Opiskelu on monta vuotta ollut elämässäni tärkeimpiä asioita. Suoritin ensin nuoruudessa kesken jääneen lukion ja kirjoitin ylioppilaaksi, aloitin sitten nämä avoimen yliopiston opinnot. Nyt opintopisteitä on koossa noin sata.
Motivaationi on koko ajan ollut korkealla. En ole kertaakaan, en iltalukiossa enkä nyt myöhemmin, ajatellut jättää kesken. Enkä nytkään ajattele. Välillä - onneksi harvoin - tulee vain jotenkin kurja olo. Joku luukadon ja suonikohjujen vaivaama mummeli sisälläni kuiskuttelee ivallisesti, ettei tästä ole mitään hyötyä, käyttäisit aikasi hauskemmin!
Tänään on ollut sellainen päivä. Eikä se helpottunut (taisi peräti johtua) siitä, että hain uusia kurssikirjoja ja huomasin, että yhden niistä oli kirjoittanut Andreas.
Opiskelimme Andreaksen kanssa draamakirjoittamista - siis elokuvien, näytelmien ja sen sellaisten käsikirjoittamista - samalla kurssilla vuosituhannen vaihteessa. Andreas oli kaunis nuori poika, vähän ujo. Olisin melkein voinut olla hänen äitinsä.
Ei.
Rehellisesti: olisin voinut olla hänen äitinsä.
Me siis opiskelimme käsikirjoittamista samalla kurssilla. Nyt opiskelen taas käsikirjoittamista kirjoittamisen perusopintojen draamakurssilla ja yhden kurssikirjoistamme on kirjoittanut Andreas.
Joku tuntuu nyt olevan nurinkurisesti. Tai joka tapauksessa siten, että tunnen itseni liian vanhaksi tähän, vähän naurettavaksikin kun yritän niin kamalasti ja otan kaiken niin vakavasti. Parempi olisi harrastaa sauvakävelyä ja vesijumppaa.
Tällaisia epäuskon hetkiä tulee varmaan muillekin opiskelijoille, nuorille ja vanhoille. Niistä täytyy vain päästä yli ja mennä eteenpäin. Onhan kuitenkin niin, että mitä tahansa teemme, joku meitä nuorempi, kauniimpi ja älykkäämpi on jo tehnyt sen paremmin.
Ja jos ei paremmin, niin on ainakin tehnyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti