Tämä on pakko kertoa, kun niin tulivat vanhat, hyvät ajat mieleen.
Minulla oli tänään lapsenlapsi hoidossa, ihana pieni tyttö, melkein vuoden vanha. Meillä sujui oikein hyvin. Leikimme, söimme, ulkoilimme, leikimme ja söimme taas.
Kun kaikki kerran sujui niin hyvin, ajattelin, että voin hoitaa yhden työasian, soittaa puhelun jonka olin luvannut tänään jossain vaiheessa tehdä.
Tyttö istui syöttötuolissa pöydän päässä, oli tyytyväinen ja rauhallinen. Minä otin kynän, lehtiön ja puhelimen ja soitin. Toisesta päästä vastattiin ja aloin kysellä ja tehdä muistiinpanoja
kunnes
nostin hetkeksi katseeni lehtiöstä
ja mitä tekee lapsi, joka juuri oli tyytyväinen ja rauhallinen
OKSENTAA
valtaisaa, haisevaa, kaikkialle ryöppyävää oksennusta.
Se haastattelu loppui vähän töksähtäen nopeisiin kiitoksiin ja hyvän viikonlopun toivotuksiin.
Tilanteessa oli yksi iloinenkin osapuoli: koira, joka vallan mielellään olisi auttanut jälkien siivoamisessa ja joka ehti jo vähän aloittaa ennen kuin pääsin väliin.
Mutta näin siis tulivat vanhat, hyvät ajat mieleen, ne, jolloin lapset sairastuivat heti kun se oli äärimmäisen sopimatonta.
Lapsella ei ollut mitään hätää. Oksentamisen, vaatteiden vaihdon ja pesun jälkeen hän oli taas mitä hyväntuulisin pikku tyttö.
Tämän pikku kullanmurun äiti oli vain neljän kuukauden, kun minä aloitin työt. Avustin paikallista kaupunkilehteä ja tein muistaakseni aika paljon juttuja. Vauva oli monta kertaa mukana, siihen aikaan kukaan ei paheksunut sitä, ei ainakaan sanonut. Luulin silloin tekeväni oikein, kun pidin lapset kotona ja osana tavallista arkea.
Nyt en enää ole ihan varma. Ehkä olisi kuitenkin ollut parempi kasvattaa heidät totuudessa, jossa äidit lähtevät aamuisin pois kotoa, vievät lapset päiväkotiin ja hakevat illalla pois. Ehkä se olisi antanut heille realistisemman kuvan siitä, miten ihmisten useimmiten on täällä elettävä.
Oikein teit. Parempaa ei voi lapselle antaa.
VastaaPoista