maanantai 5. tammikuuta 2015

Palaute tuli, nyt töihin!

Sain äsken palautteen suunnitelmastani, jonka tein aineopintojen tekstikokoelmakurssia varten. Palaute oli varsin rohkaiseva ja muutenkin hyvä, sen pohjalta voin nyt suunnitella työtäni tarkemmin.

Tällä kurssilla on siis tarkoitus tehdä jokin isompi työ, vaikkapa romaani, mutta sitä ei vielä kirjoiteta kokonaan. Tekstiä saa tehdä vain 25-35 sivua ja vasta seuraavalla kurssilla työ tehdään valmiiksi.

Olen muutaman kerran törmännyt sellaisiin käsityksiin, että Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen opinnoissa "tehdään" kirjailijoita ja että siellä opiskelleet kirjailijat olisi tungettu samaan muottiin. Tällaisten käsitysten takana lienevät ne, jotka eivät ole pyrkineet tai päässeet ko. opintoihin. Voin vilpittömästi sanoa, etten tähän mennessä ole huomannut pienimpiäkään yrityksiä vaikuttaa tapaani kirjoittaa sen paremmin kuin siihen, mitä kirjoitan. Kirjoittamisen opetus on tähdännyt siihen, että kirjoittaja ymmärtää paremmin, mistä teksti rakentuu ja mitä kaikkea on otettava huomioon, kun kirjoitetaan. Tämä ei toden totta ole ollut mitään kädestä pitelemistä ja yhteistä kirjoittamista enkä usko, että tulevaisuudessakaan on.

Yritän nyt olla sortumatta helmasyntiini eli liikaan hätäilyyn. Täytyy malttaa suunnitella kunnolla. Tätä olen joutunut opettelemaan koko elämäni ja vielä vaan se on vaikeaa. Kun saan jonkun idean, syöksyn päätä pahkaa tekemään ja tietäähän sen, ettei lopputulos - jos siihen saakka koskaan pääsen - ikinä vastaa mielikuvia. Tämä koskee ihan kaikkea tekemistä, ei pelkästään kirjoittamista.

Muuten vuosi on lähtenyt käyntiin alakuloisissa merkeissä. Tässä aivan lähellä päättyi uudenvuodenyönä erään nuoren ihmisen elämä ja se tuntuu todella pahalta. Se herätti taas kerran ajattelemaan elämän haurautta ja sitä, miten mitään sitten-kun -tulevaisuutta ei ole. Kaikki, mitä haluaa, on tehtävä heti, kun pystyy.

Ajattelen taas myös sitä, miten turhaa pelko on. Pelkäämisen tai parempien aikojen odottamisen takia on helppo jättää asioita tekemättä ja sitten haikailla niiden perään: tekisin jos ei pelottaisi tai viimeistään sitten, kun aika on otollisempi.

Asiat tapahtuvat joka tapauksessa, pelkää tai ei. Ja ajat taas, ne nyt ovat mitä ovat.

2 kommenttia:

  1. Päätäpahkuutta ja hätäisyyttä tai ei, on parempi vaihtoehto se, että syöksyy tekemään jotain kuin lykkää ja lykkää siihen kuuluisaan viimeiseen deadlineen asti. Ihan kateellisena olen seurannut urakointiasi, kun itsellä ei tahdo enää motivaatio opiskeluun riittää. Olen selittänyt asian itselleni niin, että kun on vuosikymmen toisensa jälkeen opiskellut miltei koko ajan jotain ja useimmiten tutkintoon tähtääviä juttuja, ei tämä ihmispolo enää vain kykene suorittamaan... Ilo täytyisi ennen kaikkea kulkea mukana.
    Samaa mieltä olen kanssasi muuten tässä ja nyt -tekemisestä, hetki on käsillä juuri nyt. Olen pitänyt näyttelyitä, vaikka jotkut ideat ovat olleet keskeneräisiä - tekemällä, kokeilemalla ja erehtymällä on päästy taas eteenpäin ja uusia oivalluksia on syntynyt. Ja mikä parasta. olen toteuttanut haaveitani.
    Juuri nyt hetkessä elämiseen kannustaa vanhempien muistisairaus, joka pakosta herättää pelon tunteita. Siispä eikun eteenpäin jokaisesta tavallisestakin päivästä nauttien.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kannata kadehtia, olet itse varmasti saanut elämässäsi paljon enemmän aikaan. Minä puolestani olen kadehtinut niitä, jotka olivat nuorina tarpeeksi järkeviä ja pitkäjänteisiä ja hankkivat kunnon tutkinnot ajallaan.
      Kateus on inhottava tunne. Haluaisin päästä eroon siitä; inhoan itseäni aina kun huomaan kadehtivani jotakuta. Kateus iskee ihan kummallisissa paikoissa: en kadehdi Eurojackpotin suomalaisvoittajia vaan jotain ihan tavallista ihmistä, jotain facebook-kaveria, jonka sanomisista viisitoista ihmistä on heti tykkäämässä kun omistani ei tykkää kukaan... kyllä ihminen on raadollinen.

      Poista