Ei vain joulu, vaan myös joulunalus on otollista aikaa itsesäälille, jos on siihen taipumusta. Freelancer voi sääliä itseään vaikka sen takia, ettei pääse pikkujouluihin. Siinä, missä vakityössä olevat valittavat pakkojouluruokailuja ja miettivät pikkujouluista selviämistä, freelancer saa olla ihan rauhassa.
Ei yhtään joululounasta ennen kuin itse laittaa.
Jos onnistaa, voi päästä raportoimaan jonnekin, jossa syödään jouluruokaa. Voi olla, että freelancerillekin tarjotaan, sanotaan, että "Sinäkin voit syödä meidän kanssamme". Tietenkään freelancer ei syö, ei kehtaa eikä halua. Kenen kanssa hän muka edes voisi istua samassa pöydässä? Yksin?
Juhlakutsuja on turha odottaa. Jos sellainen jostain ihmeestä tipahtaisi, se olisi katastrofi: freelancer ei ole käynyt juhlissa miesmuistiin eikä omista mitään juhlavaatteita eikä -kenkiä. Hän ei edes osaisi olla juhlissa, hän pelkäisi siellä. Hän ei haluaisi lähteä vaikka kutsuttaisiin.
Puhunko nyt itsestäni?
Puhun. Itsestäni ja kaikista muista, jotka eivät kuulu mihinkään työyhteisöön. Työttömistä esimerkiksi. Tai yksinyrittäjistä.
Tämä on sitä vapauden, freenä olemisen taustapuolta. Se, ettei ole työkavereita, ei ole ketään "meitä". Täytyy todella pitää yksin olemisesta ja osata viihdyttää itseään, ettei tulisi onnettomaksi. Sen takia freelancerius sen paremmin kuin muukaan yksinyrittäminen ei sovi kaikille.
Kolmenasatanakuutenakymmenenäneljänä päivänä vuodesta olen tyytyväinen ja kiitollinen siitä, että olen vapaa. Yhtenä päivänä iskee haikeus olla osa jotain, tehdä yhdessä toisten kanssa. Silloin kaipaan työkavereita. Ei niiden tarvitsisi edes olla mukavia ja yhteistyökykyisiä, hankalatkin kelpaisivat. Tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti