tiistai 30. syyskuuta 2014

Juttuni oli mennyt roskiin

 Erään kirjoittamani aikakauslehtijutun deadline oli edellismaanantaina. Lähetin jutun toimitukseen ajallaan, mutta sieltä ei kuulunut mitään. Tänään olin juuri aikeissa kysellä lähetykseni perään, kun toimituksesta kerrottiin, että juttuni oli seuloutunut sähköpostin roskapostilaatikkoon ja löytynyt vasta tänään.

Mitä tästä opimme? Emme juuri mitään.
Tarkistetaan myös roskapostit aina joskus.

Onneksi mitään vahinkoa ei ole tapahtunut, tuossa lehdessä deadlinet annetaan niin aikaisiksi, että jutulle voidaan vielä tehdä vaikka mitä ja usein tehdäänkin. Sitä sanotaan editoinniksi ja parhaimmillaan se parantaa juttua. Editointi on ihan hyödyllistä jos sitä saa tehdä ammattilaisten kanssa: siitä oppii paljon.

Mitä tahansa rääppimistä ja sekaantumista ei tietenkään voi kutsua editoinniksi. Tosin ne, jotka tällaiseen syyllistyvät, eivät välttämättä edes tiedä, mitä editointi tarkoittaa.

Toimittaja Manu Haapalainen kertoi viime viikolla ilmestyneessä Journalistissa kokemuksiaan eräässä paljon kyseenalaista mainetta saaneessa lehtitalossa. Hän oli työttömänä ja rahattomana pestautunut sinne töihin ja tehnytkin töitä kelpo lailla jos mieheen on uskominen. Yrityksessä teetettiin juttuja siihen tahtiin, etten ainakaan minä olisi pysynyt perässä. Viisi työlästä aikakauslehtijuttua neljässä päivässä vai miten se meni.

Haapalaisen tarina oli kuitenkin valitettavan tuttu. Minäkin olen kirjoittanut moniin lehtiin, joissa ei ole mitään käsitystä hyvästä journalismista. Ei tosin huonostakaan, ei mitään käsitystä yhtään mistään.

Suomessa on paljon pieniä lehtiä, jotka syntyvät siten, että työttömiksi jääneet kirvesmiehet ja kaupanmyyjät päätyvät ilmoitusmyyjiksi, huomaavat pärjäävänsä siinä ja päättävät perustaa oman lehden. Pääasia on saada mahdollisimman paljon ilmoituksia - ilmoitusten lomaan jäävä tyhjä tila puolestaan täytetään mahdollisimman halvalla. Sillä, mitä tilassa lukee, ei ole paljon väliä.

Tällaisiin lehtiin kirjoittaminen on joskus järjettömän noloa. Kerrankin muistan, miten lehden toimitusjohtaja, jolla ei koskaan ollut mitään asiallista tekemistä, lähti minun mukaani juttukeikalle. Kun tein haastattelua, herra istui vieressä ja selitti haastateltavalle, mitä minä tarkoitin.

Puolustuksekseni sanon, että tästä on aikaa. Ja tiedän, että on ilkeää muistella tällaisia vanhoja asioita ja ihmisiä, jotka eivät edes ole enää tässä maailmassa. Heilläkin ja näillä kokemuksilla kun on ansionsa, olen oppinut niistä paljon. Ainakin se, miten asioita ei pitäisi tehdä.

Kylläpä taas kuulostaa siltä, kuin olisin valtavan hyvä. Höh.

Viimeisimmän oppimistehtävän kirjoittaminen on edistynyt. Ei paljon, mutta lupaavasti. Ensimmäinen osa alkaa olla valmis. Jos olen sinnikäs, voin saada kurssin suoritettua ensi viikolla.

Olenko sinnikäs onkin toinen juttu.    

perjantai 19. syyskuuta 2014

Tolkusta, liikutuksesta ja kökkökielestä

Hyvä ja yllättävä päätös tälle viikolle oli se, että

katsoin televisiota

sieltä tuli kiinnostavaa ohjelmaa,

sillä sitä ei usein tapahdu. Enkä pelkästään katsonut vaan kudoin samalla sukkaa, enkä pelkästään katsonut ja kutonutkaan, vaan myös itkin. Vain elämää -sarja, jota nyt katsoin ensimmäisen kerran, osui juuri olemaan kohdassa, jossa Paula Koivuniemi tulkitsi Lapin kesää. Voi taivas, miten hienoa.

Eikä siinä kaikki. Kolmoselta tuli Teemu Selänteestä kertova dokumentti. En ole koskaan ollut jääkiekko-ottelussa, tuskin menenkään, mutta dokumentti oli kiinnostava. Niinpä samalla kun katsoin televisiota, kudoin sukkaa ja itkin, vaihdoin vähän väliä kanavaa nähdäkseni jotain molemmista.

Raskasta on.

Viimeksi sanoin, että asioihin on saatava tolkkua ennen kuin pystyn taas keskittymään opiskeluun. Nyt asiat ovat ainakin sikäli tolkuissaan, että kaikki kansalaisopiston kurssini ovat käynnistyneet. Maanantaina olin Raisiossa, keskiviikkona Laitilassa ja torstaina Uudessakaupungissa.

Muitakin töitä on ollut ihan kiitettävästi. Hauskaa ja vähemmän hauskaa jutuntekoa.

Kirjoitin esimerkiksi yhden mainostekstin ja lähetin sen tilaajan tarkastettavaksi. Se tuli takaisin varustettuna "pienillä muutoksilla", mikä tarkoittaa sitä, että tavallinen kieli oli vaihdettu mukamas hienoon kökkökieleen. Siinäpä sitten toimittaja nielee ylpeytensä ja antaa mennä kun tilaaja kerran maksaa.

En vain mitenkään lakkaa ihmettelemästä, miksi jotkut ihmiset ovat niin ihastuneita sellaisiin ilmauksiin kuin mahdollistaa tai laadukas tai - pahin kaikista - edukas? Tuota viimeistä ko. tekstissä ei sentään ollut enkä olisi siihen suostunutkaan, maksoi kuka maksoi.

Tekstejä tulee ja tekstejä menee. Useimmat unohtuvat. Olen monta kertaa katsonut jotain vanhaa lehtijuttua ja yrittänyt muistaa, olenko kirjoittanut sen vai kuka sen on tehnyt. Ei se mitään taidetta ole.
Eino Leinon tekstit sen sijaan ovat, suuri osa. Ja Perttu Hietasen sävellykset Leinon runoihin ja Vesa-Matti Loirin tulkinnat niistä. Ja tänään Paula Koivuniemen.

Ja siksi minä nyt pyyhin kyyneleitä ja lupaan, että huomenna tähän aikaan olen kirjoittanut seuraavaa oppimistehtävääni ainakin yhden sivun.




lauantai 13. syyskuuta 2014

Voi, miten ihana aamu


Luulin, että minulla olisi vapaa viikonloppu, mutta eilen illalla tuli vielä kutsu juttukeikalle. Aihe oli mitä parhain: luontoretki tänä aamuna. Tuskin mikään muu aihe olisi jaksanut innostaa lauantaiaamuna kahdeksalta, mutta tämä jaksoi.

Tosin olin vähällä myöhästyä, herätyskello ei soinut. Vakituiset herättäjäni, Koira Joka Laskee Päänsä Rinnalleni ja Tuijottaa sekä Kissa Joka Kävelee Päälläni Kunnes Nousen, eivät olleet vielä töissä, oli liian aikaista.

Olen hidasaamuinen. Se tarkoittaa sitä, että tarvitsen paljon aikaa enkä halua puhua kenenkään kanssa. Haluan juoda kahvini kaikessa rauhassa ja yksin. Se ei ole mikään vamma, se on ominaisuus.

Luontoretki oli erinomainen tapa aloittaa päivä, sillä olen saanut tänään paljon aikaan. Vapaa viikonloppu ei kuitenkaan toteudu millään tavalla, sillä huomenna pitää kirjoittaa pari juttua ja valmistella maanantaina alkavaa työväenopiston kurssia.

Luovan kirjoittamisen kurssini on peruttu, osallistujia ei tullut tarpeeksi. Sen sijaan kolme muuta kirjoituskurssiani alkavat.

Opintojeni suhteen en ole nyt tehnyt yhtään mitään. Tuntuu, että on niin paljon ajateltavaa ja asioita, jotka pitää ensin hoitaa ja saada jollekin tolalle ennen kuin voi kunnolla keskittyä. Kuulostaa tekosyille.

Muuten en lakkaa ihmettelemästä sitä, miten erilaisia ihmiset ovat. Sen jälkeen, kun joskus oivalsin, että useimmat ihmiset ovat paitsi erilaisia kuin minä vielä keskenäänkin kovin erilaisia, olen yrittänyt ymmärtää miten tämä ilmenee ja miten siihen pitäisi suhtautua.

Otetaan nyt esimerkiksi uusien asioiden oppiminen.

Olen parin päivän sisällä tavannut kaksi minua paljon vanhempaa ihmistä ja puhunut heidän kanssaan opiskelusta. Toinen kertoi menevänsä taas kansalaisopistoon opiskelemaan englantia, jotta kykenee keskustelemaan kaukaisen sukulaisensa kanssa.

Toinen valitti ensin elämän tarkoituksettomuutta ja tylsyyttä. Ehdotin, että hän voisi mennä vaikka kansalaisopistoon, siellä on valtava valikoima kiinnostavia kursseja.

- Ai minä vai! Ja mitä opiskelemaan muka? En varmaan mene.

Niin. Mutta elämä on kuitenkin tylsää ja ihan varmasti pysyykin tuolla asenteella.