tiistai 27. toukokuuta 2014

En tahdo olla banaalileila

Lainasin kirjastosta eilen Maija Vilkkumaan kirjan Nainen katolla. Se oli näitä vähän siinä ja siinä -kirjoja, ottaako vai ei kun ensi vilkaisu ei vielä vakuuttanut. Nyt olen kuitenkin jo kiinnostunut kirjasta ja käyttäisin tämänkin ajan sen lukemiseen ellen haluaisi kertoa mitä ajatuksia teksti herätti.

Olipa alustus. Sopii kyllä aiheeseen.

Vilkkumaan kirjassa on paljon ihmisiä, jotka kertovat. En ihan pysy kärryillä kaikista, mutta suurin osa kertoo oikein hyvin. Vilkkumaa risteilee erittäin sujuvasti eri tyylien ja kirjoittamisen tasojen välillä, on siis hyvin taitava kirjoittaja.

Kirjassa on muuan Leila Hakkarainen, toimittaja. Häneltä on esimerkiksi seuraava pätkä:

"Muistiinpanoja elämän polulta

Eilen lanseerattiin  uusi Punaviini "Maria", sen jälkeen rokkikonsertti! Se oli hurmaava, huumaava, väsyttävä. Kotona mieheni Jorma oli tehnyt minulle ruokaa, keskellä yötä! :):) Hyvät lukijani, huomaatte, että olen onnekas.
Horst sanoi rokkipaikan takahuoneessa: Pitää elää jokainen päivä kuin se olisi viimeinen :):):) Horst on Viisas, Hieno ihminen ja Täydellinen Taiteilija. Siipirikko, Sydän karrella, mutta jaksaa silti uskoa Rakkauteen."

En viitsi lainata enempää, kun olennainen tulee tästäkin näkyviin. Kirjailija on tietysti kärjistänyt enkä usko, että näin banaali kirjoittaja olisi yhtään missään lehdessä toimittajana. Mutta jos katsotte tuota tekstiä tarkkaan, niin eihän siinä oikeastaan mitään vikaa ole noita naurettavia hymiöitä ja jotain muuta pientä lukuun ottamatta. Se on muuten ihan ok-teksti, sellaista, mitä kuka tahansa näppärähkö sanankäyttäjä tuottaa.

Se voisin olla vaikka minä (vaikka hymiöitä en kyllä käytä!).

Tämä liittyy nyt sillä tavalla minuun ja tähän kirjoittamisen opiskeluun, että ajattelen aika usein sitä, osaanko minä kirjoittaa vai luulenko vain osaavani. Tiettyyn rajaan asti selviää, kun hallitsee rytmin, omistaa edes jonkunmoisen tyylitajun ja kirjoittaa suunnilleen oikein. Perusasioiden hallitseminen ei kuitenkaan riitä kuin leila hakkaraiseksi, sillä ei tuoteta mitään elävää, mitään, mitä ei olisi jo olemassa.

Ei mitään sellaista kuin vaikka Antti Nylénin Halun ja epäluulon Esseet, jonka esipuhe oli jo niin hyvä, että melkein itku pääsi. Laitetaan nyt siitäkin vähän:

" Sovittamaton, painostava, alituinen syyllisyys... mutta ei suhteessani Jumalaan, sillä minun Jumalani on armollinen Jumala, vaan esivaltaan, vallanpitäjiin, virastoihin, laitoksiin, viranomaistahoihin, aikuisiin, asiallisiin, siististi pukeutuviin, nuhteettomiin lajikumppaneihini, joiden päivät täyttyvät tähdellisistä asioista...
 Hämmästyn aina, kun varashälytinportti ei soikaan, kun poistun myymälästä... Ja jos poliisipartio jonakin aamuna tulisi hakemaan minut loppuiäkseni putkaan, koska olen täyttänyt veroehdotuksen väärin tai palauttanut lasteni yksityisen hoidon tuen hakemuksen Kelalle neljä päivää myöhässä, lähtisin reippaalla riemumiellä heidän matkaansa.
   Suotta tuostakin autuudesta uneksin...
   Sillä valtio on Saatana: se ei rankaise syyllistä, ei sovita rikosta vaan jättää ihmisen rauhaan. Eikä se rauha ole Kristuksen rauhaa. Siksi kirjoitan."

Siksi hän kirjoittaa ja hyvä niin kun kerran on noin taitava. Omaa kirjoittajantuskaani tämä ei tietenkään helpota.

Eikä sitä kalvavaa tunnetta, että paljon enemmän kuin antti nylén minäkin olen leila hakkarainen, joka kehuu jormansa laittamia yösyömisiä ja toistelee latteuksia, muilta kopioituja.


keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Hidas elämä hyvin hallussa

Tietokirjoittamisen kurssin oppimistehtävä etenee h i t a a s t i mutta etenee kuitenkin. Tiedän, että vaikka kirjoittaisin sitä vain vähän joka päivä, se tulee silläkin tavalla valmiiksi.

Valmistuminen tietysti lykkääntyy tuota tuonnemmaksi ja siitä muistutankin itseäni vähän väliä. Jos ja kun aion suorittaa tutkinnon, on pakko tehdä työtä sen eteen. Kukaan muu ei tee sitä. Minulle(kaan) ei myönnetä armosta tutkintoja, ei edes sen takia, että olen niin vanha.

Palautin edellisen tehtävän tasan kaksi viikkoa sitten. Vaikka käyttäisin tietokirjoittamisen tehtävään vielä kaksi viikkoa, olisin kuitenkin tehnyt sen kuukaudessa. Viisi opintopistettä kuukaudessa tekee vuodessa 60 opintopistettä. Tahti on kohtuullinen. Itsenäisiä oppimistehtäviä ahkerasti tekemällä se tosin voisi olla paljon kovempikin.

Tällä kurssilla pohditaan esimerkiksi sitä, mitä tietokirjallisuus on. Se ei olekaan ihan niin yksiselitteinen asia kuin äkkiseltään luulisi.

Tietokirjallisuuden tehtäväkin on muuttunut.

 Ostin joskus nuorena - osamaksulla - suomen kieltä eri kanteilta käsittelevän, kuusiosaisen kirjasarjan.

Käytän sarjaa edelleen. Kolme paksuinta on varpaitteni alla, kun istun kirjoittamassa.

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Jotain rajaa

Joskus tekee mieli sanoa todella rumasti. Esimerkiksi nyt.

Luin eräältä keskustelupalstalta vastauksia jonkun opiskelijan opintopisteiden kertymistä koskevaan kysymykseen. Opiskelija halusi tietää, onko realistista tavoitella tiettyä määrää pisteitä tietyssä ajassa (en muista määriä tarkkaan, mutta mielestäni ne olivat realistisia).

Vastaajien joukossa oli sekä asiallisia että niitä, joiden on pakko päästä kehumaan. Eräs superopiskelija vastasi näin: "Itse suoritin 65 opintopistettä kuudessa viikossa eikä tehnyt edes tiukkaa. Toki kävin myös töissä samaan aikaan".

Toki. Tokihan se näin menee.

Ei se minulta pois ole, jos joku ihan oikeasti on noin tehokas ja älykäs. Silti tekee mieli sanoa, että haista paska, senkin ylimielinen rotta.

Ikävien tuntemusteni taustalla on tietenkin se, että moiset huippuopiskelijat saavat minut tuntemaan itseni toivottoman hitaaksi ja  tyhmemmäksi kuin uskoinkaan. Sillä jos minä yrittäisin kaapia kasaan 65 opintopistettä kuudessa viikossa, en tokikaan kävisi töissä samaan aikaan enkä silti pystyisi.

Voi tietysti olla, ettei koko juttu ole totta. Sitä kirjoittajaa se ei auta, sillä jos hän ei ole ylimielinen niin onpa valehtelija kuitenkin.

Muutenkin on kurja olo. Olen pitkästä aikaa kipeä. Ensin alkoi piinallinen yskä ja sitten valtava nuha. Ei muuten niin haittaisi, mutta tämä on se viikko, kun olen tehnyt ensimmäiset juttuni uuteen lehteen. Viime yönä, aina kun heräsin, mietin sitä, miten ihmeessä onnistun tekemään aamun haastattelun niin, etten saa kamalaa yskänkohtausta tai joudu koko ajan räkimään. Olin ihan oikeasti huolissani siitä.
Ihme kyllä, sitten kun menin töihin, kaikki sujui hyvin. Aivan kuin ei mitään tautia olisikaan. Ja loppupäivän olen kuitenkin ollut ihan raato.

Ehkä tämä oli todistus siitä, mihin luja tahto pystyy. Ehkä se pystyy uskomattomiin opintosuorituksiinkin.
Ehkä en vain tahdo tarpeeksi.

Tätä pitänee miettiä ensi yönä.

perjantai 2. toukokuuta 2014

Tervetuloa leppoisaan ilmapiiriin

Tänään olen puuhastellut useiden uusien alkujen kanssa.

Ensin tein pitkän listan uusimman kirjoittamisen kurssini kirjoista ja lähdin sen kanssa kirjastoon. Sain siis eilen valmiiksi Kirjoittamisen historia ja tutkimus -kurssin ja ilmoittauduin saman tien Tietokirjoittamisen kurssille.

Kirjakassi auton etupenkillä ajoin Laitilaan ja kävin sopimassa uusista työkuvioistani. Liittyy kirjoittamiseen ja siihen, mitä kerroin aiemmin talvella (ja mitä kukaan ei enää muista).

Kotona kirjoitin vielä sisältökuvauksia tulevan syksyn kansalaisopiston kursseihini. Näitä kuvauksia tarvitaan opiston opinto-ohjelmassa. Näin kovasti vaivaa keksiäkseni mahdollisimman houkuttelevan kuvauksen uuteen luovan kirjoittamisen kurssiini jotta sinne tulisi ihmisiä ja se ylipäätään toteutuisi. Tietysti juuri silloin tuntui siltä, etten keksi yhtään mitään, en puisevintakaan luonnehdintaa tuosta elähdyttäväksi ja uusia, raikkaita luovuuden virtoja avaavaksi tarkoitetusta ihmeellisestä oppijaksosta. Lopulta päädyin toivottamaan opiskelijat tervetulleiksi leppoisaan ilmapiiriin.

Pirustako minä tiedän, kuinka leppoisaa se tulee olemaan.

En edes vielä tiedä, millainen tuo luovan kirjoittamisen kurssi tulee olemaan. Tietysti siitä on jo ohjelmarunko olemassa, mutta sisällön luominen teettää vielä paljon työtä.

Sen sen sijaan tiedän, millainen kurssi ei ole. Se ei ole kurssi, jossa kaikki kirjoittavat samasta aiheesta ja kehuvat sitten toistensa kirjoituksia. Sellainenkin kurssi voi olla hauska, mutta siellä ei opi juuri mitään. Se on vähän kuin laitettaisiin joukko soittotaidottomia pianojen eteen ja käskettäisiin soittaa mutta ei anneta mitään ohjeita.

Kirjoittamista voi opetella, aivan kuten pianonsoittoakin.

Joko kerroin, että sain todistuksen kirjallisuuden perusopintojen suorittamisesta? Nyt minulla on kasassa perusopinnot suomen kielestä, aikuiskasvatustieteestä, kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Opintopisteitä on - kun eilen palauttamani kurssi lasketaan mukaan - 118.