Juttuni oli mennyt roskiin

 Erään kirjoittamani aikakauslehtijutun deadline oli edellismaanantaina. Lähetin jutun toimitukseen ajallaan, mutta sieltä ei kuulunut mitään. Tänään olin juuri aikeissa kysellä lähetykseni perään, kun toimituksesta kerrottiin, että juttuni oli seuloutunut sähköpostin roskapostilaatikkoon ja löytynyt vasta tänään.

Mitä tästä opimme? Emme juuri mitään.
Tarkistetaan myös roskapostit aina joskus.

Onneksi mitään vahinkoa ei ole tapahtunut, tuossa lehdessä deadlinet annetaan niin aikaisiksi, että jutulle voidaan vielä tehdä vaikka mitä ja usein tehdäänkin. Sitä sanotaan editoinniksi ja parhaimmillaan se parantaa juttua. Editointi on ihan hyödyllistä jos sitä saa tehdä ammattilaisten kanssa: siitä oppii paljon.

Mitä tahansa rääppimistä ja sekaantumista ei tietenkään voi kutsua editoinniksi. Tosin ne, jotka tällaiseen syyllistyvät, eivät välttämättä edes tiedä, mitä editointi tarkoittaa.

Toimittaja Manu Haapalainen kertoi viime viikolla ilmestyneessä Journalistissa kokemuksiaan eräässä paljon kyseenalaista mainetta saaneessa lehtitalossa. Hän oli työttömänä ja rahattomana pestautunut sinne töihin ja tehnytkin töitä kelpo lailla jos mieheen on uskominen. Yrityksessä teetettiin juttuja siihen tahtiin, etten ainakaan minä olisi pysynyt perässä. Viisi työlästä aikakauslehtijuttua neljässä päivässä vai miten se meni.

Haapalaisen tarina oli kuitenkin valitettavan tuttu. Minäkin olen kirjoittanut moniin lehtiin, joissa ei ole mitään käsitystä hyvästä journalismista. Ei tosin huonostakaan, ei mitään käsitystä yhtään mistään.

Suomessa on paljon pieniä lehtiä, jotka syntyvät siten, että työttömiksi jääneet kirvesmiehet ja kaupanmyyjät päätyvät ilmoitusmyyjiksi, huomaavat pärjäävänsä siinä ja päättävät perustaa oman lehden. Pääasia on saada mahdollisimman paljon ilmoituksia - ilmoitusten lomaan jäävä tyhjä tila puolestaan täytetään mahdollisimman halvalla. Sillä, mitä tilassa lukee, ei ole paljon väliä.

Tällaisiin lehtiin kirjoittaminen on joskus järjettömän noloa. Kerrankin muistan, miten lehden toimitusjohtaja, jolla ei koskaan ollut mitään asiallista tekemistä, lähti minun mukaani juttukeikalle. Kun tein haastattelua, herra istui vieressä ja selitti haastateltavalle, mitä minä tarkoitin.

Puolustuksekseni sanon, että tästä on aikaa. Ja tiedän, että on ilkeää muistella tällaisia vanhoja asioita ja ihmisiä, jotka eivät edes ole enää tässä maailmassa. Heilläkin ja näillä kokemuksilla kun on ansionsa, olen oppinut niistä paljon. Ainakin se, miten asioita ei pitäisi tehdä.

Kylläpä taas kuulostaa siltä, kuin olisin valtavan hyvä. Höh.

Viimeisimmän oppimistehtävän kirjoittaminen on edistynyt. Ei paljon, mutta lupaavasti. Ensimmäinen osa alkaa olla valmis. Jos olen sinnikäs, voin saada kurssin suoritettua ensi viikolla.

Olenko sinnikäs onkin toinen juttu.