. On eri asia haluta opintoihin, joista taidon ja kokemuksen perusteella kuvittelee selviävänsä helposti ja saavansa mukavasti suorituksia, kuin haluta todella kehittyä kirjoittajana.

Tärkeimpiä syitä Jyväskylän kirjoittajakoulutukseen hakeutumiselle kirjan mukaan ovat opiskelu harrastuksen vuoksi, halu lisätä ammatillista pätevyyttä, kirjoittamisen opintojen liittäminen osaksi korkeakoulututkintoa ja tavoite elättää itsensä kirjoittamalla.
Itse allekirjoitan nuo kaikki, erityisesti tuon viimeisen.

Ekströmin väitöskirjassa on monta muutakin kiinnostavaa lukua. Toinen, jota pikaisesti silmäilin on otsikoitu: Tehokas palaute voi tappaa. Kuten arvata saattaa, siinä puhutaan palautteen antamisen vaikeudesta ja herkkyydestä. Luvusta löytyy mainio esimerkki tavasta, jolla palautetta ei ainakaan kannata kirjoittaa. Tämän palautteen jollekin kirjailijanurasta haaveilevalle on aikanaan antanut kirjailija Hannu Salama ja se kuuluu näin:

"Kyllähän tämä semmoista perkeleen lässytystä on että heittäkää tällä nivaskalla heti vesilintua. Missä maailman kolkassa te tuommoisia ihmisiä olette tavannut kuin nämä Erikit ja Magnukset ja Gustafsonit sun muut kummalliset --- Muutamasta käsikirjoituksenne kohdasta sain sen kalpean kuvan, että lukemanne paskakirjallisuus ei ole täysin pilannut omaa realiteettien tajuanne." 

Nyt naurattaa, mutta kuinka hirvittävän musertavalta käsikirjoituksen tekijästä on mahtanut tuntua? Toivottavasti hän kuitenkin otti opikseen.

perjantai 17. tammikuuta 2014

Ajatukset harhateillä

Kuinka paljon aikaa vietän tässä työpöytäni ääressä ja kuinka vähän saan kuitenkaan aikaiseksi! Jos esimerkiksi kirjoittaisin oppimistehtäviäni hellittämättä ja sivuilleni vilkuilematta puhumattakaan jääkaapilla käymisestä, olisin jo pitkällä.

Taitaisi olla parempi, että suorittaisin vain yhtä kurssia kerrallaan. Jo kahdenkin kurssin yhtäaikainen yrittäminen tuntuu vaikealta. Ehkä kokeilenkin sitä seuraavaksi, keskittymistä vain yhteen asiaan.

Nyt olen kirjoittanut draamakurssin elokuva-analyysia. Seuraavaksi draamakurssilla pitää tutkia näytelmätekstejä. Jätän sen tehtävän nyt odottamaan siksi aikaa, että saan kirjallisuuden kurssin  länsimaisen kirjallisuuden historian valmiiksi. En usko, että siihen menee paria kolmea päivää enempää, puolet on jo tehty.

Lähiaikoina pitäisi myös ratkaista, missä suoritan kandidaattiopintoihin kuuluvat kielitutkinnot, ruotsin ja englannin. Niitä ei voi tehdä etänä. En myöskään aio käydä Jyväskylässä tai Helsingissä niiden takia, joten Turussa se on tehtävä. Avoimessa yliopistossa kurssit, ainakin toinen niistä, on näköjään torstaisin mikä ei käy minulle ja kesäyliopiston kurssit tuntuvat kalliilta.

Yliopisto-opinnot kuulema tyssäävät usein virkamiesruotsiin: joko kurssille ei mennä ollenkaan tai siitä ei päästä läpi. Nyt en muista, keneltä kuulin tämän joten tietoa sopii myös epäillä. On kuitenkin helppo kuvitella, miten vaikealta ruotsin kurssi tuntuu, jos kieltä ei ole opiskellut yhtään. Tässä saattavat huonoimmassa asemassa olla ne korkeakouluopiskelijat, jotka eivät ole ylioppilaita ja joiden siten ei ole ollut pakko kirjoittaa toista kotimaista.

Nuoren Wertherin kärsimykset on nyt luettu. On hauska lukea kirjaa, jota on luettu jo 1770-luvulla ja miettiä, missä ja millaiset ihmiset sitä ovat lukeneet. Esipuheessa sanottiin, että tuoreeltaan kirjaa lukivat "kaikki", mutta ketkä "kaikki" olivat tuohon aikaan edes lukutaitoisia?

Aino Kallas ihaili Goethea ja luki tätä ahkerasti ainakin nuorempana. Voi olla, että kun hän vanheni ja nuoruuden kiihkeys vaihtui elämänkokemukseen, hänen intonsa laantui.Kallas lienee lukenut Goethensa alkukielellä, saksaksi.

Nuoren Wertherin kärsimykset on yksi Euroopan tunnetuimmista kirjoista. Tarina sinänsä on tuhansia kertoja eri romaaneissa toistettu: rakkaus, jonka kohde on saavuttamaton.

Saavuttamaton rakkaus onkin ainoa ikuinen, kuten ranskalaiset sanovat. Saavutetulle tuppaa käymään huonommin, siitä tulee arkea.

Kuten mainiosti tuotiin esiin Rillit huurussa -sarjassa, jaksossa, jossa ystäväpariskunnat ovat ravintolassa. Toinen pareista on juuri riidellyt, sillä vaimo on piilottanut miehensä pelikonsolin liian ahkeran pelaamisen takia.

Kauempana eräässä pöydässä on pariskunta, jonka mies ottaa yllättäen sormusrasian esiin ja kosii naista. Nainen vastaa myöntävästi ja koko ravintolayleisö pääsee näin seuraamaan onnellista kihlausta. Nämä ensinmainitut ystävyksetkin pistävät asian merkille ja joku heistä kommentoi sitä myönteiseen sävyyn. Mies, joka on riidoissa vaimonsa kanssa, ei kuitenkaan pysty osallistumaan tunnelmaan:

- Niin. Ja vuoden päästä tuokin mies saa etsiä pelikonsoliaan lavuaarin alta, hän sanoo. 


maanantai 13. tammikuuta 2014

Aiheena rakkaus

Katson elokuvia hyvin harvoin, olen liian kärsimätön siihen. Joku "leffailta", jonka koreografiaan käsittääkseni kuuluu elokuvan vuokraaminen ynnä katsominen, sohvalla makoilu ja erilaisten epäterveellisten ja pitkälle prosessoitujen elintarvikkeiden samanaikainen nauttiminen, kuulostaa tylsyyden pohjanoteeraukselta ja täydeltä mahdottomuudelta.

Tämän takia olen lykännyt kirjoittamisen draamakurssiin kuuluvan elokuvan/elokuvien katsomista, kunnes tänään ryhdistäydyin ja aloitin. Tehtävänä on katsoa kaksi elokuvaa, Black Swan ja Crush ja analysoida ja vertailla niitä.

Black Swan on nyt nähty. Se oli ihan hyvä. Sanoisiko tuosta jopa että hyytävän hyvä. Ainakaan sen jälkeen ei tunne halua kannustaa lapsiaan balettiharrastukseen.

Illalla kävin palauttamassa elokuvan kirjastoon - aivan oikein, sain senkin lainattua kirjastosta - ja hain tuon toisen videovuokraamosta. Crash on edessä huomenna.

Kirjastossa uhrasin taas muutaman sekunnin miettimällä viime päivinä julkisuudessa ollutta, jonkun perussuomalaisen kunnallispoliitikon möläytystä siitä, miten kirjastoille ei kannata syytää rahaa ja että kirjastot ovat olemassa vain sitä varten, että keski-ikäiset naiset voisivat lainata rakkausromaaneja.

Tuo typerääkin typerämpi ajattelemattomuus ei oikeastaan ansaitsisi edes näitä rivejä. Sanon nyt kuitenkin, että vaikka olen keski-ikäinen nainen ja käytän kirjastoa erittäin paljon, en ole lainannut sieltä yhtäkään rakkausromaania.

Tai no, ehkä sentään. Kirjallisuuden kurssilla nimittäin on parhaillaan luettavana Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset. Sehän on rakkausromaani jos mikä, mutta epäilen, ettei tuo hölösuinen kunnallispoliitikko tarkoittanut Goethea. 

Werther-rukka. Kauheaa olla niin rakastunut ja samalla tietää, että ihanan Loten saa joku toinen.

Rakastuminen on hirveän vaarallista. Oikeastaan ihmisten pitäisi heti rakastumisen ensioireiden iskiessä teettää riskianalyysi koko hommasta. Mutta sitäkö nuorena ajattelisi; ei kun suin päin vaan vaikka mihin kohtaloihin. Ja vanhempana sitä ei ajattele ylipäätään.




perjantai 10. tammikuuta 2014

Aikuisen opiskelijaelämä

Aikuisen opiskelijaelämä on monessa suhteessa samanlaista kuin nuoren opiskelijan. Rahaa on vähän ja mieltä painaa koko ajan se, että töitä pitäisi a) saada ja b) tehdä, mutta toisaalta - kaiken aikansa saa hyvin kulumaan opintoihinkin.

Tämä on yksi asia.

Toinen on se, että aikuisen on suoriuduttuva ihan samoista vaatimuksista kuin nuorten. Hassua kyllä, mutta tätä eivät kaikki ymmärrä.Esimerkiksi kun osallistuin ylioppilaskirjoituksiin muutama vuosi sitten, eräs 18-vuotias abiturientti kysyi ihan tosissaan, että osallistunko minä samoihin kirjoituksiin kuin hän. Että eikö meille vanhoille ole mitään omia, helpotettuja ja selkokielisiä kokeita, joista armolla ja suopeudella voisimme päästä läpi? Ei hän tätä kaikkea sanonut, minä vain ilkeässä mielessäni sen siihen lisäsin.

Muuten opiskelijaelämä ei ole yhtään samanlaista kuin nuorilla. Mitään iltaohjelmaa ei koskaan ole. Yksiinkään haalaribileisiin ei ole tullut kutsua. Ei olisi haalareitakaan.

Alkoholia ei kulu yhtään. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia.

Tänään olen kirjoittanut länsimaisen kirjallisuuden historian oppimistehtävää. Tehtävä on sikäli vaikea, että minun pitäisi laatia katsaus sekä antiikin että keskiajan kirjallisuudesta ja saada tämä kaikki mahtumaan noin neljälle sivulle. Pelkästään Vartiaisen Länsimaisen kirjallisuuden historia käyttää samaan aiheeseen lähes kaksisataa sivua, joten tiivistämistä riittää.

Lisäksi olen taas kerran ihmeissäni lähdeviittausten kanssa (olisi pitänyt käydä se tieteellisen kirjoittamisen kurssi!). En tiedä, pitääkö minun laittaa lähdeviitteitä vai ei, joten varmuuden vuoksi laitan. Se taas näyttää hassulta, koska niitä voisi laittaa vaikka joka lauseen perään. Eihän tällainen katsaus ole mikään essee, jossa esittäisin omia näkemyksiäni, enpä edes Vartiaisen näkemyksiä vaan yleisesti tunnettua kirjallisuuden historiaa.

Luin lähdeviittausten ohjeet. Jos asia on yleisesi tiedetty, viitteitä ei tarvita, niissä sanotaan. Mutta onko esimerkiksi se, että hellenismin runous suuntautui laveaa epiikkaa vastaan niin tunnettu seikka, ettei sen sanominen vaadi lähdeviitettä?

Tällaisissa pohdinnoissa siis sujuu aikuisen opiskelijan perjantai-ilta. Seuraavaksi lähden kiehtovanomituiseen oppilaitokseen vanhaan Tartoon, herra Mauruksen ensimmäisen luokan kouluun. A.Tammsaaren Koulutie sopii erinomaisesti iltalukemiseksi, uni tulee varmasti muutaman sivun jälkeen.

 


tiistai 7. tammikuuta 2014

Aikuisopiskelijan motivaatiota koetellaan

Opiskelu on monta vuotta ollut elämässäni tärkeimpiä asioita. Suoritin ensin nuoruudessa kesken jääneen lukion ja kirjoitin ylioppilaaksi, aloitin sitten nämä avoimen yliopiston opinnot. Nyt opintopisteitä on koossa noin sata.

Motivaationi on koko ajan ollut korkealla. En ole kertaakaan, en iltalukiossa enkä nyt myöhemmin, ajatellut jättää kesken. Enkä nytkään ajattele. Välillä - onneksi harvoin - tulee vain jotenkin kurja olo. Joku luukadon ja suonikohjujen vaivaama mummeli sisälläni kuiskuttelee ivallisesti, ettei tästä ole mitään hyötyä, käyttäisit aikasi hauskemmin!

Tänään on ollut sellainen päivä. Eikä se helpottunut (taisi peräti johtua) siitä, että hain uusia kurssikirjoja ja huomasin, että yhden niistä oli kirjoittanut Andreas.

Opiskelimme Andreaksen kanssa draamakirjoittamista - siis elokuvien, näytelmien ja sen sellaisten käsikirjoittamista - samalla kurssilla vuosituhannen vaihteessa. Andreas oli kaunis nuori poika, vähän ujo. Olisin melkein voinut olla hänen äitinsä.

Ei.
Rehellisesti: olisin voinut olla hänen äitinsä.

Me siis opiskelimme käsikirjoittamista samalla kurssilla. Nyt opiskelen taas käsikirjoittamista kirjoittamisen perusopintojen draamakurssilla ja yhden kurssikirjoistamme on kirjoittanut Andreas.

Joku tuntuu nyt olevan nurinkurisesti. Tai joka tapauksessa siten, että tunnen itseni liian vanhaksi tähän, vähän naurettavaksikin kun yritän niin kamalasti ja otan kaiken niin vakavasti. Parempi olisi harrastaa sauvakävelyä ja vesijumppaa.

Tällaisia epäuskon hetkiä tulee varmaan muillekin opiskelijoille, nuorille ja vanhoille. Niistä täytyy vain päästä yli ja mennä eteenpäin. Onhan kuitenkin niin, että mitä tahansa teemme, joku meitä nuorempi, kauniimpi ja älykkäämpi on jo tehnyt sen paremmin.

Ja jos ei paremmin, niin on ainakin tehnyt.  


maanantai 6. tammikuuta 2014

Ihana järkäle

Kenen syy, jos lukija ei ymmärrä tekstiä?

Kirjoittajan. Se on aina kirjoittajan syy.

On tietysti lieventäviä seikkoja kuten se, että lukijan äidinkieli on joku muu kuin se, jolla teksti on kirjoitettu. Tai joitain muita erilaisia rajoituksia aiheuttavia juttuja. Mutta jos teksti on esimerkiksi suomeksi kirjoitettu ja suomea äidinkielenään puhuva lukutaitoinen edes keskimäärää hipovalla älykkyysosamäärällä varustettu ihminen lukee sen eikä ymmärrä, syy on kirjoittajassa.

Tämä alustus tähtää seuraavaan:

olen nyt yliopisto-opintojen aikana lukenut aika monta kirjaa. Kun vähän kärjistän niin väitän, että kaikista ei heti tietäisi, mitä ne käsittelevät, jos ei itse tietäisi, millä kurssilla on. Joskus kirjan nimi johdattaa melko hyvin aiheeseen, ei aina.

Näitä opuksia kahlatessani olen ihmetellyt, eikö aiheista todellakaan ole mahdollista kertoa selkeästi? Vai miksi kirjoittajat hämärtelevät ja koukeroivat ja käyttävät vieraskielisiä sanoja, jotka aivan hyvin voisi kääntää suomeksi tai ainakin selittää.

Voi olla, että jotkut aiheet vaativat tällaista käsittelyä. Todennäköisempää on se, että kirjoittajat eivät ole erityisen taitavia kirjoittajia. Edes tohtorintutkinto kun ei tee kenestäkään erinomaista kirjoittajaa ellei satu olemaan kirjoittamisen tohtori.

No juu, mutta nyt päästään itse asiaan.

Aloitin tänään toiseksi viimeisen kirjallisuuden perusopintoihin kuuluvan kurssin, Länsimaisen kirjallisuuden historian. Avasin sitä varten Pekka Vartiaisen Länsimaisen kirjallisuuden historia -teoksen, jonka lainasin viime viikolla kirjastosta. Vuonna 2009 ilmestyneessä kirjassa on yli 900 sivua, joten se on melkoinen järkäle. En väitä olleeni innostuksen vallassa, kun tartuin siihen. Yllätyin todella iloisesti.

Olen nyt lukenut kirjasta vasta vajaat sata sivua, mutta halusin heti kertoa, miten hyvä se on; tuskin ne loput kahdeksansataa ovat alkua huonompia.

Vartiainen osaa kertoa selkeästi ja johdonmukaisesti. Hän kirjoittaa suomeksi ja muodostaa ihania, täysin ymmärrettäviä lauseita. Kuten esimerkiksi: "Antiikin kirjallisuudella tarkoitetaan 800 eKr.-500 jKr. kirjoitettuja kirjallisia tuotteita. Kysymys on kreikaksi ja latinaksi kirjoitetuista teksteistä".

Jäikö jotain epäselvää?

Vaikeaselkoisissa kirjoissa tekijä kirjoittaa ikään kuin lukija tietäisi taustat eikä tarvitsisi muuta kuin lisätietoja. Vaikeaselkoinen kirja on kuin kännykän ohjekirja, jossa ei neuvota kännykän käyttöä (olen törmännyt tällaiseen, tekin ehkä olette).

Luulen, että hankin Vartiaisen kirjan omakseni. Jos saan joskus opettaa kirjallisuuden historiaa jollekin, tämä on oiva lähdeteos siihen.

Kaiken lisäksi kirjassa on paljon tekstinäytteitä. Lopuksi yksi, vuonna 557 ennen ajanlaskumme alkua syntyneen Simonideen säkeitä. Suomennos on Teivas Oksalan.

Siksi en heitä elämänosaani
tyhjän, täyttymättömän toiveen varaan
yrittäen olla sitä, mikä ei voi toteutua:
täysin moitteeton ihminen
niiden joukossa
jotka poimivat avaran maan hedelmää.
Jos löydän hänet, ilmoitan teille.
Minä ylistän ja rakastan
sitä, joka ei tee mitään häpeällistä
vapaasta tahdostaan.
Välttämättömyyttä vastaan
eivät jumalatkaan taistele.


lauantai 4. tammikuuta 2014

Köyhäinhoidosta

Proosakurssi on valmis. Lähetin reilut 50 000 merkkiä käsittävän oppimistehtäväni äsken arvioitavaksi. Sivuja siinä oli 28 plus kansilehdet.

Laiska töitään luettelee, sanotaan. Sanotaan mitä sanotaan, mutta mielestäni olen ahkeroinut ihan kiitettävästi ja siksi toisekseen minusta on hauska laskea erilaisia asioita.

Yksi kurssin tehtävistä oli laatia romaanin synopsis eli suunnitelma ja kirjoittaa siitä muutaman sivun aloitus. Valitsin aiheeksi tarinan huutolaispojasta ja lainasin sitä varten kaksi huutolaisuutta käsittelevää kirjaa, Jouko Halmekosken Orjamarkkinat (2011) ja Jukka Eenilän Ruotiukkoja ja huutolaisia. Edellisen olen lukenut aikaisemmin ja kirjoitinkin siitä vanhassa blogissani, jälkimmäinen oli uusi tuttavuus. Kirja itsessään on jo aika vanha, se ilmestyi 1971. Julkaisijana on Sosiaalihuollon Keskusliitto.

Oma tarinani alkaa vuodesta 1900. Silloin osassa Suomen kuntia huutolaishuutokaupat oli jo lopetettu ja orpojen ja muiden hoitopaikkaa tarvitsevien sijoittamisesta neuvoteltiin mahdollisten ottajien kesken. Useissa kunnissa huutokauppoja kuitenkin pidettiin. Paikalliset kunnantuvat toimivat huutokauppakamareina ja itse huutokaupat olivat suuria yleisötilaisuuksia. Meklari mainosti huudettavaansa kuin mitäkin tavaraa samalla, kun huudettava itse joutui seisomaan kaiken kansan nähtävillä. Hänet sai vuodeksi kerrallaan hoitoonsa se, joka otti halvimmalla. Vuoden päästä huutokauppa uusittiin ja hoitopaikka saattoi vaihtua.

Huutolaisten kohtelu vaihteli. Huutolaisen ottaminen ei ollut mitään hyväntekeväisyyttä, vaan monille vähävaraisille jopa tärkeä tulonlähde. Sijoituspaikat eivät siis välttämättä olleet vauraita taloja vaan vaatimattomia mökkejä, joiden asukkaat olivat siinä ja siinä etteivät itse päätyneet huutolaisiksi.

Joissakin paikoissa huutolaisia pidettiin todella hyvin ja talonväki osoitti suurta inhimillisyyttä ja lähimmäisenrakkautta. Sairaat ja vanhukset syötettiin ja pidettiin puhtaina, lapset olivat kuin omia ja pääsivät kouluun. Paljon oli myös toisenlaista kohtelua, väkivaltaa ja hyväksikäyttöä, jopa suoranaista sadismia.

Eenilän kirjan tekee todella kiinnostavaksi se, että se on koottu aikalaismuistoista. Koska kirja on ilmestynyt -71, on silloin ollut elossa paljon ihmisiä, jotka ovat itse olleet huutolaisina tai muistavat hyvin noita aikoja ja tapahtumia. Kirjassa kerrotaan myös muista köyhäinhoitoon liittyvistä asioista. Erityisen usein mainitaan kansalaissodan jälkeen kulkeneet kerjäläisjoukot eri puolilta Suomea. Ajatelkaa: siitä ei ole edes sataa vuotta, kun täällä Turun seudullakin on vaeltanut nälkäkuoleman partaalla olevia ihmisiä kerjäämässä. Ihmiset olivat jopa niin nälän ja tautien heikentämiä, että jos he onnistuivat jostain talosta saamaan kupillisen lämmintä velliä, he eivät kestäneetkään sitä vaan kuolivat kohta syömisen jälkeen.

Voi, kun olisi helppo ajatella, että olipa kamalaa, mutta onneksi nyt eletään toisia aikoja. Todellisuudessa meillä on koko ajan enemmän lapsia, joille kunnat hakevat sijoituspaikkoja ja köyhiä, joita estää kerjäämästä vain häveliäisyys, jos enää sekään. Ajat eivät tosiaankaan ole niin paljon muuttuneet.
Entä ihmiset?

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Kuin kauan sitten valmistautuneena

Uuden vuoden alkajaisiksi esitän yhden lempirunoistani. Se sopii vanhan hyvästelyyn ja uuden rohkeaan kohtaamiseen, olkoonkin vähän mahtipontinen.


Jumala hylkää Antoniuksen

Kun keskellä yötä yhtäkkiä kuulet
näkymättömän seurueen kulkevan ohi
soidessa ihmeellisen musiikin ja äänten soiden
älä turhaan murehdi onneasi, joka jättää,
älä epäonnistumisia, älä kokonaisen eliniän suunnitelmia,
jotka kuvitelmiksi muuttuivat.

Kuin kauan sitten valmistautuneena, rohkeasti
sano jäähyväiset Aleksandrialle, joka lähtee.

Varsinkaan älä mitään uskottele itsellesi,
älä sano, että se oli unta, että kuulit väärin;
älä alennu sen kaltaisiin turhiin toiveisiin.

Kuin kauan sitten valmistautuneena, rohkeasti
kuten sopii sille joka sinun laillasi oli tämän kaupungin
arvoinen,
mene päättävästi ikkunaan ja
kuuntele liikuttuneena, mutta älä valita,
älä rukoile kuin pelkurit,
vaan viime nautinnoksi kuuntele
salaperäisen seurueen ihania soittimia
ja sano jäähyväiset, jäähyväiset Aleksandrialle,
jonka menetät.

Konstantinos P.Kavafis (suom. Tuomas Anhava)