torstai 31. joulukuuta 2015

Kirjoittajan vuosi 2015

Vuosi on käytetty ja kulutettu. Tämä ei ole vain sanonta, tämä on nyt totta. Vuoden 2015 jokaiselle päivälle on ollut käyttöä enkä kai olisi jaksanut tehdä paljon enempää.

Tai tietysti jos olisi ollut pakko olisin voinut.

Opiskelun suhteen vuosi ei näytä hyvältä, olen suorittanut vain 20 opintopistettä. Pieni lohdutus on siinä, että suuri osa noista pisteistä tuli lastenkirjaa kirjoittaessa ja sehän on hidasta puuhaa.

Olen kuitenkin ihan hyvin menossa kohti tavoitettani. Suoritan kandidaatintutkinnon ensi vuonna jos ylivoimaisia esteitä ei ilmaannu.

Opiskelun eli käytännössä kirjan kirjoittamisen lisäksi olen tehnyt tänä vuonna 262 lehtijuttua ja pitänyt kansalaisopistossa kevätlukukaudella kolmea kirjoittajakurssia ja syyspuolella yhtä.

Muutakin elämää on. Iloa ja surua. Tämä ei ollut helppo vuosi.

Nyt haluan siivota työpöytäni, ennen uuden vuoden alkamista. Tahdon pyyhkiä pölyt ja aloittaa kirjaimellisesti puhtaalta pöydältä.

Mitä tahansa tapahtuu ensi vuonna, se tapahtuu. Ei sen pelossa voi olla tekemättä suunnitelmia ja uskomatta niihin.

tiistai 29. joulukuuta 2015

Ensimmäiset hylsyt

Kustannustalojen väki on ottanut joululomalle luettavaa ja tulokset näkyivät sähköpostissani tänään: Otava ja WSOY sanoivat kohteliaasti kiitos ei.

Torjutuksi tuleminen tuntuu ikävältä, ei mahda mitään. Ei, vaikka kuinka järkeilisi, että hylkäys ei tarkoita sitä, että olisin surkea kirjoittaja ja ihmisenä ihan kelvoton. Pahalta tuntuu kuitenkin.

Kirjan kirjoittaminen ja toiveet ja haaveet sen suhteen ovat valtavan iso juttu. En varmasti ole ainoa kirjoittaja, jolle kirjan julkaiseminen on yksi elämän isoimpia haaveita, ellei peräti suurin. Se on voinut saada jopa suhteettoman suuren sijan elämässä ja sille on uhrattu paljon. Kun sitten kirjaa ei tule, käsikirjoitusta ei hyväksytä, tuntuu, kuin elämältä kiskottaisiin pohjaa. Hetken tuntuu epätoivoisesti siltä, että mikään ei koskaan muutu, elämä jatkaa ankeaa rataansa loppuun asti ja kas, mikä siellä häämöttää - katkera pettymys ja häpeä. Sinusta ei koskaan tullut mitään.

Mikä sitten muuttuisi, jos oma teksti jonain päivänä olisi kovien kansien välissä ja kannessa lukisi oman nimen lisäksi myös Otava tai WSOY? Sitä aion vähän tutkia kandidaatintyössäni.

Tutkimussuunnitelma edistyy. Olen haalinut jo jonkun verran kirjallisuutta ja lisää tulee.

Tästä ainakin tulee valmista.

perjantai 25. joulukuuta 2015

Kunhan kirjastot avautuvat

Joulu on osaltani juhlittu. Kaikki sujui hyvin ja perinteisesti lukuun ottamatta sitä, että kinkkupussi oli huolimattomasti asteltu ja kinkunrasvat pitkin keittiön lattiaa sekä sitä, että eräs pienimmistä jouluvieraista oksensi eteisen lattialle.  Ei siis mitään ihmeitä.

Ja nyt alkaa arki. Rakastan sitä!

Varasin aamulla ennen jouluvieraiden tuloa majapaikan seuraavaa Jyväskylän-reissua varten. Ostin myös junaliput. Viimekertainen yöpymispaikkani oli jo täynnä, joten päädyin tällä kertaa oikeaan hotelliin. Matka on edessä vasta helmikuussa. Silloin ollaan jo jaksolla KIKA419 eli kandidaatintutkielmaa tekemässä. Nyt teen vasta tutkimussuunnitelmaa.

Kunhan kirjastot taas avautuvat, käyn hakemassa muutamia kirjoja tutkielmaani varten.

Kaiken järjen mukaan minun pitäisi saada tutkinto valmiiksi ensi vuonna. Kursseja puuttuu enää noin neljä tutkielman lisäksi. Ainoa, mikä voi tuottaa hankaluutta, on englannin kurssi tai kurssit, niitä kun ei pääse koska tahansa suorittamaan enkä edes ole varma, pitääkö niitä suorittaa kaksi vai riittääkö yksi. Pitänee kysyä. Kysymällä asiat selviävät.

Nyt, kun vuosi on lähellä loppuaan, minulla on sellainen olo, että tämä vuosi on todella loppuun kulutettu, hyvin käytetty.

maanantai 21. joulukuuta 2015

Freelancerin elämää joulun alla

Ei vain joulu, vaan myös joulunalus on otollista aikaa itsesäälille, jos on siihen taipumusta. Freelancer voi sääliä itseään vaikka sen takia, ettei pääse pikkujouluihin. Siinä, missä vakityössä olevat valittavat pakkojouluruokailuja ja miettivät pikkujouluista selviämistä, freelancer saa olla ihan rauhassa.

Ei yhtään joululounasta ennen kuin itse laittaa.

Jos onnistaa, voi päästä raportoimaan jonnekin, jossa syödään jouluruokaa. Voi olla, että freelancerillekin tarjotaan, sanotaan, että "Sinäkin voit syödä meidän kanssamme". Tietenkään freelancer ei syö, ei kehtaa eikä halua. Kenen kanssa hän muka edes voisi istua samassa pöydässä? Yksin?

Juhlakutsuja on turha odottaa. Jos sellainen jostain ihmeestä tipahtaisi, se olisi katastrofi: freelancer ei ole käynyt juhlissa miesmuistiin eikä omista mitään juhlavaatteita eikä -kenkiä. Hän ei edes osaisi olla juhlissa, hän pelkäisi siellä. Hän ei haluaisi lähteä vaikka kutsuttaisiin.

Puhunko nyt itsestäni?

Puhun. Itsestäni ja kaikista muista, jotka eivät kuulu mihinkään työyhteisöön. Työttömistä esimerkiksi. Tai yksinyrittäjistä.

Tämä on sitä vapauden, freenä olemisen taustapuolta. Se, ettei ole työkavereita, ei ole ketään "meitä". Täytyy todella pitää yksin olemisesta ja osata viihdyttää itseään, ettei tulisi onnettomaksi. Sen takia freelancerius sen paremmin kuin muukaan yksinyrittäminen ei sovi kaikille.

Kolmenasatanakuutenakymmenenäneljänä päivänä vuodesta olen tyytyväinen ja kiitollinen siitä, että olen vapaa. Yhtenä päivänä iskee haikeus olla osa jotain, tehdä yhdessä toisten kanssa. Silloin kaipaan työkavereita. Ei niiden tarvitsisi edes olla mukavia ja yhteistyökykyisiä, hankalatkin kelpaisivat. Tänään.

tiistai 15. joulukuuta 2015

Käsikirjoituksesta

En ole kertonut, mitä lastenkirjan käsikirjoitukselle tapahtui sen jälkeen, kun sain siitä hyvän palautteen ohjaajaltani. Tuostahan on jo kuukausi aikaa.

Lähetin käsikirjoituksen sähköpostilla kuuteen eri kustantamoon. En korjannut tai muuttanut siitä enää mitään, katsoin vain, että sivunumerot ja muut ovat kohdallaan.

En tiedä, mitä käsikirjoitukselle tämän jälkeen on tapahtunut. Oletan, ettei vielä mitään. Kun viimeksi olin samalla asialla 1990-luvun puolivälissä, vastaus tuli 6-9 kuukauden kuluttua. Nyt on mennyt vasta vajaa kuukausi. Vastauksia alkaa todennäköisesti tulla joskus keväällä.

Nyt kuuluisi sanoa jotain sellaista kuin että "eihän sitä tietenkään julkaista, kunhan kokeilin". En sano. Miksi minä olisin edes lähettänyt käsikirjoitukseni minnekään jos itsekin pitäisin sitä niin huonona, ettei sitä ikinä julkaista? Se ei ole huono. Ei mikään huippu, mutta huono se ei ole.

Todennäköisyys on tietysti tosi pieni. Tämä sentään täytyi sanoa.

Kerron kyllä, miten käsikirjoituksen matka tällä kertaa etenee.

Nyt keskityn kirjoittamaan tutkimussuunnitelmaani. Olen myös ilmoittautunut tutkimus- ja havainnointimenetelmien kurssille, joka valitettavasti pääsee alkamaan vasta tammikuussa. Ajattelin, että olisin tässä joulun tienoilla ehtinyt suorittaa sen kun muuta ei oikein ole.

Paitsi joulu, se on.

Olin tänään kirjakaupassa lahjaostoksilla. Vieressäni kaksi naista tapasi toisensa, olivat tuttuja. Siinä käytiin joulunalusajan tavallisin vuoropuhelu.

- Missä te ootte joulun?
- Ihan kotona vaan. Meille tulee Simon vanhemmat ja mun sisko perheineen.
- Niin mekin, kotona ihan. Aattona tulee appivanhemmat ja joulupäivänä mennään mun veljen luo syömään.

Tässä ei ollut mitään erikoista. Huvittaa vain se into, jolla me haluamme tietää, missä ja kenen kanssa ihmiset viettävät joulun. Kiinnostaako se muka oikeasti jotakuta?

tiistai 8. joulukuuta 2015

Elämän huippuhetket

Palautin alustavan tutkimussuunnitelmani Optimaan. Tänään on viimeinen palautuspäivä.

Pari muuta opiskelijaa oli myös palauttanut suunnitelmansa - kellohan ei vielä ole paljon! - ja luin ne heti. Toisten suunnitelmat tuntuvat paremmin mietityiltä ja perusteellisemmilta. Tämä vain vahvistaa sitä jo moneen kertaan opiskelujen aikana eteen tullutta asiaa, etten ole erityisen analyyttinen enkä teoreettinen. En oikeastaan yhtään. Mikä puolestaan johtaa siihen, yhä useammin mieleeni tulevaan asiaan, että kun kandidaatinpaperit on saatu, en jatka enää maisteriksi.

Vannomatta paras. Sen tiedän, että opiskelen tavalla tai toisella lopun elämääni. Nyt ajattelen, että voisin kohentaa kielitaitoani, siinä sitä riittäisikin opiskeltavaa. Ja vielä voisin opetella soittamaan pianoa, siitäkin olen haaveillut. Mutta ennen muuta, ennen kaikkea muuta, haluan kirjoittaa jotain, joka tuntuu hyvältä.

Olin äsken kyläilemässä ystäväni luona. Olemme tunteneet hirmuisen kauan. Olemme myös yhtä mieltä siitä, että elämästä pitää yrittää ottaa irti kaikki, mitä siitä vielä lähtee ja että huippuhetkistä saa nauttia.

Mitä ne sitten ovat?

Minulle, niin sanoin, huippua edustavat ne harvat hetket kun olen kirjoittanut jotain, johon olen tyytyväinen. Palkitsevampaa tunnetta ei ole.

Ystävälleni joka on juristi, huippua edustavat hetket, jolloin hän saa eteensä sopimuspapereita. Hän kuvaili minulle elävästi, miten innostavalta nippu sopimuspapereita voikaan tuntua.

- Kyllä elämässä on hienoja hetkiä, totesimme me.