lauantai 31. tammikuuta 2015

Kirjavinkki

Pienessä kiireessä, silmien jo lupsahdellessa kirjoitan vielä tämän:

luin hyvän kirjan. Kristìn Steinsdòttirin Omaa tietä. Kirjailija on islantilainen ja kirja on ollut Islannin ehdokas Pohjoismaisen Kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 2007.

Romaani kertoo omaperäisestä Siegtrudista, joka käy vieraiden ihmisten hautajaisissa ja haikailee ranskalaisten sukujuuriensa perään. En kerro enempää, sillä kirja kannattaa ilman muuta lukea, se on kaunis, eleetön, erittäin hyvin tehty.

Osaisinpa kirjoittaa yhtä hyvin.

Muuten olen taas tänään ajanut autoa räntäsateessa. Sitä on tullut tehtyä aika lailla viime aikoina. Ajan ja hoilaan Juicea: "Räääntä lentää, voi kuinka räntä lentääkään, ei ole mitään muuta niin masentavaa, kuin Danny-show tiellä Kälviän..."

Ajamisen päälle kirjoitin vielä yhden jutun kun olin ensin aikani seilannut eri nettisaiteilla. Juttujen kirjoittaminen väsyneenä ei tuota parasta lopputulosta, mutta on se kuitenkin parempi kuin jättää huomiseen. Huomenna on siksi toisekseen se kulttuuriseura sekä yhteen toiseen kulttuurihankkeeseen liittyvä tapaaminen.

Ja vielä tämä:

ihmettelen (ja olen kiitollinen), miten mutkattomasti jotkut suostuvat haastateltaviksi. Soitin eräälle miehelle ja pyysin saada tehdä hänestä ja hänen vaimostaan jutun. Juu, kyllä se vaan sopii, mies vastasi. Mahtaako vaimollekin sopia, minä kysyin. Sopii sille, sanoi mies.

Kai hän sitten vaimonsa tuntee.

Toisilta taas ei saa sanaakaan edes pieneen gallupkysymykseen, tämä on koettu monta kertaa.

- Ai mihin tämä tulee? Miksi minä sanoisin yhtään mitään tällaisiin kyselyihin? Saako sen oikolukea ennen julkaisua? Kuviin en suostu, en missään tapauksessa.

Kysymys voi olla niinkin julkea kuin "Oletko käynyt jo sienessä tänä syksynä?".

 

perjantai 30. tammikuuta 2015

Soita minulle, Annabella

Opinnoista ei ole mitään uutta kerrottavaa, en ole tehnyt niiden eteen mitään. Syy on se, että minulla on ollut niin paljon muuta hommaa, mutta myös se, että minua vaivaa rimakauhu. Nyt vain ollaan siinä kohtaa ja se on hyväksyttävä. Kyllä tämä tästä.

Hain äsken R-kioskilta uuden passini. Muistutan passikuvaani elävästi. Ja viime yönä näin unta, jossa yritin epätoivoisesti sopia haastattelua Annabellan kanssa.

Se meni jotenkin näin:

olin kylpylähotellin respassa ja yritin soittaa lankapuhelimella, mutta minulla ei ollut kolikkoa. Otin puhelimen mukaani kaupungille, mutta kuuluvuus ei parantunut. Deadline oli lauantaina eikä Annabella tiennyt koko asiasta. Toimitus oli toisessa kerroksessa, ovi lukossa eikä minulla edelleenkään ollut kolikoita. Jos haastattelu ei onnistu, menetän maineeni ja kaikki olevat ja tulevat työni.
Lankapuhelin oli valkoinen.

Tällaisten kauheiden öiden vastapainona on ollut kiireisiä, mutta hauskoja päiviä. Olen saanut viettää paljon aikaa pienen tyttärentyttäreni kanssa jolle elämisen huippua edustaa seisominen ilman tukea ja kaikenlainen sydäntäsärkevän soma veikistely. Siinä sivussa olen myös tehnyt juttuja ja pitänyt kursseja - ymmärtäähän sen, että koulutöihin ei riitä aikaa?

Huomenna on töitä ja sunnuntaina olen - onneton minä! - luvannut mennä erään kulttuuriseuran kokoukseen. "Vain katsomaan", kuten puheenjohtaja sanoi kun houkutteli minua mukaan. Tietäähän sen, mitä tästä seuraa.

Mutta sihteeriksi en rupea.

lauantai 10. tammikuuta 2015

Haastattelu sai äkkilopun

Tämä on pakko kertoa, kun niin tulivat vanhat, hyvät ajat mieleen.

Minulla oli tänään lapsenlapsi hoidossa, ihana pieni tyttö, melkein vuoden vanha. Meillä sujui oikein hyvin. Leikimme, söimme, ulkoilimme, leikimme ja söimme taas.

Kun kaikki kerran sujui niin hyvin, ajattelin, että voin hoitaa yhden työasian, soittaa puhelun jonka olin luvannut tänään jossain vaiheessa tehdä.

Tyttö istui syöttötuolissa pöydän päässä, oli tyytyväinen ja rauhallinen. Minä otin kynän, lehtiön ja puhelimen ja soitin. Toisesta päästä vastattiin ja aloin kysellä ja tehdä muistiinpanoja

kunnes

nostin hetkeksi katseeni lehtiöstä

ja mitä tekee lapsi, joka juuri oli tyytyväinen ja rauhallinen

OKSENTAA

valtaisaa, haisevaa, kaikkialle ryöppyävää oksennusta.

Se haastattelu loppui vähän töksähtäen nopeisiin kiitoksiin ja hyvän viikonlopun toivotuksiin.

Tilanteessa oli yksi iloinenkin osapuoli: koira, joka vallan mielellään olisi auttanut jälkien siivoamisessa ja joka ehti jo vähän aloittaa ennen kuin pääsin väliin.

Mutta näin siis tulivat vanhat, hyvät ajat mieleen, ne, jolloin lapset sairastuivat heti kun se oli äärimmäisen sopimatonta.

Lapsella ei ollut mitään hätää. Oksentamisen, vaatteiden vaihdon ja pesun jälkeen hän oli taas mitä hyväntuulisin pikku tyttö.

Tämän pikku kullanmurun äiti oli vain neljän kuukauden, kun minä aloitin työt. Avustin paikallista kaupunkilehteä ja tein muistaakseni aika paljon juttuja. Vauva oli monta kertaa mukana, siihen aikaan kukaan ei paheksunut sitä, ei ainakaan sanonut. Luulin silloin tekeväni oikein, kun pidin lapset kotona ja osana tavallista arkea.

Nyt en enää ole ihan varma. Ehkä olisi kuitenkin ollut parempi kasvattaa heidät totuudessa, jossa äidit lähtevät aamuisin pois kotoa, vievät lapset päiväkotiin ja hakevat illalla pois. Ehkä se olisi antanut heille realistisemman kuvan siitä, miten ihmisten useimmiten on täällä elettävä.

perjantai 9. tammikuuta 2015

Runouskurssin palaute ei kannusta jatkamaan

Sain tänään palautteen lyriikkakurssista. Arvosanaksi tuli nelonen, kiitettävä vaan ei erinomainen.

Palaute oli 11 sivua pitkä, mutta kertoi vain vähän siitä, millaista minun työni oli, enemmän runoudesta ja runouden analyysista yleensä. Jos nyt jotain ymmärsin, niin ei minua rivien välissäkään kehotettu jatkamaan runoiluharrastustani.

En ole vielä saanut mitään konkreettista aikaan tekstikokoelmakurssitehtävässä, en siis  saamani palautteen jälkeen. Mietin kyllä asiaa joka välissä, mutta nyt on ollut kaikkea muuta puuhaa aika paljon. Ihan mukavia asioita tosin.

Ajoin tänään juttukeikalle, kahdellekin ja mietin siinä pimeää maantietä tuijotellessani, että on tämäkin yksi tapa elää. Elämäntapa nimen omaan. Ja sitten kun hetken tuntui, ettei tämä ehkä olekaan niin mukavaa niin muistutin itseäni, että kohta taas on. Kuten olikin.

Se on taikaa. Se, että menipä minne tahansa ottamaan selvää jostain asiasta, mistä vain, siitä innostuu. Vähän kuin laittaisi uuden vaihteen päälle siksi aikaa, kun esiintyy toimittajana jossain. Sitten kun pistää oven perässään kiinni voi taas olla oma murjottava itsensä.

Ihmisessä on monta puolta.

Vanhemmiten eri ominaisuudet kärjistyvät, sanotaan. Olen huomannut. Varsinkin toisten ihmisten puheet tulee kuunneltua tarkemmin korvin kuin ennen. Tämä tuli nyt siitä, kun tapasin erään tuttavan ja seisoin hänen kanssaan vähän aikaa juttelemassa vaikka tajusin jo kohta, ettei siinä mitään juteltu vaan kuunneltiin selostusta. Lasten erinomaiset arvosanat, tutkinnot, hyvissä asemissa olevat vävypojat ja poikkeuksellisen ihanat lastenlapset. Eikä mikään näistä ollut siinä kohtaa minun.

En minä tykkää tuommoisesta, ei se ole mitään keskustelua.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Palaute tuli, nyt töihin!

Sain äsken palautteen suunnitelmastani, jonka tein aineopintojen tekstikokoelmakurssia varten. Palaute oli varsin rohkaiseva ja muutenkin hyvä, sen pohjalta voin nyt suunnitella työtäni tarkemmin.

Tällä kurssilla on siis tarkoitus tehdä jokin isompi työ, vaikkapa romaani, mutta sitä ei vielä kirjoiteta kokonaan. Tekstiä saa tehdä vain 25-35 sivua ja vasta seuraavalla kurssilla työ tehdään valmiiksi.

Olen muutaman kerran törmännyt sellaisiin käsityksiin, että Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen opinnoissa "tehdään" kirjailijoita ja että siellä opiskelleet kirjailijat olisi tungettu samaan muottiin. Tällaisten käsitysten takana lienevät ne, jotka eivät ole pyrkineet tai päässeet ko. opintoihin. Voin vilpittömästi sanoa, etten tähän mennessä ole huomannut pienimpiäkään yrityksiä vaikuttaa tapaani kirjoittaa sen paremmin kuin siihen, mitä kirjoitan. Kirjoittamisen opetus on tähdännyt siihen, että kirjoittaja ymmärtää paremmin, mistä teksti rakentuu ja mitä kaikkea on otettava huomioon, kun kirjoitetaan. Tämä ei toden totta ole ollut mitään kädestä pitelemistä ja yhteistä kirjoittamista enkä usko, että tulevaisuudessakaan on.

Yritän nyt olla sortumatta helmasyntiini eli liikaan hätäilyyn. Täytyy malttaa suunnitella kunnolla. Tätä olen joutunut opettelemaan koko elämäni ja vielä vaan se on vaikeaa. Kun saan jonkun idean, syöksyn päätä pahkaa tekemään ja tietäähän sen, ettei lopputulos - jos siihen saakka koskaan pääsen - ikinä vastaa mielikuvia. Tämä koskee ihan kaikkea tekemistä, ei pelkästään kirjoittamista.

Muuten vuosi on lähtenyt käyntiin alakuloisissa merkeissä. Tässä aivan lähellä päättyi uudenvuodenyönä erään nuoren ihmisen elämä ja se tuntuu todella pahalta. Se herätti taas kerran ajattelemaan elämän haurautta ja sitä, miten mitään sitten-kun -tulevaisuutta ei ole. Kaikki, mitä haluaa, on tehtävä heti, kun pystyy.

Ajattelen taas myös sitä, miten turhaa pelko on. Pelkäämisen tai parempien aikojen odottamisen takia on helppo jättää asioita tekemättä ja sitten haikailla niiden perään: tekisin jos ei pelottaisi tai viimeistään sitten, kun aika on otollisempi.

Asiat tapahtuvat joka tapauksessa, pelkää tai ei. Ja ajat taas, ne nyt ovat mitä ovat.