tiistai 30. joulukuuta 2014

Juhlallinen päätös vuodelle 2014

Olen suorittanut tänä vuonna 48 opintopistettä. Se ei taida ihan täyttää päätoimisen opiskelijan mittoja, mutta ei ole tarviskaan. Muuten vuosi on ollut heikompi kuin viime vuosi, silloin pisteitä tuli 52. Viime vuonna suoritin myös paljon enemmän kursseja, mutta niistä sai vähemmän pisteitä. Keskiarvona pääsen silti lähelle yliopistotutkinnon tavoiteaikataulua.

Piinallista aikaa kun ei voi tehdä mitään. Opettajat ovat tietysti lomalla eikä yliopistolla tapahdu mitään. Odotan tietoa siitä, hyväksytäänkö minun suunnitelmani vai ei ja kun en tiedä, en viitsi kirjoittaa työtäni yhtään eteenpäin.

Muuten vuosi 2014 on ollut opiskelun ja työn puolesta hyvä ja mielenkiintoinen. Paras juttu ei kuitenkaan liity kumpaankaan; parasta on se, että perhepiiriimme saatiin Runebergin-päivänä uusi jäsen, Aida. Joulunpyhinä sain kattaa pöytään jo kymmenen lautasta.

Äitinä ja isoäitinä haluaisin olla hyvä esikuva. Ei nimittäin pidä ollenkaan väheksyä esikuvallisuuden  merkitystä, lapset ottavat meistä oppia, halusivat tai eivät.

Omat esiäitini olivat erinomaisia talousihmisiä ja erikoisen hyviä siivoamaan. Heille kodin siisteys oli kaikki kaikessa ja ihmiset arvotettiin sen mukaan, miten siistejä he olivat. Siivoaminen oli alituinen puheenaihe. Minusta kasvoi samanlainen. Vasta viime vuosina olen todella ymmärtänyt, että toisenlaisiakin perintöjä voi saada ja että ne olisivat jopa parempia.

Omille jälkeläisilleni haluaisin välittää sen, että henkinen kasvu on paitsi tavoiteltavaa, myös mahdollista. Toivon, ettei heidän koskaan tarvitse ajatella olevansa liian vanhoja oppimaan uutta, että he kasvaisivat maailmassa, jossa uuden oppiminen on luonnollinen osa elämää.

Tämänkin takia haluan opiskella.




torstai 25. joulukuuta 2014

Putki päällä


Jos saan joskus tämän syömäputken poikki, pystyn ehkä ajattelemaan kirkkaammin. Nyt lähin tavoitteeni on vuoden vaihde; aloitan uuden, paremman elämän johon ei kuulu yhtään sokeria.


Sain lahjaksi Elisabeth Rehnin elämäkerran ja Alice Munron Kalliin elämän. Mies, joka lahjat antoi, kertoi olleensa varma, etten olen lukenut Munron kirjaa. Miten niin muka, minä kysyin, sillä miesten huomiokyky vaimojensa tekemisiin ei yleensä ottaen ole kovin hyvä.

- Et sinä koskaan lue ulkomaisia kirjailijoita, hän vastasi.

Onko se todella noin silmiinpistävää? Olenhan minä lukenut dostojevskit ja hemingwayt mutta muuten - totta se on. Kotimainen kirjallisuus on aina kiinnostanut enemmän. Kertooko se turvallisuushakuisuudesta vai ajattelun ja näköalojen kapeudesta, kuka tietää.

Rehnin elämäkerta on jo pitkällä. Äänestin Rehniä aikoinaan presidentinvaaleissa ja kun hän oli puolustusministeri, kirjoitin hänelle kerran kirjeen. Olin pöyristynyt jostain sotaan liittyvästä uutisesta ja halusin tietää, eikö kukaan todellakaan voi tehdä asiassa yhtään mitään. En saanut vastausta mutta en minä sitä odottanutkaan.

Sitä, etteikö kukaan voi tehdä mitään, en ihan helposti niele. Aina jotain voi tehdä, vaikka kuinka pientä, mutta toimeen tarttujia on vähän.

En minäkään mihinkään toimeen juuri nyt tartu, hyvä, kun kykenee mahaansa kannattelemaan.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Leivontaa joulun alla ja muita juttuja

Vähän omituinen, mutta joulunalusaikaan sopiva tilanne: en voi tehdä opiskelujeni eteen juuri nyt mitään. Sain Kirjoittamisen tekstikokoelma -kurssin ensimmäisen tehtävän tehtyä ja lähetin sen yliopistolle enkä nyt voi muuta kuin odottaa.

Opiskelutaipaleeni kuluessa olen välillä suorittanut kahta kurssia yhtä aikaa. Sekin onnistuu ja miksi ei, kun monet suorittavat useita kursseja rinnatusten, mutta ei se oikein mukavaa ole. Niinpä olen nyt yrittänyt pysyä kurssi kerrallaan -tahdissa. Eikä siinä juuri mitään eroa ole ajallisesti, se aika jokaiseen kurssiin menee mikä menee.

Kun tekemistä ei muuten näy olevan tarpeeksi, olen hypännyt ahkerasti kirjastossa. Luin muun muassa Taija Tuomisen oppaan kirjoittajille Minusta tulee kirjailija. Eräs kurssilaisistani vinkkasi minulle kirjasta ja kun se vaikutti kiinnostavalta, hain sen kirjastosta. En pettynyt: Tuomisen opas on parasta, mitä olen tästä aiheesta pitkään aikaan jos koskaan lukenut (oli se Martinheimokin hyvä).
Kirjassa olisi vaikka mitä siteerattavaa, mutta sanon vain, että lukekaa se, jos vähänkin haaveilette kirjoittamisesta. Opas antaa ihan käytännön neuvoja kirjoittajana elämisestä. Kaiken lisäksi teos on valtavan kannustava.

Kirjan viimeisessä kappaleessa sanotaan näin:
"Virolainen kirjailija Viivi Luik on Ma olen raamat -kirjassaan sanonut, että harmaa arki on olemassa vain siinä määrin kuin itse annamme sen olla. Meidän tehtävämme täällä on nähdä omassa elämässämme ihme ja elää se ihme näkyväksi toisille. Kun on pimeää, ryhdy lampuksi!"

Ihana ajatus. Arjen ei tarvitse olla harmaata ja itse voi yrittää olla valonkantaja sen sijaan, että epätoivoisesti yrittäisi lämmitellä toisten tulilla.

Omaa harmaata arkeani valaisin tänään leipomalla kääretortun. Taisi olla toinen kerta elämässäni kun ryhdyn moiseen. Idean sain siitä, kun siivosin kirjahyllyn alakaappia, jonne olen vuosien mittaan tunkenut huomattavan määrän erilaisia ruoka- ja leivontaohjeita vaikka en ole ollenkaan kiinnostunut ko. puuhista. Nyt päätinkin luopua ohjeistani kun tunnustin, että lammaspörköltti jää minulta yhtä varmasti tekemättä kuin Maija-Leenan parempi keikauskakku. Kääretortun ohje näytti kuitenkin niin herkulliselta, että säästin sen ja päätin kokeilla.

Kyllä siitä torttu syntyi. Uskollisen assistenttini Nonnan seuratessa herkeämättä ja epäilemättä vähän hämillään touhujani vatkata räiskyttelin oikein antaumuksella ja keksin jopa viimein käyttöä edellisvuotiselle omena-aprikoosihillolle. Lopputulos oli komea vaikka ei sillä mitään kisoja voitettaisi.

Ei tämmöistä kyllä joka päivä viitsi tehdä. Tulisi nyt vain pian jotain tietoa sieltä yliopistolta.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Tätä varten tänne halutaan

Olen nyt suorittanut 50 opintopistettä kirjoittamisen perus- ja aineopintoja sekä muita opintoja niin paljon, että pisteitä on yhteensä 133.

Kirjoittamisen opiskelussa olen luullakseni nyt siinä vaiheessa, minkä takia Jyväskylän kirjoittamisen opintoihin pyritään: on vihdoin mahdollisuus keskittyä oman tekstikokoelman tekemiseen.

"Tekstikokoelma" voi tosiaan olla kokoelma vaikka novelleja mutta se voi myös olla vaikka romaani. Ilman, että minulla on mitään todisteita asiasta väitän, että suuri osa Jyväskylään pyrkivistä haaveilee romaanin kirjoittamisesta.

Kuten eilen kerroin, ilmoittauduin heti runouskurssin jälkeen Aineopintojen tekstikokoelma -kurssille. Olin niin innoissani kurssista, etten saanut yöllä oikein nukuttuakaan (tuskin se johtui siitä vahvasti maustetusta grillimakkarasta, minkä käristin kakluunin hiilloksella ja söin viime töikseni ennen nukkumaanmenoa).

Olen jo aloittanut kirjoittamisen ja tehnyt ensimmäisen tehtävän melkein valmiiksi. Tehtävä ei ole pitkä, siinä pitää vain kertoa, mitä on aikeissa tehdä ja hahmotella se tuleva tekeminen. Tätä sanotaan suunnitelmaksi ja suunnitelma lähetetään sitten yliopistolle. Sieltä työlle nimetään sopiva ohjaaja ja kun hän on hyväksynyt suunnitelman, ryhdytään itse työhön.

En kerro, mitä aion tehdä, olen niin taikauskoinen. Sen voin kertoa, että romaani se ei ole.

Kirjoittaminen on vähän kuin avioliitto: onnistuu, kun oikein kovin tahtoo. Lahjakkuus ja teoriaoppi ovat tärkeitä, mutta jos ei ole tahtoa, valmista ei tule. Tarvitaan siis tahtoa ja sinnikkyyttä ja uskoa itseen.

Eräällä nettipalstalla - terveisiä vaan - keskustellaan Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen opinnoista. Siellä joku kertoi, ettei päässyt opiskelemaan ensimmäisellä yrityksellä ja sisuuntui siitä niin, että  hioi hakemustaan kokonaisen vuoden ja yritti uudestaan. Siinä voi jo aistia rutkasti tahtoa.

Itseensä uskominen on varsinaissuomalaiselle kamalan vaikeaa. Täälläpäin lapset kasvatetaan pelkäämään pahinta ja olemaan pitämättä meteliä. Kasvatettiin ainakin ennen.

On tosi vaikeaa oppia uskomaan, että voisi osata jotain hyvin. Siitä sain taas kerran muistutuksen, kun puhelimeni soi tänä aamuna. Toisessa päässä oli muuan ihminen, joka alkoi vuolaasti kiitellä minua erinomaisen ammattitaitoisesti tehdystä lehtijutusta.

Ja mitä tein minä?

Otin kiitokset varovasti vastaan, sillä olin IHAN VARMA, että kiittely on vain alkupehmennystä ja kohta tuo ihminen alkaa ladella, mikä kaikki jutussa on mennyt pieleen.

Ei siinä mikään ollut pielessä. Minulle siis soitettiin varta vasten pelkkien kiitosten takia.

Sittenkin on vaikea uskoa. Kyllä tässä nyt joku koira on haudattuna.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Universaali objektiivinen korrelaatti

Runouskurssi on valmis. Vihdoinkin!

Oppimispäiväkirjaan kirjoitin, että jos en varmasti tietäisi kirjoittaneeni noita tekstejä, en taatusti keksisi, kuka niiden takana on. Ne nimittäin vaikuttavat oikein fiksun ja lukeneen ihmisen viileiltä tuotoksilta ja ovat siten huimassa ristiriidassa sen ähisevän, tuskailevan, sekä vuorotellen pähkinöitä ja rusinoita ja omenoita neuroottisesti rouskuttavan olennon kanssa, joka näyttää minulta ja yrittää kirjoittaa.

En sano, ettei koskaan enää runoutta, mutta ei ainakaan vähään aikaan. Pienet aivoni eivät mitenkään taivu tähän hienosyiseen kirjoittamisen muotoon, eivät kykene ymmärtämään esimerkiksi sitä, miten: "Subjektista kumpuava ääni hukkuu laboratoriosauhuun, partikulaarinen ei enää käänny universaaliksi objektiivisen korrelaatin välityksellä, ja kauneuden kieltäminen lähestyy ikonoklasmia, kuvallisen modernismin tarkoituksellista tuhoamista". Tämä on ote yhdestä kurssikirjasta, Juri Joensuun ja kumppaneiden toimittamasta Vastakaanonista.

Aineopintojen runouskurssilla piti kirjoittaa omia runoja, kirjoittaa esseitä tekijän suhteesta runouteen, omasta runouskäsityksestä, runouden yhteiskunnallisuudesta ja runouden arvostelemisesta. Lisäksi piti tehdä runoanalyysi. Ainakin nämä, ehkä en enää muista kaikkea.

Kun sain tehtävän valmiiksi, lähetin sen nopeasti tarkastettavaksi ennen kuin sille tapahtuu mitään (mitä vain voi tapahtua, sähköt voivat katketa, kissa hyppää koneen päälle ja deletoi kaiken, koira syö johdot poikki, menen tajuttomaksi). Samalta istumalta ilmoittauduin seuraavalle kurssille, Aineopintojen tekstikokoelmaan. Kuulostaa ihan siltä, että nyt pääsee kirjoittamaan itse, omia tekstejä.

Tunti päivässä -metodi on muuten loistava. Suosittelen lämpimästi ihan kaikkeen, erityisesti tekemättömiin töihin.




perjantai 28. marraskuuta 2014

Blogianalyysia

Muu ei enää auttanut, oli otettava pakkokeinot käyttöön. Nyt seinälläni on hehkuvanpunainen muistilappu, johon vihreällä huomiokynällä on kirjoitettu: 1H.

Se tarkoittaa sitä, että päivässä, ihan jokaisessa päivässä tästä päivästä lähtien on yksi tunti, jolloin istun tässä ja kirjoitan oppimistehtäviäni. Täysin siitä riippumatta, mitä muuta päivään mahtuu.

Tämän päivän tunti on jo istuttu ja sain mukavasti valmista aikaan.

Asiasta toiseen. Katsoin äsken, että Blogilistalla, johon tämäkin blogi kuuluu, on 57528 blogia. Omani on sijalla 4502, mikä tarkoittaa sitä, että listalla on noin 53000 blogia, joita luetaan vähemmän kuin tätä.
Niitä luetaan sitten todella vähän, kun tämäkään ei mikään lukijamagneetti ole.

Uskon, että jokainen bloggari on hyvillään, jos saa paljon lukijoita ja kommentteja. Minäkin olisin mutta olen riittävän realisti ymmärtääkseni, ettei tällainen opiskelupäiväkirja koskaan nouse lukevan yleisön suosikiksi. Suosituksi tulisi sillä, että kirjoittaisi naistenlehtiaiheista kuten vaatteista ja meikeistä sekä sisustamisesta. Ei haittaisi, jos olisi nuori ja kaunis, mutta ei sekään ole välttämätöntä, suosituissa bloggareissa on myös tavallisen näköisiä keski-ikäisiä naisia.

Tämä tukee sitä uskoa, joka minulla on aina ollut: tavallinen elämä on valtavan kiinnostavaa. Tavallisten ihmisten tavallinen elämä.

Eräs bloggarin menestymisen edellytys on se, että ilmoittautuu itse mahdollisimman monen blogin lukijaksi. Tuskin niitä blogeja ehtii koskaan lukemaan, ei millään voi ehtiä, mutta kun ilmoittautuu, saa omalle blogilleen lukijoita. Ihmiset ovat niin kohteliaita, etteivät kehtaa olla ilmoittautumatta jos toinen ilmoittautuu ensin. Ja kun sitten on paljon lukijoita, mainostajat kiinnostuvat - jos se on tärkeää.

Kiinnostavaa nähdä, mihin tämä blogimaailma menee. Nouseeko täältä tähtiä, jotka keksivät jonkun aivan uuden tavan kirjoittaa ja vaikuttaa ihmisiin? En usko, että tämä on tässä, luulen, että nyt on menossa sekoitusvaihe ja varsinainen kakku on vasta tulossa.

Onpa se tai hän mikä tai kuka tahansa toivon, että rahastaminen kuitenkin tapahtuu tyylikkäämmin kuin ilmaisia tuotteita kehumalla.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Nostalgiaa

Äkkiä taas ollaan tässä: Raision kirjoittajaryhmässä totesimme äsken, että ensi viikolla on ryhmän viimeinen kokoontuminen. Niin se muuten on Uudenkaupungin ja Laitilan ryhmissäkin. Ja vasta aloitettiin.

Tämä Raision muistelukirjoittajaryhmän ohjaaminen on ollut minullekin yhtä muistelemista, onhan se kokoontunut vanhassa äidinkielenluokassani. Joskus, kun olen tullut koululle ennen muita, olen seissyt luokan takanurkassa, siellä, missä aina istuin ja katsellut ulos ikkunasta: nuo samat männyt kasvoivat tuossa jo silloin, vähän pienempinä, mutta samoina. Tässä minä olen istunut ja haaveillut tai lukenut romaania tai kirjoittanut ainetta tai vain odottanut, että tunti loppuisi ja pääsisin tupakalle.

Ei tarvitse paljon pinnistellä, kun kuulen käytävästä mainion äidinkielenopettajani Matti Peltosen puukenkien kopseen ja näen hänen joviaalin hahmonsa astuvan ovesta sisään. Hän ei koskaan, ei yhtään kertaa, kovistellut minua romaanin lukemisesta kielioppitunnilla, olipa vain joskus kiinnostunut siitä, mikä romaani oli menossa. Hän oli hyvä ihminen.

Sieltä tänne on ollut pitkä ja välillä tosi kivinen tie. Nuorena elämä oli muuten kamalaa. En ole koskaan ymmärtänyt, miten muka nuoruus olisi jotain kulta-aikaa? Mitä kultaista siinä on, että on tyhmä ja köyhä eikä tunne itseään yhtään, mutta luulee suuria?

Toivon, että Raisionkin ryhmä jatkuisi keväällä. Nyt se on vaakalaudalla, kun kirjoittajia on liian vähän.

Tämä oli taas työasiaa. Opiskeluasia edistyi tänään sen verran, että kirjoitin yhden yhteiskunnallisen runon. Se ei olekaan ihan helppoa, sillä minulla ei ole kauhean paljon purnattavaa tätä yhteiskuntaa vastaan. Olen aika tyytyväinen kaikkeen enkä edes sitä mieltä, että kansanedustajien palkkoja pitäisi alentaa (jotkut näyttävät luulevan, että sillä maailma pelastuisi).

Kansanedustajan homma on koiran virka. Kyllä he ovat palkkansa ansainneet.
 

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Terveisiä Neiti Anderssonille

Freelancerin (työ)elämässä ei ole mitään muuta varmaa kuin jatkuva epävarmuus. Siksi tuntuu, että kun jossain liikuskelee Mahdollinen Työ, siihen on käytävä sumeilematta käsiksi ennen kuin kukaan muu ehtii.

Esimerkiksi tänään törmäsin Mahdolliseen työhön, joka sopisi täydellisesti minulle. Työkokemukseni ja osaamiseni vastaavat erinomaisesti työn vaatimuksia ja tiedän, että pystyisin siihen hyvin. En kuitenkaan aio hakea. Kyseessä ei ole mikään vakituinen työpaikka vaan ihan normaali freelancerhomma, tosin siten, että töitä varmaan olisi pitempään kuin vain kerran tai kaksi.

Tein mielikuvaharjoituksia. Kuvittelin itseni tekemässä mainittua työtä. Tunsin, miten ahdistus nosti päätään vaikka työnteko sujui hyvin. Kuvittelin itseni seisomassa työstä saadut rahat kourassa ja kysyin, tarvitsenko niitä todella? Tarvitsenko ja haluanko niitä niin paljon, että olen valmis tekemään niiden eteen työtä, jota en oikeasti arvosta?

Joten en sitten hakenut sitä työtä.

Se siitä.

Muuten olen huomannut, että reippaasti yli viisikymppinen nainen löytää työtä sieltä ja täältä kun vain etsii. Tietysti se riippuu monesta asiasta eivätkä kaikki löydä eivätkä edes pysty enää mihinkään töihin. Mutta en missään nimessä neuvo heittämään kirvestä kaivoon vaikka työpaikka olisi mennyt ja ikää jo olisi.

Kaikenlaista tekemätöntä työtä on vaikka kuinka. Vakituisista paikoista en tiedä mitään, sellaista olen hakenut yhden kerran elämässäni enkä saanut.

Siitä on kauheasti aikaa, olin vähän päälle kahdenkymmenen. En edes muista, mikä tuo paikka oli, jossain tehtaassa kuitenkin, sen konttorissa ehkä. Muistan vain, että joku Neiti Andersson sai paikan.

Onnea hänelle. Toivottavasti Neiti Anderssonin elämä on sujunut mukavasti.

Ja vielä: lyriikkakurssin tehtävästä on jo puolet valmiina.

  












perjantai 21. marraskuuta 2014

Tehdäänkö minusta opettajaa?

Kirjoittamisen - ja myös kirjallisuuden - opiskelu on muuttanut tapaani lukea. Siinä, missä ennen vain luin joko saadakseni tietoa tai huvittaakseni itseäni, kiinnitän nyt huomiota tekstin rakenteeseen ja mietin, miten se on tehty ja olisiko se voitu tehdä jotenkin toisin.

Tätä kai sanotaan oppimiseksi.

Ja sitten voisi sanoa, että jo oli aikakin.

Se, mihin kirjoittamisen opiskelu ei mielestäni ole vaikuttanut, on oma kirjoittamiseni. En ole yhtään parempi kirjoittaja kuin olin kaksi vuotta sitten. Tai olen sikäli, että nyt en enää sorru toistuvasti kaksoispassiivin käyttöön mutta tämä ei ole Jyväskylän avoimen yliopiston ansiota vaan ystäväni Äidinkielenopettajan, joka huomautti minulle asiasta.

Mitä tästä voisi päätellä?

Ehkä sen, että opiskelu ei valmennakaan (ainakaan minua) kirjoittamaan paremmin vaan kertomaan toisille, miten he voisivat kirjoittaa paremmin.

Sekin sopii.

Sentään odotan seuraavia kursseja, joilla toivoakseni pääsen taas kirjoittamaan ihan itse keksittyjä tarinoita. Ja sen takia minun olisi nyt jotenkin rämmittävä tämä pakollinen lyriikkakurssi läpi vaikka se tähän mennessä on tuntunut niin raskaalta.

Olen muutaman kuukauden kehitellyt mielessäni tarinaa, jonka aion kirjoittaa. Päätin, että pidän kiinni tästä ajatuksesta enkä sorru hylkäämään sitä, vaikka tiedän, että jossain vaiheessa koko idea tuntuu typerältä ja kelvottomalta. Jos kirjoittamisen aineopinnoissa kerran on määrä kirjoittaa pitkäjänteisesti so. pitkä teksti kuten vaikkapa romaani, jostain se täytyy tehdä. Ideoita tulee ja menee ja hetken jokainen niistä loistaa kirkkaana ja ainutlaatuisena ja sammuu sitten kuin tähtisadetikku.

Sen olen jo oppinut. Senkin.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Bach vaan itsellesi

Yritän valita runoja analysoitavaksi. Seuraava tehtävä on nimittäin kolmen eri aikakausia edustavan runon analysointi. Valitsin kirjastosta  Harri Nordellin Sanaliekki äänettömyydessä, Arto Mellerin Elävien kirjoissa ja Marja-Liisa Vartion Runoja ja proosarunoja. Itse runot, analyysin kohteet, ovat vielä valitsematta.

Nordellin tyylikkäässä kirjassa on Tarja Roinilan Jälkisanat-niminen osuus, lievästi sanoen ylistävä arvio Nordellin runoista ja runoilijuudesta. Minä joudun taas kohtaamaan tyhmyyteni: en voi kiistää, etteikö Nordell "elävöittäisi runon ja mystiikan yhteyden" ja "todistaisi sitä, että vain särkynyt ja vajaa kieli voi tulla merkityksenmuodostuksen tapahtumapaikaksi", mutta enpä pysty tätä näkemäänkään. Vai miten se tulee esiin esimerkiksi tässä:

Minun kieleni on saveen neulottu,
ja näkemisen niityt kirkkaat.

Tai tässä:

Vain kuulla etääntyvän
puheen
lumen hitaan
putoilun valon, Bach

Ja bach vaan itsellesi, ei ymmärrä.

Mutta tietysti teen parhaani ja kirjoitan riittävän pitkän ja perusteellisen analyysin näistä tai joistain muista runoista. Runoanalyysi kun on siitä kiitollinen laji, että siinä ei ole yhtä totuutta.

Asiasta toiseen. Luen parhaillaan omakustannettua Intohimoisesti koukussa -romaania. Sen ovat kirjoittaneet Kreeta Palmi ja Maria Suortti, ilmeiset nimimerkit joiden taakse kätkeytynee joku tai jotkut muut. Kirjoittajista ei kerrota mitään, mikä on heti iso miinus mille tahansa kirjalle.

Kirja viehättää minua jotenkin, vaikka siinä on paljon puutteita. Tarina on ainakin tähän asti kekseliäs ja päähenkilöiksi on valittu kaksi keski-ikäistä naista.
Sanoinko romaani? Dekkari tämä taitaa olla.
Kirjassa käsitellään tärkeitä ja ajankohtaisia asioita, peliriippuvuutta ja vanhustenhoitoa. Ei ollenkaan huono tarina, ei. Kirjaparka olisi vain kaivannut kunnon kustannustoimittajan ja muutaman uudelleenkirjoituskerran.

Se, että kirja on omakustanne, ei automaattisesti tarkoita, että kirja olisi huono. Ainakaan kokonaan.

torstai 6. marraskuuta 2014

James Bond, ihana mekko ja pehmeä sohva

Tällaistakin freelancerille tapahtuu: äkäinen mainostoimistonainen tilasi minulta referaatin siitä, miten James Bond lukee tuloslaskelmaa.
Tämä tapahtui eräänä yönä. Muuten yöni kuluvat syvässä tiedottomuudessa ja unien puolesta hiljaisesti.

Lyriikkakurssi edistyy, ensimmäinen osatehtävä on tehty ja toistakin hyvän matkaa.

Ensimmäistä varten piti lukea niitä esseita, joista kerroin viimeksi. Esseissä - sikäli kuin ymmärsin - runoilijat kertoivat, miksi ja miten kirjoittavat runojaan ja yksi, jossa runoilija kertoo, miksi ei enää aio kirjoittaa. Hän on Ville-Juhani Sutinen, joka melko reippaasti huitelee sinne tänne ja niputtaa ihmisiä nuoren ja ylimielisen kynäniekan vimmalla.

"Runous on käynyt turhaksi hyödykkeeksi, jonka ainoa merkitys on enää uutuudenviehätys itseään lukevaksi tituleeraavan, taidenäyttelyissä laukkaavan ja kepeää kamarimusiikkia  plyysisohvien täyttämissä paviljongeissa mielistelevän lauman ynnä Helsingin Sanomien silakkakääreiksi sopivia kulttuurisivuja ainakin sunnuntaisin lukevan yleisön keskuudessa."

No voi. Epäilemättä Sutisellekin joskus selviää, että ihmiset voivat aidosti nauttia kulttuurista, sohvilla tai sohvitta ja että vaikka kulttuurisivut eivät kehuisi sutisia ne voivat silti olla kelvollisesti tehtyjä.

Minuunkin on iskenyt kulttuurin nälkä. Melkein mikä tahansa kävisi nyt, kun olen kuukausimääriä elänyt täällä maalla melkein erakkona ja kun kymmenien kilometrien päässä siintävä Turku näyttäytyy mielikuvissani yhä houkuttelevampana mahdollisuuksien aarreaittana. Se, etten käytä juuri mitään mahdollisuuksia siellä ollessani ei lohduta, nyt minulla on kulttuurin nälkä ja nyt haluaisin pukea sen kauniin mekon joka on aina vain kaupassa ja vajota pehmeälle penkille nauttimaan kulttuurista.

Ehkä pelkkä ajatus tästä kaikesta riittää.

Olen lukenut paitsi esseitä, muitakin kirjoja. Yöpöydällä on Tuula-Liina Variksen Kaksi kesää, kaksi kirjaa. Nautin sen lukemisesta ja yritän olla lukematta nopeasti, ettei kirja loppuisi liian pian.

Variksen ajatukset ja monet kokemukset ovat aivan samoja kuin minulla, miten voikin olla niin samanlaista. Esimerkiksi tämä: "On voitettava tunne siitä, että kaikki mitä olen kirjoittanut on täydellisen epäonnistunutta, naurettavaa ja että kaikkein epäonnistunein on se tekele, jonka kimpussa nyt ährään".

Mitä siihen enää on lisättävää?


lauantai 1. marraskuuta 2014

Jonkinlaisia magneettisia keskipisteitä

Murehdin hiljattain sitä, miten voin osallistua tutkintoon vaadittavaan proseminaariin, kun matka ja muut olosuhteet tekevät sen tosi hankalaksi. Lähetin huoleni yliopistolle ja sain sieltä vastauksen, jonka mukaan läsnäolo on pakollista. Se tietää sitä, että jos osallistuisin proseminaariin nyt, minun pitäisi neljänä maanantaina tänä syksynä ja neljänä maanantaina ensi keväänä olla Jyväskylässä. Seminaari on illalla ja kestää korkeintaan pari tuntia.

 Ehdotin, että tuleva proseminaari järjestettäisiin ainakin osittain etänä. Sen ei luulisi olevan mahdoton tehtävä, kun skypekin sentään on keksitty. Niin tai näin, seminaari ei vielä ole ajankohtainen ja koska se tulee sellaiseksi aikaisintaan vuoden päästä, minulla ei ole mitään kiirettä.

En ole vielä kirjoittanut lyriikkakurssin oppimistehtävää yhtään enempää kuin tuon viimeksi laatimani runon verran. Se näyttää jo kömpelöltä ja lapselliselta.

Sen verran olen tehnyt, että olen lukenut esseitä erilaisista runouskäsityksistä. Hädin tuskin pysyn kärryillä siitä, mistä arvon runoilijat puhuvat. Sattumanvarainen esimerkki Pauliina Haasjoen esseestä Miten ihmeellisyyttä kuunnellaan ja miten se kehystetään: "Syntyy jonkinlaisia magneettisia keskipisteitä, jotka tuovat runoon lisää materiaalia ja joihin palaamalla  runon koherenssia voi hallita. Samalla syntyy reittejä ulos ja kauemmas, kun kuvakokonaisuuksien tai kerronnallisten elementtien alun perin toissijaisempi aines alkaa saada lisää painoa ja synnyttää liepeilleen uutta - toisin sanoen tekstiä liikuttavat eteenpäin assosiaatio sekä synekdokeisuus, eli yksityiskohtiin tarkentaminen ja uuden kokonaisuuden mukaan tuominen niiden kautta ".

Ei minusta ole runoilijaksi. Kirjoittajana olen lapiotyöläinen siinä, missä runoilijat helistävät tiukujen ja kristallien koristamia pikkuisia hopeakuokkiaan.

Huomista varten annoin itselleni määryksen kirjoittaa ainakin tunti lyriikkatehtävää. Tarkoitus on pohtia tekijän suhdetta runouteen ja erilaisia runouskäsityksiä.

Tänään, pyhäinpäivänä, satoi vähän lunta.



sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Maailman ensi-ilta

Käsillä on maailman ensi-ilta, ensimmäisen runoni julkistustilaisuus. Sydämellisesti tervetuloa!

Teoksen taustoista:

runo on kirjoitettu Kirjoittamisen aineopintojen KIKA404 oppimistehtävän ensimmäisenä osatehtävänä. Tarkoitus oli noin viikon ajan etsiä katkelmia lukemistamme tai kuulemistamme teksteistä ja kirjoittaa sitten 1-3 runoa, joissa näitä katkelmia käytetään tavalla tai toisella hyväksi.

Sain aiheen runooni erään keskustelupalstan otsikosta. Käytin otsikon sellaisenaan joskin nyt mietin, pitäisikö sitä vielä muuttaa.

Olen yrittänyt ihan aikuisten oikeasti kirjoittaa muodollisesti pätevän runon. Sitä varten luin myös runoilija Tommi Parkon teosta Kirjoita runo, tosin vasta sivulle 48 asti. Luulen, että kun pääsen kirjan loppuun - viimeistään silloin - tunnen tarvetta kirjoittaa runoni uudestaan.

Runon sisällöstä sen verran, että se on käsitettävä ja mielestäni hyvin helposti, liiankin helposti tulkittava.

Ja tässä tulee.


LÄHDEN POIS, JÄTÄN KAIKEN


Puhdas pöytä

ei ole puhdas.

Autoissa istuvat toiset,

sinulta ei kysytä.

Kivestä voi ottaa etäisyyttä,

puu kasvaa pois.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Rupean runolle


Tulihan se kurssi valmiiksi: Kirjoittamisen opettamisen perusteet lähti arvioitavaksi tänään. Samalla istumalla ilmoittauduin lyriikkakurssille ja kävin jo kirjastossa hakemassa osan kirjoista. Nyt päästään runoilemaan!

Lähetin eilen kirjoittamisen opettajalle huolestunutta postia. Tutkin tulevia kursseja ja olin ymmärtävinäni, että kandidaatintutkintoon kuuluvaa proseminaaria varten minun on mentävä Jyväskylään useita kertoja. Ei siinä muuten mitään, mutta kun sinne on pahuksen pitkä matka, 400 kilometriä. Kaiken lisäksi seminaareja pidetään maanantaisin ja silloin minä olen kurssia pitämässä...

Voi voi, mitä tästä vielä tulee? Sitä kysyin opettajalta, mutta hän ei ole vielä vastannut.

Lyriikkakurssi tuntuu oikeastaan aika innostavalta. Eihän sitä tiedä, vaikka löytäisin itsestäni runoilijan. En ole pahemmin yrittänyt runoilemista paitsi ihan nuorena tyttönä. Silloin lähetin - jonkun äidinkielenopettajan kehotuksesta varmaan - kokoelman kirjoittamiani runoja arvosteltavaksi. Olisiko kyseessä ollut joku Nuoren Voiman juttu tai jotain, en jaksa muistaa. Ehkä ei kuitenkaan, sillä sen muistan, että arvostelutilaisuus pidettiin Raision kirjastossa ja siellä oli joku siihen aikaan melko nimekäs runoilija antamassa palautetta. Minun runoistani sanottiin suunnilleen niin, että ne ovat ihan näppäriä, mutta vähän vaisuja ja nuoren kirjoittajan sopii etsiä ilmaisun voimaa vaikka juoksulenkeiltä.

Runous on kummallinen alue, josta en ymmärrä muuta kuin että joko tykkään tai en. Jos unohdetaan huonot, väkisin väännetyt riimittelyt, on runouden arvottaminen mielestäni hyvin vaikeaa. Kuka voi sanoa muodollisesti pätevästä runosta onko se parempi kuin joku toinen?

Ehkä kysymykseni osoittautuu tyhmäksi kun nyt pääsen perehtymään runoilun anatomiaan.

Huomenna haen Turusta loput kurssikirjoista; siitä se sitten taas lähtee.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Unohdettuna

Tänään on ollut hyvä päivä. Sain viime vuodesta saakka keskeneräisenä odottaneen pihakiveystyön valmiiksi minkä lisäksi kirjoitin oppimistehtävääni pitkälle. Voi olla, että kurssi valmistuu vielä tällä viikolla.

Ahkerointi ei näy pankkitilillä, eipä tietenkään. En ole tänään tehnyt muuta ansiotyöhön viittavaa kuin kehitellyt päässäni yhtä kolumnia samalla, kun ladoin kiviä pihalla.

Vähän epäonneakin on ollut. Minulla oli juttukeikka keskiviikkona ja menin paikalle sovittuna aikana. Paikalla oli myös haastattelun toinen osapuoli ja yhdessä hänen kanssaan odotimme kolmatta, jonka roolina oli olla asiantuntija jutussa. Asiantuntija lie kuitenkin nukahtanut tai jotain, sillä kun saimme hänet kiinni - hän oli jo tunnin myöhässä - kuulimme selviä hätävalheita äkillisestä tautikohtauksesta.

Tällä kertaa ei harmittanut, en ollut missään matkojen päässä ja seura oli ihan mukavaa. Enemmän harmitti tämän paikalla olleen haastateltavan puolesta, olimme hänen kotonaan ja tiedän, että siellä oli valmisteltu meidän tuloamme.

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun minut unohdettiin. Olen tullut unohdetuksi milloin minnekin eikä unohduksia aina edes pyydetä anteeksi. Yksi toimittaja sinne tai tänne ei muutamille paljon paina. Vuosien mittaan itsellekin on kehittynyt jonkunmoinen vaisto sen suhteen, milloin on parasta varmistaa tapaaminen ihan viime hetkillä. Ihmiset ovat nykyään sellaisia, että jos vaikka kolme viikkoa aikaisemmin sopii tapaamisen, voi olla jokseenkin varma, että toinen on jo unohtanut sen kun hetki koittaa. Tällä kertaa tosin vaistostakaan ei ollut apua.

Mönkään mennyt juttukeikka oli vielä siinä mielessä onneton, että jutulle oli varattu paikka tietystä paikallislehden numerosta ja jutun piti olla valmis torstaiaamuna. Ei auttanut muu, kuin keksiä äkkiä uusi aihe. Keksin aiheen, mutta siihenkin tarvittiin asiantuntijaa. Asiantuntijoiden keskuudessa jyllää nyt oikein tautiaalto, sillä tämäkin asiantuntija oli sairaana. Hän sentään kuntoutui torstaiaamuksi ja minä hyökkäsin miesparan kimppuun heti aamuvarhaisella. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Nyt taidan vielä kirjoittaa vähän oppimistehtävääni. Seuraavaksi pitää suunnitella luovan kirjoittamisen oppitunti.




tiistai 30. syyskuuta 2014

Juttuni oli mennyt roskiin

 Erään kirjoittamani aikakauslehtijutun deadline oli edellismaanantaina. Lähetin jutun toimitukseen ajallaan, mutta sieltä ei kuulunut mitään. Tänään olin juuri aikeissa kysellä lähetykseni perään, kun toimituksesta kerrottiin, että juttuni oli seuloutunut sähköpostin roskapostilaatikkoon ja löytynyt vasta tänään.

Mitä tästä opimme? Emme juuri mitään.
Tarkistetaan myös roskapostit aina joskus.

Onneksi mitään vahinkoa ei ole tapahtunut, tuossa lehdessä deadlinet annetaan niin aikaisiksi, että jutulle voidaan vielä tehdä vaikka mitä ja usein tehdäänkin. Sitä sanotaan editoinniksi ja parhaimmillaan se parantaa juttua. Editointi on ihan hyödyllistä jos sitä saa tehdä ammattilaisten kanssa: siitä oppii paljon.

Mitä tahansa rääppimistä ja sekaantumista ei tietenkään voi kutsua editoinniksi. Tosin ne, jotka tällaiseen syyllistyvät, eivät välttämättä edes tiedä, mitä editointi tarkoittaa.

Toimittaja Manu Haapalainen kertoi viime viikolla ilmestyneessä Journalistissa kokemuksiaan eräässä paljon kyseenalaista mainetta saaneessa lehtitalossa. Hän oli työttömänä ja rahattomana pestautunut sinne töihin ja tehnytkin töitä kelpo lailla jos mieheen on uskominen. Yrityksessä teetettiin juttuja siihen tahtiin, etten ainakaan minä olisi pysynyt perässä. Viisi työlästä aikakauslehtijuttua neljässä päivässä vai miten se meni.

Haapalaisen tarina oli kuitenkin valitettavan tuttu. Minäkin olen kirjoittanut moniin lehtiin, joissa ei ole mitään käsitystä hyvästä journalismista. Ei tosin huonostakaan, ei mitään käsitystä yhtään mistään.

Suomessa on paljon pieniä lehtiä, jotka syntyvät siten, että työttömiksi jääneet kirvesmiehet ja kaupanmyyjät päätyvät ilmoitusmyyjiksi, huomaavat pärjäävänsä siinä ja päättävät perustaa oman lehden. Pääasia on saada mahdollisimman paljon ilmoituksia - ilmoitusten lomaan jäävä tyhjä tila puolestaan täytetään mahdollisimman halvalla. Sillä, mitä tilassa lukee, ei ole paljon väliä.

Tällaisiin lehtiin kirjoittaminen on joskus järjettömän noloa. Kerrankin muistan, miten lehden toimitusjohtaja, jolla ei koskaan ollut mitään asiallista tekemistä, lähti minun mukaani juttukeikalle. Kun tein haastattelua, herra istui vieressä ja selitti haastateltavalle, mitä minä tarkoitin.

Puolustuksekseni sanon, että tästä on aikaa. Ja tiedän, että on ilkeää muistella tällaisia vanhoja asioita ja ihmisiä, jotka eivät edes ole enää tässä maailmassa. Heilläkin ja näillä kokemuksilla kun on ansionsa, olen oppinut niistä paljon. Ainakin se, miten asioita ei pitäisi tehdä.

Kylläpä taas kuulostaa siltä, kuin olisin valtavan hyvä. Höh.

Viimeisimmän oppimistehtävän kirjoittaminen on edistynyt. Ei paljon, mutta lupaavasti. Ensimmäinen osa alkaa olla valmis. Jos olen sinnikäs, voin saada kurssin suoritettua ensi viikolla.

Olenko sinnikäs onkin toinen juttu.    

perjantai 19. syyskuuta 2014

Tolkusta, liikutuksesta ja kökkökielestä

Hyvä ja yllättävä päätös tälle viikolle oli se, että

katsoin televisiota

sieltä tuli kiinnostavaa ohjelmaa,

sillä sitä ei usein tapahdu. Enkä pelkästään katsonut vaan kudoin samalla sukkaa, enkä pelkästään katsonut ja kutonutkaan, vaan myös itkin. Vain elämää -sarja, jota nyt katsoin ensimmäisen kerran, osui juuri olemaan kohdassa, jossa Paula Koivuniemi tulkitsi Lapin kesää. Voi taivas, miten hienoa.

Eikä siinä kaikki. Kolmoselta tuli Teemu Selänteestä kertova dokumentti. En ole koskaan ollut jääkiekko-ottelussa, tuskin menenkään, mutta dokumentti oli kiinnostava. Niinpä samalla kun katsoin televisiota, kudoin sukkaa ja itkin, vaihdoin vähän väliä kanavaa nähdäkseni jotain molemmista.

Raskasta on.

Viimeksi sanoin, että asioihin on saatava tolkkua ennen kuin pystyn taas keskittymään opiskeluun. Nyt asiat ovat ainakin sikäli tolkuissaan, että kaikki kansalaisopiston kurssini ovat käynnistyneet. Maanantaina olin Raisiossa, keskiviikkona Laitilassa ja torstaina Uudessakaupungissa.

Muitakin töitä on ollut ihan kiitettävästi. Hauskaa ja vähemmän hauskaa jutuntekoa.

Kirjoitin esimerkiksi yhden mainostekstin ja lähetin sen tilaajan tarkastettavaksi. Se tuli takaisin varustettuna "pienillä muutoksilla", mikä tarkoittaa sitä, että tavallinen kieli oli vaihdettu mukamas hienoon kökkökieleen. Siinäpä sitten toimittaja nielee ylpeytensä ja antaa mennä kun tilaaja kerran maksaa.

En vain mitenkään lakkaa ihmettelemästä, miksi jotkut ihmiset ovat niin ihastuneita sellaisiin ilmauksiin kuin mahdollistaa tai laadukas tai - pahin kaikista - edukas? Tuota viimeistä ko. tekstissä ei sentään ollut enkä olisi siihen suostunutkaan, maksoi kuka maksoi.

Tekstejä tulee ja tekstejä menee. Useimmat unohtuvat. Olen monta kertaa katsonut jotain vanhaa lehtijuttua ja yrittänyt muistaa, olenko kirjoittanut sen vai kuka sen on tehnyt. Ei se mitään taidetta ole.
Eino Leinon tekstit sen sijaan ovat, suuri osa. Ja Perttu Hietasen sävellykset Leinon runoihin ja Vesa-Matti Loirin tulkinnat niistä. Ja tänään Paula Koivuniemen.

Ja siksi minä nyt pyyhin kyyneleitä ja lupaan, että huomenna tähän aikaan olen kirjoittanut seuraavaa oppimistehtävääni ainakin yhden sivun.




lauantai 13. syyskuuta 2014

Voi, miten ihana aamu


Luulin, että minulla olisi vapaa viikonloppu, mutta eilen illalla tuli vielä kutsu juttukeikalle. Aihe oli mitä parhain: luontoretki tänä aamuna. Tuskin mikään muu aihe olisi jaksanut innostaa lauantaiaamuna kahdeksalta, mutta tämä jaksoi.

Tosin olin vähällä myöhästyä, herätyskello ei soinut. Vakituiset herättäjäni, Koira Joka Laskee Päänsä Rinnalleni ja Tuijottaa sekä Kissa Joka Kävelee Päälläni Kunnes Nousen, eivät olleet vielä töissä, oli liian aikaista.

Olen hidasaamuinen. Se tarkoittaa sitä, että tarvitsen paljon aikaa enkä halua puhua kenenkään kanssa. Haluan juoda kahvini kaikessa rauhassa ja yksin. Se ei ole mikään vamma, se on ominaisuus.

Luontoretki oli erinomainen tapa aloittaa päivä, sillä olen saanut tänään paljon aikaan. Vapaa viikonloppu ei kuitenkaan toteudu millään tavalla, sillä huomenna pitää kirjoittaa pari juttua ja valmistella maanantaina alkavaa työväenopiston kurssia.

Luovan kirjoittamisen kurssini on peruttu, osallistujia ei tullut tarpeeksi. Sen sijaan kolme muuta kirjoituskurssiani alkavat.

Opintojeni suhteen en ole nyt tehnyt yhtään mitään. Tuntuu, että on niin paljon ajateltavaa ja asioita, jotka pitää ensin hoitaa ja saada jollekin tolalle ennen kuin voi kunnolla keskittyä. Kuulostaa tekosyille.

Muuten en lakkaa ihmettelemästä sitä, miten erilaisia ihmiset ovat. Sen jälkeen, kun joskus oivalsin, että useimmat ihmiset ovat paitsi erilaisia kuin minä vielä keskenäänkin kovin erilaisia, olen yrittänyt ymmärtää miten tämä ilmenee ja miten siihen pitäisi suhtautua.

Otetaan nyt esimerkiksi uusien asioiden oppiminen.

Olen parin päivän sisällä tavannut kaksi minua paljon vanhempaa ihmistä ja puhunut heidän kanssaan opiskelusta. Toinen kertoi menevänsä taas kansalaisopistoon opiskelemaan englantia, jotta kykenee keskustelemaan kaukaisen sukulaisensa kanssa.

Toinen valitti ensin elämän tarkoituksettomuutta ja tylsyyttä. Ehdotin, että hän voisi mennä vaikka kansalaisopistoon, siellä on valtava valikoima kiinnostavia kursseja.

- Ai minä vai! Ja mitä opiskelemaan muka? En varmaan mene.

Niin. Mutta elämä on kuitenkin tylsää ja ihan varmasti pysyykin tuolla asenteella.

lauantai 30. elokuuta 2014

Eteenpäin, sanoi mummo koneen ääressä

Eilisen vapaapäivän jälkeen opiskelu jatkuu. Ilmoittauduin äsken Kirjoittamisen opettamisen perusteet -kurssille. Jätin siis lyriikkakurssin odottamaan toistaiseksi.

Tämän uuden kurssin tehtäviin kuuluu muun muassa suunnitella kirjoittamisen oppituntikokonaisuus, laajemman kurssin ensimmäinen kokoontuminen. Hmm, kiinnostavaa.

Jos hyvin käy, pääsen parin viikon päästä ihan oikeasti pitämään "laajemman kurssin ensimmäistä kokoontumista". Kansalaisopiston syysohjelma julkaistaan ensi maanantaina ja toivon mukaan kaikki kirjoitushaluiset säntäävät heti mahdollisuuden tullessa ilmoittautumaan minun luovan kirjoittamisen kurssilleni.

Tuollaisen kurssin - ja minkä tahansa kurssin - ensimmäinen kokoontuminen pitää aina sisällään esittäytymiskierroksen. Eikö olekin kummallista, miten sydän alkaa pamppailla kun oma vuoro lähestyy vaikka sanottavana ei olisi muuta kuin oma nimi? Minusta ainakin tuntuu siinä kohtaa, että ääneni ei varmaankaan kulje kunnolla tai sitten saan yskänpuuskan tai punastun. Olen kova punastelemaan, vaikka en pelkää esiintymistä. Jännitän kyllä, mutta esiinnyn mielelläni.

Jostain systä kuvittelen, että kirjoituskursseille hakeutuvat usein sellaiset ihmiset, jotka pitävät itseään hyvinä kirjoittajina. En tiedä, mistä tällainen luulo on syntynyt, en edes itse ole ollut kovin monilla kirjoittajakursseilla. Jotenkin vain ajattelen, että kurssille mennään saamaan kehuja ennemmin kuin ihan oikeasti oppimaan. Kirjoittaminen on herkkää puuhaa ja kirjoittajan sielu se vasta herkkä onkin.

Tietenkään kehukerhoista ei ole mitään hyötyä. Kiitos tuntuu hyvältä, mutta ei auta kirjoittajaa eteenpäin.

Uskon, että kuka tahansa voi kuitenkin kehittyä kirjoittajana, jos saa hyvää opetusta ja ottaa opit vastaan. Ei niitä tarvitse ottaa vastaan nöyrästi, riittää, kun kuuntelee ja miettii, olisiko tuossa jotain minua varten ja voisinko edes yrittää tehdä jotain toisin.

Hyvä opetus on selkeää, asiantuntevaa ja asiallista. Ei kehuta jos ei ole aihetta eikä varsinkaan olla ilkeitä. Oppilaita pitää kaikissa tilanteissa kunnioittaa. Ei siis pidä suhtautua esimerkiksi siten, kuin muuan muinaisella Oriveden kesäkurssilla kohtaamani opettaja: hän oli muuten oikein mukava, mutta eräänä päivänä hän päätti avautua kurssien pitämisen arjesta ja siitä, miten kaiken maailman kirjoittelijoita ei kerta kaikkiaan jaksa ottaa vakavasti

- Mitä väliä sillä on, löytääkö joku seitsemänkymppinen mummo "oman äänensä", hän sanoi ivallisesti.

Tuon jälkeen en enää arvostanut häntä yhtä paljon kuin ennen sitä. Eikä hän minun mielestäni edes ollut oikeassa. On hienoa, jos löytää seitsemänkymppisenä oman äänensä, vihdoinkin. Vaikka yhdeksänkymppisenä, pääasia, että löytää.


      

perjantai 29. elokuuta 2014

Voitin veikkauksessa

Opettajamme oli tehnyt yötöitä ja tarkastanut lopputentin saman tien. Sain jo aamulla tietää, että virkamieskurssi on suoritettu ja arvosanaksi tuli kakkonen, kuten veikkasin.

Kiitoksia vain opettajallemme, joka oli tarmokas ja kannustava. Miten minusta tuntuu, että tielleni on osunut vain hyviä opettajia? Tiedän, että muitakin on: heistä kuulen muun muassa lapsiltani. En tiedä, onko sattumaa, että työhönsä pahasti leipääntyneitä opettajia näyttää erityisesti löytyvän kauppaoppilaitostyyppisistä paikoista? Sanokaa ihmeessä, jos olen väärässä.

Tänään olen yrittänyt sisäistää sen tiedon, että minun ei enää koskaan ole pakko opiskella ruotsia. Ruotsin opiskelu ei missään nimessä ole minulle vastenmielistä ja voi olla, että joskus vielä innostun perehtymään siihen paremmin, mutta pakko ei ole.

Kirjoitin aamupäivällä yhden rästissä olleen jutun, laitoin laskun menemään tehdyistä töistä ja kävin kirjastossa. Loin silmäyksen pihaan ja puutarhaan, joissa en ole tehnyt juuri mitään koko elokuun aikana. Olisi pitänyt, sen silmäys todisti.

Mitäs nyt sitten? Jos etenisin järjestyksessä, vuorossa olisi lyriikkakurssi. Toisaalta tarjolla olisi myös kirjoittamisen opettamisen kurssi ja se olisi kovasti tarpeen sikäli kuin kansalaisopiston syysohjelmassa seisovalle luovan kirjoittamisen alkeiskurssilleni tulee tarpeeksi osallistujia. Se selviää vasta parin viikon päästä.

Syksy on kyllä mukavaa aikaa, joka puolella alkaa vaikka mitä kursseja. Olkaa valppaita, jos aiotte ilmoittautua.


torstai 28. elokuuta 2014

Kova rutistus on nyt ohi

Virkamiesruotsin kurssi on ohi. Tulin äsken kirjallisesta tentistä, eilen oli suullinen.

Eilen meidät jaettiin kolmen oppilaan ryhmiin ja ryhmä kerrallaan jouduimme opettajan eteen keskustelemaan aiheesta, jonka hän antoi. Oma ryhmäni keskusteli työelämää koskevista asioista. Valehtelisin, jos kuvailin keskusteluamme verrattoman eloisaksi, mutta oli se jonkunmoista sananvaihtoa kuitenkin.

Tänään kirjoitimme referaatin omaa alaamme sivuavasta tekstistä. Tällainen kurssi on opettajalle tavattoman työläs, sillä hän joutui esimerkiksi tätä lopputenttiä varten etsimään jokaiselle sopivan, referoitavan tekstin. Kurssilla oli lähemmäs kaksikymmentä ihmistä ja edustimme vaikka mitä aloja poliittisesta historiasta ja psykologiasta englannin kieleen ja digitaaliseen sisällöntuotantoon. Oma tekstini oli otettu Journalistin verkkosivuilta ja se käsitteli tutkimusta, jossa selvitettiin ihmisten käsityksiä verkkosisältöjen luotettavuudesta ja sen sellaisesta.

Saamme muutaman päivän sisällä tietää, kuinka kävi. Oma veikkaukseni on edelleen se kakkonen.

Olisin hämmästynyt - ja tietysti aivan lyöty - jos tulisin hylätyksi. Uskon kuitenkin, että korkeammat tai ties mitkä henkimaailman voimat ovat minun puolellani. Perustan tämän siihen, että vanhan Xantiani pitkään rikki ollut radio alkoi toimia samaan aikaan, kun aloitin kurssin. Radiosta on jo monen vuoden ajan kuulunut silloin tällöin jotain nuortenkanavaa, useimmiten ei sitäkään, mutta nytpä alkoi kuulua ruotsinkielinen Radio Vega.

Eikö tämä jos mikä ole Merkki?

maanantai 25. elokuuta 2014

Pidetty on

Suullinen esitys on ohi. Selvisin siitä kunnialla, en paremmin enkä huonommin kuin odotin.
Välillä tulee olo, että puhuisin ruotsia ihan kohtuullisesti jos

ajatus

ei olisi aina

niin paljon

hitaampi

kuin puhe.

Niin että osaamattomuudesta ei oikeastaan olekaan kyse, vaan synkronoinnista. Onhan se oikea sana?

Nyt vain toivon kovasti, että pääsen kurssista läpi, en millään haluaisi yrittää toista kertaa.

Ajatella, että olisin voinut aikoinaan oppia sujuvan ruotsinkielen ihan ilmaiseksi. Minun isäni oli kaksikielinen, kävi koulunsakin ruotsiksi. Meillä kotona ei kuitenkaan koskaan puhuttu ruotsia. Muistan vain yhden kerran, kun kysyin isältä, mikä on "metsä" ruotsiksi. "Skog", vastasi hän ja minusta se oli vallan ihmeellistä.

Tältä pohjalta olen kovasti sitä mieltä, että jos perheessä on mahdollisuus puhua useampaa kuin yhtä kieltä, niin siitä vaan, opettakaa ihmeessä lapsillenne!

Lopuksi näytän yhden jutun. Askartelimme tällaisen seinäkoristeen ja minusta se on aika hauska:


perjantai 22. elokuuta 2014

Ensiesiintyminen vieraalla kielellä

Kolmas viikko virkamiesruotsia on nyt takana. Ensi viikko vielä ja sitten kurssi on toivon mukaan suoritettu.

Olen ollut todella kiitollinen itselleni siitä, että otin lukiossa ruotsin(kin) opiskelun tosissani ja tein parhaani oppiakseni sitä. En tiedä, miten muuten voisin nyt selvitä ja ihmettelen, miten ne, joiden viimeisessä koulutodistuksessa ruotsista on viitonen, voisivat selvitä. Eivät kai voikaan.

Virkamiesruotsin kurssia pidetään pahana ja siihen yliopisto-opinnot usein tyssäävätkin. Ei kurssi itsessään ole kuitenkaan yhtään paha, jos läksyt on aikoinaan tehty. Miten ihmeessä tämän tosiasian saisi painettua peruskoululaisten tai edes lukiolaisten päähän: jos haaveissa on korkeakoulututkintoa edellyttävä ammatti, ruotsia on pakko osata. Siis ihan pakko.

Ensi viikolla edessä on ensin maanantaina suullinen esitys jostakin oman alan aiheesta. Aion pohtia niinkin ihmeellistä aihetta kuin sitä, voiko kirjoittamista opiskella ja jos voi, miten?
Myöhemmin ensi viikolla, keskiviikkona kai, on suullinen tentti ja viimeisenä päivänä kirjallinen tentti. Toivottavasti en nyt ole liian optimistinen kun kuvittelen, että pääsen läpi. Veikkaukseni on, että saan kurssista arvosanaksi kakkosen. Kurssista voi saada vain kakkosen tai nelosen, ei muita arvosanoja. Hylätyksi voi tietysti tulla.

Selasin äsken vähän kirjoittamisen aineopintojen kursseja. Mietin, missä vaiheessa kandidaatintyön kirjoittamisen voi aloittaa. Ja sitten huomasin, että edessä on vihdoin myös pakko mennä paikan päälle Jyväskylän yliopistoon, nythän olen suorittanut kaikki opintoni niin, etten ole kertaakaan käynyt siellä.

Olen laskenut ja suunnitellut, että voisin valmistua humkandiksi ensi vuonna. Nyt en oikein tiedä, voi olla, että kurssien aikataulut venyttävät valmistumista vuoteen 2016. Mutta eipä sillä niin väliä ole muuten, kuin että kansalaisopiston opettajana tienaisin vähän enemmän jos minulla olisi tutkinto.

Edessä on myös kurssi tai pari johonkin genreen perehtymisestä. Nyt on sitten viimein ratkaistava, mikä on se genre johon aion paneutua. Sehän voi olla mikä tahansa runokokoelmasta kahdeksantoistaosaiseen tietokirjaan. Kesän aikana minulle on kyllä tullut aika vahva ajatus siitä, mitä haluaisin tehdä. Näkyypähän.

Mutta nyt. On saatava aikaiseksi Muntlig presentation. Voin vakuuttaa, että tehtävä on kaikkea muuta kuin helppo. Esityksen ei tarvitse kestää kuin vähintään viisi ja enintään kymmenen minuuttia, mutta sekin aika on kuulijoille pitkä, jos esitelmöitsijä tankkaa yhtä ja samaa ja senkin väärin.
Asia kun nimittäin on niin, että vaikka opiskelin ruotsia muutama vuosi sitten ahkerasti ja osasin sitä kohtuullisen hyvin, en ole koskaan oikeasti puhunut sitä.

Julkinen esitelmä on tällä pohjalla vähintäänkin haasteellinen tehtävä.

lauantai 16. elokuuta 2014

Olisi kamalaa olla julkkis

Lauantai-ilta ja tulin äsken töistä. Ihan pikku juttu vain lähellä meitä, eräs luokkakokous paikallislehden alkuviikon numeroon. Aamupäivällä kävin jututtamassa kanadalaista ringettevalmentajaa samaiseen lehteen.

Epäsäännöllinen työ ei ole koskaan haitannut minua, päinvastoin.Säännöllinen työ varmaan haittaisi, ajatuskin siitä, että tietäisin viikkojen ja kuukausien tarkkuudella milloin olen töissä, uuvuttaa.

Tässä on nyt ollut vähän työruuhkaa. Nytkin minun pitäisi kirjoittaa juttuja, huomisiltaan mennessä pitää saada neljä juttua tehtyä. Mutta en jaksa juuri nyt, onhan se päivä huomennakin ja huomenna ei tarvitse mennä minnekään.

Paikallislehtityö - olen nyt kesän ajan tehnyt sitä - on hauskaa ja jotenkin hämmentävää. Lukijat tuntuvat olevan kauhean lähellä. Lehti ja sen tekijät tunnetaan tarkkaan ja uusi kasvo herättää tietysti uteliaisuutta ja vähän epäluuloakin: osaako se muka mitään?

En olisi kovin hyvä julkkis. En todellakaan rakastaisi julkisuutta, sitä, että kaikki tuntisivat. Se on ristiriitaista, kun en koskaan ole epäröinyt kirjoittaa asioistani ja näyttää naamaani vaikkapa nyt tässä blogissa. Sillä ei tunnu olevan mitään merkitystä. Sillä taas on, että joku voi luulla, että kirjoittaja on yhtä kuin hänen kirjoituksensa. Että jos vaikka minä kirjoitan jotain hauskaa, minä myös olen tavattoman hauska ihminen. Ja tällainen ajatus, jos mikä, on kiusallinen.

Virkamiesruotsin kurssista on nyt puolet käyty. En ihan tajunnut, kuinka paljon aikaa siihen menee eikä sitä ollut väliksi ajatellakaan kun se kuitenkin on käytävä. Mutta siihen kuluu kuitenkin kuusi tuntia neljä kertaa viikossa, matkoineen. Ei se mikään läpihuutojuttu ole.

Olen selvinnyt tähän asti ihan hyvin. Minulla on onneksi mukava vieruskaveri, jonka kanssa on hyvä harjoitella puhumista. Kurssiin kuuluu sekä suullinen että kirjallinen tentti kuin myös suullinen esitys omasta alasta. Sekin on sitten edessä ihan kohta, seuraavat kaksi viikkoa menevät nopeasti. Olen nyt keksinyt harjoitella ääneen puhumista samalla, kun ajan kurssille Laitilasta Turkuun ja takaisin. Jag kör en bil. Öööh, ööh. Näin se menee, joten harjoitus tulee tarpeeseen.

Nyt en kyllä jaksa muuta kuin lähteä koiran kanssa ulos. Se on ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin vajota sohvalle.  

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Aiheellisia moitteita

Vanha hirsitalo, jonka suojissa istun kirjoittamassa, on vihdoin lämmennyt. Tulin ruotsin kurssilta ja ilta oli sentään jo kohtuullisen viileä, mutta kun astuin sisään taloon, oli kuin olisi saunaan tullut.

Tämä taitaa olla tilanne aika monessa huushollissa juuri nyt.

Sain tänään arvion tietokirjoittamisen kurssista. Arvosanaksi tuli kolmonen ja vaikka se vähän kirpaisi, tiesin, että aiheesta tuli. Tietokirjoittamisen kurssi oli aika tuskallista yrittämistä ja tiesin jo sitä tehdessäni, mitä osia ei olisi kannattanut laittaa mukaan. Juuri niistä sitten tulikin huonoin arvio, ellei suorastaan moitteita. Tärkein oli kuitenkin kohdallaan, sain kiitettävän omasta tekstistäni - siis ihan omasta, itse keksitystä - joten loppu hyvin, kaikki hyvin.

Ruotsin opiskelu sujuu hyvin. Päätin, että puhun ruotsia kun kerran kurssilla olen enkä piittaa siitä, etten oikeastaan osaa. Yritän minkä pystyn ja olen kaikkien nuorten opiskelukavereitteni seassa suosiolla se hassu vanhempi rouva joka ei häpeä mitään. Jag talar svenska även om jag kan inte.

Olen myös kova viittaamaan. Viittaan aina kun kysytään, tiesin tai en. Ponteva yrittäminen on joka tapauksessa merkki aktiivisuudesta enkä usko, että kukaan

yksikään

opettaja on niin kylmäsydäminen, että jättäisi tällaisen yritteliäisyyden palkitsematta.

maanantai 4. elokuuta 2014

Ruotsia koko elokuu

Tänään se sitten alkoi, moneen kertaan mainittu virkamiesruotsin kurssi.

Olin vähällä myöhästyä, sillä Turun keskustassa oli jotain niinkin tavatonta kuin ruuhka. En osannut odottaa sitä, sillä Turun kaltaisessa pikkukaupungissa ei voi puhua oikeista ruuhkista, ei edes neljän maissa iltapäivällä mutta nyt, kun kadut taas kerran olivat syystä tai toisesta työmaina ja kaistoja oli vähennetty, liikenne todella mateli.

Olin autolla kun kerran tulin täältä maalta enkä Turun Portsasta, jossa virallisesti asun.

Kurssi on ihan täynnä ja tulijoita olisi ollut enemmän kuin voitiin ottaa. Esittelykierroksen jälkeen tiesin, että suurin osa oppilaista on siellä samasta syystä kuin minäkin: on pakko jos aikoo saada tutkinnon joskus valmiiksi. Ainakin kaksi ihmistä taisi sanoa, että opinnot ovat jo muuten valmiit, vain tämä kurssi puuttuu. Joukossa oli myös kaksi viittä vaille tohtoria.

Luulen, että selviän ihan hyvin. Tehtävänippu, jonka saimme, näyttää kohtuulliselta ja opettaja vaikuttaa leppoisalta. Kurssin lopussa on sekä suullinen että kirjallinen tentti.

Tähän tämä elokuu nyt menee. Ajaminen Laitilasta Turkuun ja takaisin neljä kertaa viikossa on ehkä kurssin raskain osuus ja sekin helpottaa, jos ilma viilenee.

Tänään me kirjoitimme pienen tekstin ja keskustelimme pareittain. Miten se puhuminen onkin niin vaikeaa, vaikka mielessään pystyy muodostamaan ihan tolkullisia lauseita? Uskon, että asenne ja mielentila vaikuttavat tässäkin asiassa tosi paljon. Jokainen tietää, miten parin lasillisen jälkeen vieraan kielen puhuminen sujuu ällistyttävän hyvin, jopa sellaisenkin vieraan kielen jota ei ole edes opiskellut. Niinpä kyse ei olekaan siitä, etteikö osaisi vaan siitä, ettei rohkene.

Muut kurssilaiset ovat paljon nuorempia kuin minä. Heille opiskelu on vielä jatkoa kouluvuosille ja valmistumisen jälkeen on tarkoitus aloittaa työt. Vähän minua hirvitti kun kuuntelin esittelykierroksella näitä naistutkimuksen, kulttuurintutkimuksen tai museologian opiskelijoita ja mietin, mistä heille kaikille aikanaan löytyy töitä?

  

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Höpönhöpöä ja yksi viisas ajatus

Istuin hampurilaisravintolassa ja luin aikani kuluksi hinnastoa.

- Pehmyt 1,20€.
- Pehmytin lisätäyte 0,50€,

Miten suloinen sana: pehmytti. Muumilaaksossa syödään pehmyttejä, luulen. Pehmytit sopivat vain leppoisille, hyväätarkoittaville ihmisille. Pehmytti on vaaleanpunainen tai -sininen. Ihana.

Tosi söpöä. Voi olla, että pehmyen vääntäminen pehmytiksi on ihan luvallista, en tosissaan tiedä. Sanojen taivuttaminen muuttuu ja nykyään ollaan aika vapaamielisiä.

Noista hinnoistakaan en ole varma. Jos ostatte pehmytin lisätäytteellä älkää pettykö, jos se maksaakin enemmän.

Muutin taas työpaikkaa. Siinä ei ole mitään dramaattista, sillä vaihtelen työpaikkojani mielialan mukaan, joskus hyvinkin usein. Nyt muutin työpaikkani salin sohvaryhmästä tuvan pitkän pöydän päähän. Syynä oli salin rauhattomuus mihin puolestaan on syynä muuan mies, joka katselee siellä televisiota. Täällä tuvassa kukaan ei häiritse minua ja syvämietteitäni.

Työpaikanvaihdos piristi ja sain sujuvasti kirjoitettua siihen asti vastaan hangoitelleen jutun viljelijöiden ympäristönhoitotoimista. Olin valtavan tyytyväinen.

Päätin myös tarttua pontevasti ruotsin kertaamiseen. Kirjallinen ruotsini kaipaa - olin aikeissa sanoa jotain ahkeroinnista tai sellaisesta, mutta päätin olla rehellinen - ihmettä. Otin lehtiön, kynän ja vanhan ruotsinkirjani esiin ja kirjoitin pontevasti seuraavaa: "Jag tillbringar påsken på landet. Internet har blivit en kanal för alla tänkbara temadagar."  Lopetin harjoittelun ja ajattelin, että jos opettelen lauseet hyvin ulkoa, se on joka tapauksessa enemmän kuin ei mitään. Kurssi alkaa kahden viikon päästä.

Olen lukenutkin. Kirjoja ja vanhoja naistenlehtiä. Yhdessä oli Hans Välimäen haastattelu. Olin taannoin seuraamassa Välimäen julkista esiintymistä ja hän antoi itsestään aika ylimielisen kuvan. Tässä lehtijutussa hän kuitenkin sanoi jotain todella järkevää. Oli kyse huippukokkina olosta, mistäpä muusta, ja siitä, millaisia ominaisuuksia huippukokilla pitää olla. Välimäki sanoi, ettei hän omasta mielestään ole mikään kokkinero, mutta hän päätti tulla hyväksi. Ja kun haluaa olla hyvä jossain asiassa, pitää harjoitella hirvittävän paljon ja tehdä ihan kaikki asian hyväksi.

Näin yksinkertaista se on. Ja vaikeaa.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Kuin huviretkellä koko ajan

Sain lopultakin tietokirjoittamisen kurssin tehtävän palautettua, Koppa toimi kunnolla.

Ruotsinkirjat odottavat pöydän kulmalla ja pari kertaa olen jopa avannut ne. Suurin puutteeni ruotsin suhteen on sen kirjoittaminen, sitä minun pitäisi treenata. Ymmärrän tekstiä aika hyvin ja saan jopa lauseita muodostettua, kun aikani yritän. Haluaisin osata ruotsia kunnolla, mutta samalla tiedän, että minulla ei ole kielelle mitään käyttöä. Ei ruotsalaisia ystäviä, ei ruotsin tarvetta työssä, ei matkoja Ruotsiin.

Ihan kokonaan totta tämäkään ei ole. Työssä olen kerran tarvinnut ruotsia, yli kolmenkymmenen vuoden aikana. Silloin haastattelu jäi tekemättä, kun en osannut puhua.

Olen nyt tehnyt juttuja kesäkuntani paikallislehteen. Se on kuin olisi huviretkellä koko ajan. On tavattoman mielenkiintoista päästä tutustumaan paikkoihin, joihin en muuten pääsisi/tulisi menneeksi ja ihmisiin, joita en muuten tapaisi. Kaiken lisäksi hommasta maksetaan - ei paljon, mutta kuitenkin. Tänään menen tapaamaan erästä venäläistä pariskuntaa ja keskustelemaan heidän kanssaan villivihannesten käytöstä. He ovat nykyään paikkakuntalaisia ja puhuvat kyllä suomea.

Muutaman kirjan olen lukenut myös. Aloitin kesän Elisabeth Järnefeltin lasten kirjeillä (Äiti), jatkoin Arvid Järnefeltin Vanhempieni romaaniin ja sitten Panu Rajalan Juhani Aho -elämäkertaan. Nyt on menossa viihteellisempi jakso. Luin Mikko Reitalan Päähenkilön ja pidin kovasti. Kirjan päähenkilö, Terho, on harvinaisuus miespuoliseksi olennoksi: hänellä on ihan vanhanaikaista kunnian- ja häveliäisyydentuntoa eikä hän sorru, vaikka hemaisevat naiset houkuttelevat. Käsittääkseni kyse ei kuitenkaan ole tieteiskirjasta?

Luin myös Mirja Kuivaniemen Siantappajat. Aika mielenkiintoinen ja ovela tarina joka lähti vetämään vasta kun olin jo melkein puolessa välissä. Psykologinen jännitysromaani joka sai taas ajattelemaan, että kaikesta sitä kirjoja tehdään.

Nyt luen Kishwar Desain Postimyyntilapsia. Tartun harvoin ulkomaisten tekijöiden kirjoihin kun kerran kotimaiset kirjailijat ja erityisesti vanha kotimainen kirjallisuus kiinnostaa enemmän. Nyt päätin, että täytyy vähän laajentaa näköaloja ja lukea enemmän muualla maailmassa kirjoitettuja tarinoita.

Joko muuten kerroin, että tuo blogin kansikuva on otettu Brasiliassa? Paikka on Salvador de Bahia ja juuri tässä, kuvan paikassa, suunnilleen siinä, missä kuvaaja seisoo, on jalkapallon MM-kisojen aikana seissyt valtava screeni jonka edessä paikalliset varmaan viimeksi eilen ovat jännittäneet omiensa peliä. Rassukat.  

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Annan vähän armoa itselleni

Tietokirjoittamisen kurssi on vihdoinkin valmis. En viitsi edes laskea, montako viikkoa tein sitä, tulos masentaisi.

Oppimistehtävästä tuli aika pitkä, noin 65500 merkkiä. Tällä kertaa myös tunsin kirjoittaneeni, sen verran tuskaista kurssin valmistuminen oli. Huono keskittymiskyky vaivasi koko ajan ja sain tosissaan pinnistellä, että ajatukseni pysyivät edes hetkittäin kasassa, että edes tiesin, mitä piti tehdä. Vaikka voi olla, että kirjoitin asian vierestäkin. Ainakin kun viimeiseksi tein sisällysluettelon huomasin sotkeneeni tehtävien järjestyksen, enkä millään tahtonut saada sisällysluetteloa vastaamaan sitä, mitä itse työssä oli.

Tällaisten(kin) rutistusten jälkeen, sitten, kun tuntee kahlanneensa liian isoissa saappaissa vetelässä suossa tovin jos toisenkin, voi yllättyä. Kun lukee sitä, mitä tuon umpiraskaan kahluumaratonin jälkeen on saanut aikaan, voi joutua ihmettelemään, olenko minä todella kehittänyt noinkin fiksuja ajatuksia vai kuka tässä on ollut asialla?

En pystynyt vielä palauttamaan tehtävää, sillä Kopassa (netissä oleva yliopiston systeemi) on joku ongelma, jonka takia kurssini ei näy siellä ollenkaan. Odotan, että tekemääni tukipyyntöön vastataan. Tehtävä on huolellisesti varmuuskopioitu, menneiden vahinkojen viisastuttamana.

Nyt en ilmoittaudu heti uudelle kurssille vaan pidän vähän opiskeluvapaata. Olen painanut ilman taukoja syksystä 2012 jolloin aloitin aikuiskasvatustieteen opinnot. Nyt keskityn muutaman viikon puutarhaani ja muihin töihin. Kaivan myös vanhat ruotsinkirjani esiin ja valmistaudun elokuiseen ruotsin kurssiin.

Tämä päätös tarkoittaa sitä, että aikataulu, jonka olen itselleni tehnyt, ei pidä. Mutta lieneekö tuo kovin vakavaa?

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Ei kulje eikä toimi

Olisipa nyt jotain uutta kerrottavaa opiskelusta. Eipä ole. Juuri mitään, sillä kirjoitin sentään äsken kolme lausetta tietokirjoittamisen oppimistehtävääni.

Nyt ei vaan kulje tämä juttu.

Syitä:

- Kesä.
- Ruoho kasvaa.
- En pysty keskittymään.
- Perunat ovat suurimmaksi osaksi istuttamatta.

Mikään näistä syistä ei olisi edes mainitsemisen arvoinen sille, joka puskee uljaasti läpi kaikkien esteiden, käy aamuviideltä salilla, tekee tyhjällä vatsalla satakahdeksankymmentä kaiken lajin jumppaliikettä, juoksee töihin jne. mutta tällaisen kuten minä jonka vatsa lakkaa toimimasta heti, kun ympäristö vaihtuu, on mahdotonta keskittyä mihinkään ajattelua vaativaan.

Toivon tuntevani itseni jo niin hyvin, että tästä vielä seuraa jotain hyvää. Että nyt, kun olen monta päivää kasvattanut syyllisyyttä, saan sen äkkiä tiivistettyä päättäväisyydeksi ja tarmoksi ja viimein valmiiksi työksi.
Sitä odotellessa.

Sitä odotellessa luen muuten SuviSirkku Talaksen kokoamaa Rakas äitini! -teosta, Järnefeltien perheen kirjeenvaihtoa.

Ihailen vanhoja kulttuurisukuja, ihailen ja vähän kadehdinkin. Rahan takia heitä ei kuitenkaan kannata kadehtia, sillä vanhat kulttuurisuvut olivat enimmäkseen persaukista väkeä. Suurimmalla osalla Järnefelteistäkään ei näytä koskaan olleen rahaa ja aikuiset, jo naimisissa olevat lapset olivat isältä saatujen almujen varassa.

Raha ja todellinen sivistys eivät asu samoissa osoitteissa. Tässä suhteessa voin sentään olla erinomaisen toiveikas, minäkin.
Rahaa minulla nimittäin ei ainakaan ole.

tiistai 27. toukokuuta 2014

En tahdo olla banaalileila

Lainasin kirjastosta eilen Maija Vilkkumaan kirjan Nainen katolla. Se oli näitä vähän siinä ja siinä -kirjoja, ottaako vai ei kun ensi vilkaisu ei vielä vakuuttanut. Nyt olen kuitenkin jo kiinnostunut kirjasta ja käyttäisin tämänkin ajan sen lukemiseen ellen haluaisi kertoa mitä ajatuksia teksti herätti.

Olipa alustus. Sopii kyllä aiheeseen.

Vilkkumaan kirjassa on paljon ihmisiä, jotka kertovat. En ihan pysy kärryillä kaikista, mutta suurin osa kertoo oikein hyvin. Vilkkumaa risteilee erittäin sujuvasti eri tyylien ja kirjoittamisen tasojen välillä, on siis hyvin taitava kirjoittaja.

Kirjassa on muuan Leila Hakkarainen, toimittaja. Häneltä on esimerkiksi seuraava pätkä:

"Muistiinpanoja elämän polulta

Eilen lanseerattiin  uusi Punaviini "Maria", sen jälkeen rokkikonsertti! Se oli hurmaava, huumaava, väsyttävä. Kotona mieheni Jorma oli tehnyt minulle ruokaa, keskellä yötä! :):) Hyvät lukijani, huomaatte, että olen onnekas.
Horst sanoi rokkipaikan takahuoneessa: Pitää elää jokainen päivä kuin se olisi viimeinen :):):) Horst on Viisas, Hieno ihminen ja Täydellinen Taiteilija. Siipirikko, Sydän karrella, mutta jaksaa silti uskoa Rakkauteen."

En viitsi lainata enempää, kun olennainen tulee tästäkin näkyviin. Kirjailija on tietysti kärjistänyt enkä usko, että näin banaali kirjoittaja olisi yhtään missään lehdessä toimittajana. Mutta jos katsotte tuota tekstiä tarkkaan, niin eihän siinä oikeastaan mitään vikaa ole noita naurettavia hymiöitä ja jotain muuta pientä lukuun ottamatta. Se on muuten ihan ok-teksti, sellaista, mitä kuka tahansa näppärähkö sanankäyttäjä tuottaa.

Se voisin olla vaikka minä (vaikka hymiöitä en kyllä käytä!).

Tämä liittyy nyt sillä tavalla minuun ja tähän kirjoittamisen opiskeluun, että ajattelen aika usein sitä, osaanko minä kirjoittaa vai luulenko vain osaavani. Tiettyyn rajaan asti selviää, kun hallitsee rytmin, omistaa edes jonkunmoisen tyylitajun ja kirjoittaa suunnilleen oikein. Perusasioiden hallitseminen ei kuitenkaan riitä kuin leila hakkaraiseksi, sillä ei tuoteta mitään elävää, mitään, mitä ei olisi jo olemassa.

Ei mitään sellaista kuin vaikka Antti Nylénin Halun ja epäluulon Esseet, jonka esipuhe oli jo niin hyvä, että melkein itku pääsi. Laitetaan nyt siitäkin vähän:

" Sovittamaton, painostava, alituinen syyllisyys... mutta ei suhteessani Jumalaan, sillä minun Jumalani on armollinen Jumala, vaan esivaltaan, vallanpitäjiin, virastoihin, laitoksiin, viranomaistahoihin, aikuisiin, asiallisiin, siististi pukeutuviin, nuhteettomiin lajikumppaneihini, joiden päivät täyttyvät tähdellisistä asioista...
 Hämmästyn aina, kun varashälytinportti ei soikaan, kun poistun myymälästä... Ja jos poliisipartio jonakin aamuna tulisi hakemaan minut loppuiäkseni putkaan, koska olen täyttänyt veroehdotuksen väärin tai palauttanut lasteni yksityisen hoidon tuen hakemuksen Kelalle neljä päivää myöhässä, lähtisin reippaalla riemumiellä heidän matkaansa.
   Suotta tuostakin autuudesta uneksin...
   Sillä valtio on Saatana: se ei rankaise syyllistä, ei sovita rikosta vaan jättää ihmisen rauhaan. Eikä se rauha ole Kristuksen rauhaa. Siksi kirjoitan."

Siksi hän kirjoittaa ja hyvä niin kun kerran on noin taitava. Omaa kirjoittajantuskaani tämä ei tietenkään helpota.

Eikä sitä kalvavaa tunnetta, että paljon enemmän kuin antti nylén minäkin olen leila hakkarainen, joka kehuu jormansa laittamia yösyömisiä ja toistelee latteuksia, muilta kopioituja.


keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Hidas elämä hyvin hallussa

Tietokirjoittamisen kurssin oppimistehtävä etenee h i t a a s t i mutta etenee kuitenkin. Tiedän, että vaikka kirjoittaisin sitä vain vähän joka päivä, se tulee silläkin tavalla valmiiksi.

Valmistuminen tietysti lykkääntyy tuota tuonnemmaksi ja siitä muistutankin itseäni vähän väliä. Jos ja kun aion suorittaa tutkinnon, on pakko tehdä työtä sen eteen. Kukaan muu ei tee sitä. Minulle(kaan) ei myönnetä armosta tutkintoja, ei edes sen takia, että olen niin vanha.

Palautin edellisen tehtävän tasan kaksi viikkoa sitten. Vaikka käyttäisin tietokirjoittamisen tehtävään vielä kaksi viikkoa, olisin kuitenkin tehnyt sen kuukaudessa. Viisi opintopistettä kuukaudessa tekee vuodessa 60 opintopistettä. Tahti on kohtuullinen. Itsenäisiä oppimistehtäviä ahkerasti tekemällä se tosin voisi olla paljon kovempikin.

Tällä kurssilla pohditaan esimerkiksi sitä, mitä tietokirjallisuus on. Se ei olekaan ihan niin yksiselitteinen asia kuin äkkiseltään luulisi.

Tietokirjallisuuden tehtäväkin on muuttunut.

 Ostin joskus nuorena - osamaksulla - suomen kieltä eri kanteilta käsittelevän, kuusiosaisen kirjasarjan.

Käytän sarjaa edelleen. Kolme paksuinta on varpaitteni alla, kun istun kirjoittamassa.

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Jotain rajaa

Joskus tekee mieli sanoa todella rumasti. Esimerkiksi nyt.

Luin eräältä keskustelupalstalta vastauksia jonkun opiskelijan opintopisteiden kertymistä koskevaan kysymykseen. Opiskelija halusi tietää, onko realistista tavoitella tiettyä määrää pisteitä tietyssä ajassa (en muista määriä tarkkaan, mutta mielestäni ne olivat realistisia).

Vastaajien joukossa oli sekä asiallisia että niitä, joiden on pakko päästä kehumaan. Eräs superopiskelija vastasi näin: "Itse suoritin 65 opintopistettä kuudessa viikossa eikä tehnyt edes tiukkaa. Toki kävin myös töissä samaan aikaan".

Toki. Tokihan se näin menee.

Ei se minulta pois ole, jos joku ihan oikeasti on noin tehokas ja älykäs. Silti tekee mieli sanoa, että haista paska, senkin ylimielinen rotta.

Ikävien tuntemusteni taustalla on tietenkin se, että moiset huippuopiskelijat saavat minut tuntemaan itseni toivottoman hitaaksi ja  tyhmemmäksi kuin uskoinkaan. Sillä jos minä yrittäisin kaapia kasaan 65 opintopistettä kuudessa viikossa, en tokikaan kävisi töissä samaan aikaan enkä silti pystyisi.

Voi tietysti olla, ettei koko juttu ole totta. Sitä kirjoittajaa se ei auta, sillä jos hän ei ole ylimielinen niin onpa valehtelija kuitenkin.

Muutenkin on kurja olo. Olen pitkästä aikaa kipeä. Ensin alkoi piinallinen yskä ja sitten valtava nuha. Ei muuten niin haittaisi, mutta tämä on se viikko, kun olen tehnyt ensimmäiset juttuni uuteen lehteen. Viime yönä, aina kun heräsin, mietin sitä, miten ihmeessä onnistun tekemään aamun haastattelun niin, etten saa kamalaa yskänkohtausta tai joudu koko ajan räkimään. Olin ihan oikeasti huolissani siitä.
Ihme kyllä, sitten kun menin töihin, kaikki sujui hyvin. Aivan kuin ei mitään tautia olisikaan. Ja loppupäivän olen kuitenkin ollut ihan raato.

Ehkä tämä oli todistus siitä, mihin luja tahto pystyy. Ehkä se pystyy uskomattomiin opintosuorituksiinkin.
Ehkä en vain tahdo tarpeeksi.

Tätä pitänee miettiä ensi yönä.

perjantai 2. toukokuuta 2014

Tervetuloa leppoisaan ilmapiiriin

Tänään olen puuhastellut useiden uusien alkujen kanssa.

Ensin tein pitkän listan uusimman kirjoittamisen kurssini kirjoista ja lähdin sen kanssa kirjastoon. Sain siis eilen valmiiksi Kirjoittamisen historia ja tutkimus -kurssin ja ilmoittauduin saman tien Tietokirjoittamisen kurssille.

Kirjakassi auton etupenkillä ajoin Laitilaan ja kävin sopimassa uusista työkuvioistani. Liittyy kirjoittamiseen ja siihen, mitä kerroin aiemmin talvella (ja mitä kukaan ei enää muista).

Kotona kirjoitin vielä sisältökuvauksia tulevan syksyn kansalaisopiston kursseihini. Näitä kuvauksia tarvitaan opiston opinto-ohjelmassa. Näin kovasti vaivaa keksiäkseni mahdollisimman houkuttelevan kuvauksen uuteen luovan kirjoittamisen kurssiini jotta sinne tulisi ihmisiä ja se ylipäätään toteutuisi. Tietysti juuri silloin tuntui siltä, etten keksi yhtään mitään, en puisevintakaan luonnehdintaa tuosta elähdyttäväksi ja uusia, raikkaita luovuuden virtoja avaavaksi tarkoitetusta ihmeellisestä oppijaksosta. Lopulta päädyin toivottamaan opiskelijat tervetulleiksi leppoisaan ilmapiiriin.

Pirustako minä tiedän, kuinka leppoisaa se tulee olemaan.

En edes vielä tiedä, millainen tuo luovan kirjoittamisen kurssi tulee olemaan. Tietysti siitä on jo ohjelmarunko olemassa, mutta sisällön luominen teettää vielä paljon työtä.

Sen sen sijaan tiedän, millainen kurssi ei ole. Se ei ole kurssi, jossa kaikki kirjoittavat samasta aiheesta ja kehuvat sitten toistensa kirjoituksia. Sellainenkin kurssi voi olla hauska, mutta siellä ei opi juuri mitään. Se on vähän kuin laitettaisiin joukko soittotaidottomia pianojen eteen ja käskettäisiin soittaa mutta ei anneta mitään ohjeita.

Kirjoittamista voi opetella, aivan kuten pianonsoittoakin.

Joko kerroin, että sain todistuksen kirjallisuuden perusopintojen suorittamisesta? Nyt minulla on kasassa perusopinnot suomen kielestä, aikuiskasvatustieteestä, kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Opintopisteitä on - kun eilen palauttamani kurssi lasketaan mukaan - 118.


tiistai 29. huhtikuuta 2014

Viron suosikkikirjailijan kotona


Terveisiä Tallinnasta. Pienen viikonloppumatkan kohteena oli tällä kertaa Viron rakastetun kirjailijan Anton Tammsaaren kotimuseo. Talo sijaitsee osoitteessa Koidula 12, lähellä Kadriorgin puistoa. Raitovaunulla pääsee lähelle, pois kannattaa jäädä Poskan pysäkillä. Kävellenkään matka keskustasta ei ole ylivoimainen. 




Anton Hansen Tammsaare oli samaa hyvää vuosikertaa kuin Aino Kallas ja Eino Leino: hän syntyi 1878. Yllä näkyvässä talossa hän eli elämänsä viimeiset vuosikymmenet, toisen kerroksen huoneistossa vasemmalla. Perheeseen kuuluivat vaimo ja kaksi lasta. Kirjailija myös kuoli tässä talossa, työpöytänsä ääreen 1940.


 Minulle kävi kuten usein käy, kameran akku hyytyi enkä saanut otettua kuin nämä kolme kuvaa. Yllä näkyy toinen kirjailijan työpöydistä, se, joka on olohuoneessa. Pöydällä oli nippu pienellä, säännöllisellä käsialalla tiheästi kirjoitettuja käsikirjoituksia. Varsinaisessa työhuoneessa oli vähän isompi työpöytä. Siellä oli myös kirjailijan sänky, vaimo ja lapset nukkuivat toisessa huoneessa josta kuva alla.


Tammsaaren pääteos on massiivinen Totuus ja oikeus -sarja, jonka ensimmäinen osa ilmestyi 1926. Sarjan osat "Maan lupaus", "Koulutie", "Surmatulet", "Kuolemantanssi" ja "Kotiinpaluu" on kaikki julkaistu suomeksi vuosina 2002-2013. Sarjan ensimmäinen ja viimeinen osa suomennettiin jo 1930-luvulla.
  
Olen lukenut vain Koulutien, eikä se vielä avannut minulle Tammsaaren suosiota. Kirja oli paikoin kafkamainen kuvaus nuoren Indrekin epämääräisestä koulunkäynnistä vielä epämääräisemmän rehtori Mauruksen koulussa Tartossa. Teosten ymmärtäminen ja niistä nauttiminen edellyttää käsittääkseni laajahkoa Viron historian tietämystä. Sille, joka on kiinnostunut Virosta ja haluaa tutustua maahan ja sen kulttuuriin hyvin, Tammsaaren tuotannon tunteminen on tärkeää, yhtä tärkeää kuin meille on tietää, kuka on Akseli Koskela.

Harmi, etten saanut kuvaa keittiöstä. Se oli omana aikanaan varmasti uudenaikainen ja käytännöllinen, mutta nyt tietysti vain muisto siitä, miten hankalaa ruuanlaitto ja tiskaaminen ovat joskus olleet. Keittiötä hallitsi iso puuhella, jonka päällä oli kookas kuparikattila. Museon opas osasi vähän suomea ja hän kertoi, että Tammsaaren lempiruoka oli muusi, jota tehtiin tuossa kattilassa. Sitten hän halusi tietää, mitä "muusi" on suomeksi. Minä kerroin, että se on suomeksikin muusia, se mikä tehdään perunoista.

- Ei ei, ei peruna, opas sanoi. Puolukka.
- Puolukka? Muusin kanssa?
- Ei ei. Puolukka, omena...
- Muusi on siis puuroa?
- Ei ei. Muusi, muusi, puolukka, omena.

Kun opas sitten haki lasipurkin ja näytti, miten muusia on säilytetty lasipurkissa tajusin, että muusi tarkoittaa hilloa. Tammsaaren lempiruokaa oli siis hillo.

Marjojen poimimisesta ja hillon keitosta huolehtivat tietysti vaimo ja kotiapulainen. Naiskirjailijat saivat varmaan Virossakin poimia marjansa itse.   
    

torstai 24. huhtikuuta 2014

Suunnitelmat uusiksi

Vetkuttelin virkamiesruotsin kurssi-ilmoittautumisen kanssa niin kauan, että toukokuun kurssi on tullut täyteen. Ilmoittauduin elokuun kurssille. Minullahan on jopa apuraha odottamassa tuon kurssin suorittamista, joten on syytä mennä. Muutenkin on, tietysti.

Sain eilen arvion kirjallisuuden analyysikurssista. Verkkokurssi päättyy virallisesti vasta toukokuussa, mutta koska olen tehnyt kaikki tehtävät, oli opettajakin ollut ripeä ja antanut arvionsa. Sain nelosen. Nyt olen siis suorittanut myös kirjallisuuden perusopinnot, koskapa analyysikurssi oli viimeinen. Opintopisteita on nyt yhteensä 113.

Varauduin opiskelemaan ruotsia toukokuussa. Nyt suunnitelmani menevät uusiksi. Juuri nyt minulla ei ole työn alla muuta kuin kirjoittamisen aineopintojen ensimmäinen kurssi, Kirjoittamisen tutkimus ja historia ja sekin on viittä vaille valmis. Mitähän kaikkea tässä nyt ehtisi?

Ruotsia täytyy kyllä kerrata. Taitoni ovat muodollisesti kohtalaiset, sillä kirjoitin muutaman vuoden takaisissa ylioppilaskirjoituksissa ruotsista M:n ja vain muutama piste erotti sen Eximiasta. Käytännön taitoni ovat kuitenkin lähes olemattomat. Jag heter Pirkko, jag är en flicka. Näillä ei pitkälle päästä, edes virkamiehenä.

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Etsivä löytää

Itselle(kin) annetut lupaukset on pidettävä ja niinpä kävin tänään hakemassa sen kurssikirjan, josta viimeksi kerroin.

Hakeminen ei ollut ihan yksinkertaista. Olen tähän saakka löytänyt kaikki tarvitsemani kirjat Turun pääkirjastosta tai muista Vaski-ketjuun kuuluvista kirjastoista. Yliopiston kirjastoa en ole käyttänyt enkä edes tiennyt, missä se on. Tiesin vain, että kirja, jota tarvitsen, on oikeustieteellisen tiedekunnan kirjastossa.

Löysin paikan aika helposti ja pyysin itselleni lainauskortin. Kirja, jota etsin, ei ollut kirjastossa, mutta sain puhelinnumeron, josta voisin kysyä sitä. Soitin ja kyllä vain, kirja löytyi. Sain sen jopa kotiin pariksi päiväksi, vaikka kirja ei ole teoriassa lainattavissa. Nyt minulla siis on hallussani Andrew Bennettin The Author, ainoa kappale Turussa.

Kirjanhakureissuni ei kuitenkaan ollut tällä hyvä. Seuraavaksi etsin humanistien tiedekuntakirjaston ja yritin löytää sieltä erään toisen kirjan. Etsin koko kirjastosalin läpi kaksi kertaa, ehkä kolmekin ja huomasin vasta sitten, että olen väärässä kerroksessa; oikea kirjasto oli kerrosta ylempänä. Sieltä se kirjakin löytyi.

Kuinka paljon helpompaa olisi, jos kaikki kurssikirjat saisi e-kirjoina! Siihen varmasti ollaan menossa, mutta hyödynkö minä siitä, tuskin.

Tässä onkin asia, johon kannattaisi paneutua. Opiskeluaikojen venymisestä ei enää voisi syyttää ainakaan puuttuvia kirjoja, kun minkä tahansa kirjan voisi tilata kotiin koska vain.

Tämän kummempaa kerrottavaa ei tällä kertaa ole. Paitsi ehkä se, asiaan kuulumaton seikka, että kun edellispäivänä olin ulkoiluttamassa koiraa - ihan tässä kaupunkialueella, vilkkaimpaan ostosaikaan - vastapäisellä jalkakäytävällä asteli hirvi.

Se on jokseenkin omituinen näky. Ensimmäinen ajatukseni oli, että olenko minä juonut jotain?

Siis minä? Eihän se minun vikani ollut, että se hirvi oli siinä.

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Yli esteiden

Lähetin kirjallisuuden analyysikurssin lopputehtävät äsken arvioitaviksi. Kurssi on nyt minun osaltani valmis, samoin kirjallisuuden perusopintokokonaisuus.

Pari päivää sitten sain postissa todistuksen kirjoittamisen perusopintojen suorittamisesta. Todistuksen saaminen on aina juhlallinen hetki, vaikka mikään tutkinto ei vielä olekaan valmis. Todistuskansiossani on jo aika nippu kaikenlaisia todistuksia. Kun lisäsin viimeisimmän kansioon, tutkin samalla vanhoja todistuksiani. Niinkin vanhoja kuin Kuloisten kansakoulusta 1960-luvulla saatuja. Silloin oli jonain vuonna todistukseen merkitty sekin, kuinka mones kyseinen oppilas oli luokan paremmuusjärjestyksessä. Olin sijalla 2-3.

Arvatkaa, mitä nyt mietin?

Kuka oli se ensimmäinen?

Kuka?

Tämä oli (puoliksi) leikkiä.

Muuten kuluneella viikolla ei ole tapahtunut suurta edistystä opintojen suhteen. Maanantaina olin lähdössä sinne oikeustieteellisen tiedekunnan kirjastoon, mutta jokin esti minua menemästä. Taisin olla huonovointinen. Tai ehkä satoi.

Tiistaina en mitenkään ehtinyt.

Keskiviikkona olin muuten kiireinen.

Eilen olin ohjaamassa kirjoittajakurssiani.

Nyt onkin jo perjantai, enkä tänäänkään voi.

Tästä sain aiheen pohdiskella niitä esteitä, joita opiskelijan on ylitettävä matkallaan kohti tutkintoa. Esteitä ja sitä, miten niistä pääsee yli.

Tuo oikeustieteellisen tiedekunnan käsikirjastossa oletettavasti oleva englanninkielinen immateriaalioikeuksia käsittelevä teos on nyt este. Pahimmassa tapauksessa tällainen este katkaisee opinnot kokonaan kun tekemättömyyden tekosyyt seuraavat toisiaan eikä ryhdistäytymistä tapahdu koskaan.

Luovuttamisen helppous tai vaikeus on jossain määrin luonteenpiirre. Jo pienistä lapsista näkee, miten joku istuu esteen edessä parkumassa ja odottamassa apua siinä, missä toinen piltti menee raivokkaalla kekseliäisyydellä vaikka mistä.

Luovuttamisen helppous tai vaikeus lienee myös kytköksissä aikuisuuteen. Aikuinen pystyy yleensä tekemään ikäviäkin asioita, jos niistä on odotettavissa jotain hyötyä myöhemmin. Aikuisen aikakäsityskin on erilainen kuin lapsen, aika kuluu nopeammin eikä ikäväänkään työhön mene ikuisuutta. 

Juuri nyt minusta tuntuu, että voisin tehdä monia muitakin kiinnostavia asioita kuin opiskella. Tutkintoon on vielä matkaa ja juuri nyt se näyttää kovin vaivalloiselta.

Lupaan nyt itselleni, että lähden heti maanantaina etsimään sitä kirjaa.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Mihin runoilija tarvitsee apurahaa



Harvoin mikään dokumentti on koskettanut yhtä paljon kuin eilen Teemalla esitetty Vivian Maierin salaisuus. Tarina salaperäisestä ja taitavasta katuvalokuvaajasta oli haikea, kaunis ja jotenkin pelottava: Maier on ollut jonkinlainen pimeällä puolella varustettu Maija Poppanen. Huh. Katsokaa Areenasta jos ehditte, tästä päivästä on vielä kuukausi aikaa.

Maier tallensi kuviinsa tavallista elämää. Tavallisen elämän tallentaminen on niin sanoakseni lähellä sydäntäni. Eikä se suinkaan ole vierasta monille muillekaan, katsotaan vaikka Facebookia.

Kirjoittaminen on hyvä tapa tallentaa elämää. Valokuva tosin on rehellisempi, se ei juuri valehtele.

Kirjoittakaa! Päiväkirjaa. Pieniä merkintöjä kalenteriin. Kirjeitä, joita ei lähetetä. Muistoja. Tarinoita. Jotain edes.

Ja säästäkää ne huolellisesti. Arvokkaampaa perintöä ette voi jättää.

Arkisempaa kirjoitustyötä tein äsken kun kirjoitin kirjoittamisen aineopintojen ensimmäisen kurssin tehtävää. Kurssin nimi on Kirjoittamisen tutkimus ja historia. Sain äsken valmiiksi osan, jossa kerron, miten nykytutkimus lähestyy kirjoittamista ja kirjoittajia. Luin sitä varten kaksi kirjaa, Juri Joensuun toimittaman Luovan lajin sekä Elina Jokisen väitöstutkimuksen Vallan kirjailijat.

Jokinen tutki sitä miten apurahat vaikuttavat kirjailijan työhön. Tulos ei yllätä, apurahoilla on tärkeä merkitys ja usein ne ovat jopa edellytyksenä kirjojen syntymiselle.

Selvä se. Kuinka moni pystyy tekemään pitkäjänteistä työtä jos ei tiedä, saako siitä euroakaan? Ja jos saakin, saa  vuosien päästä ja hyvin vähän.

Olen joskus ilkeästi ja kateellisesti ajatellut, tainnut jopa sanoa ääneen, etteivät runoilijat sentään tarvitsisi pitkiä apurahoja. Ettei runoileminen voi millään olla niin vaativaa työtä, etteikö sitä pystyisi rahoittamaan tavallisella palkkatyöllä.

En ole runoilija, en siis tiedä. En tiedä sitäkään, olenko muuttanut mieleni.

Kirjailijoiden apurahat ovat muuten mielestäni perusteltuja ja välttämättömiä. On tietysti ikävää, että apurahojen ja satunnaistöiden varassa eläminen on epävarmaa, mutta mikä oikeastaan on varmaa?

Teatteriapurahoja olen joskus kritisoinut kovastikin, erityisesti niitä, joita annetaan harrastajateattereille. Käytäntö kun on ainakin ollut se, että kuka tahansa voi perustaa teatteriryhmän ja ryhtyä vaatimaan sille omia toimitiloja ja kaupungin avustuksia (tämä Turun näkökulmasta, josta omat kokemukseni ovat).

Mitä vikaa siinä sitten on? Eikö nuorten ihmisten hyviä harrastuksia pitäisikin tukea?

Pitäisi. Mutta mitä vikaa nuoret ihmiset näkevät siinä, että liittyisivät jo olemassa oleviin teatteriryhmiin? Ei jokaista seitsenvuotiasta varten uutta kouluakaan perusteta, kyllä ne joutuvat menemään kiltisti jo toimiviin kouluihin.

Mutta nyt eksyin aiheesta, anteeksi.

Kirjallisuuden verkkokurssin viimeisen ryhmätehtävän deadline on tänään. Ryhmämme on analysoinut Canthin Työmiehen vaimoa. Nyt täytyy kyllä sanoa, että analyysi on sujunut laiskanpuoleisesti. 

Muuten kirjallisuuskurssilla on jäljellä enää lopputehtävä, runo- ja novellianalyysi. Olen jo tehnyt ne mutta en vielä palauttanut.

Seuraavaksi selvitän, missä sijaitsee Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan kirjasto. Se on nimittäin ainoa paikka, missä pääsen lukemaan kirjaa, jota tarvitsen kirjoittamiskurssin seuraavaa tehtävää varten. Niitä - kirjoja - on Turussa yksi kappale eikä sitäkään anneta lainaksi.

Tämmöistä. Monitieteellistä.

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Kohti aineopintoja

Kirjoittamisen perusopinnot ovat nyt valmiit. Sain tänään arvion kuunnelmastani ja koska mukana oli myös numero, kyse ei ollut mistään välipalautteesta vaan lopullisesta tuomiosta. Kuunnelmani sai nelosen. Laskin, että perusopintojeni yleisarvosanaksi tulee niin ikään nelonen, kiitettävä vaan ei erinomainen.

En tiedä, voinko ilmoittautua aineopintoihin jo nyt vai pitääkö minun odottaa jotain. Koska en tiedä, kysyin sitä äsken sähköpostilla. Kysyminen on hyvä keino kun ei tiedä jotain.

Aina ei kuitenkaan kehtaa kysyä. Arvatkaapa, mitä minun olisi tehnyt mieli kysyä draamaopettajalta joka arvioi kuunnelmani? Arvaatte varmasti; olisin kovasti halunnut tietää, näkeekö opettaja kuunnelmassani mitään mahdollisuuksia sen suhteen, että se voitaisiin joskus esittää julkisesti.

Olisin ihan kauheasti halunnut tietää tämän mutta en kehdannut kysyä. Ettei se opettaja vain olisi kuvitellut, että tässä julkisuuden saati rahan perässä ollaan.

Ihan tyhmää. Ettei iso ihminen kehtaa.

Tämmöisellä asenteella ei ikinä tulla miksikään. Eikä ole tultu.

Muistan aina tarinan - tämä on totta - nuoresta miehestä, joka tarvitsi kesätöitä. Erääseen asfalttifirmaan etsittiin lehti-ilmoituksella kokenutta lanakuskia. Nuorukainen kysyi paikkaa ja sai sen.

Oliko hän kokenut lanakuski? Kaukana siitä, tuskin tiesi, mikä lana on. Mutta hänellä oli rohkeutta tarjoutua olemaan kokenut lanakuski.

Tästä voisimme kaikki ottaa opiksemme. Onko muka parempi olla häveliäs ja arka ja lymyillä yksin kotona kuin tarjoutua olemaan jotain muuta ja katsoa, kuinka käy?

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Analyysia ja ennustuksia

Odotan edelleen palautetta kuunnelmastani. Vasta viikko on mennyt, joten en usko, että se tulee tällä viikolla.
Nyt keskityn kirjallisuuden perusopintojen viimeiseen kurssiin, sen viimeisiin tehtäviin.

Juuri nyt verkkokurssilla on menossa jakso Novellianalyysi 2. Olemme lukeneet Ernest Hemingwayn novellin Kissa sateessa, Jayne Anne Phillipsin novellin Hääkuva, Franz Kafkan novellin Veljenmurha ja Petri Tammisen novellin Soile. Ryhmissä - yhteen ryhmään kuuluu yleensä viisi jäsentä - jokainen analysoi novelleja yhdestä näkökulmasta, tarkastelee esimerkiksi kertojia ja kerrontatilanteita tai henkilöitä ja henkilöasetelmia. Analyysit kirjoitetaan muiden ryhmäläisten nähtäviksi ja sitten niistä keskustellaan.

Kirjallisuuden analyysikurssilla olemme jo käyneet jaksot Runoanalyysi 1. ja 2. sekä Novellianalyysi 1. Vielä on jäljellä draamajakso ja lopputehtävä, jossa jokainen tekee itsenäisesti mahdollisimman täydellisen runo- ja novellianalyysin.

Opiskelu ei juuri nyt teetä kovin paljon töitä. Joutessani luin horoskooppeja netistä. Olen horoskooppimerkiltäni Kalat ja Kaloilla menee nyt horoskooppien mukaan lujaa. Kaikki, mihin ryhdyn, onnistuu.

Hieno juttu. Yritin keksiä, mitä kaikkea voisin yrittää jos kerran onni on noinkin satumainen. Ehtisinkö vaikka kirjoittaa romaanin ennen kuin tähtien asento taas vaihtuu? Vai ryhtyisinkö murrerunoilijaksi?

Olen itsekin kirjoittanut horoskooppeja, tein niitä erääseen lehteen vuosikausia. Alussa hoidin ennustushommat siten, että kirjoitin pienille paperilapuille erilaisia juttuja, joita saattaisi tapahtua, esimerkiksi: "sinun on pohdittava tarkkaan erästä asiaa", "kohtaat kiinnostavan ihmisen", "myötätuulta työasioissa" tai "olet valinnan edessä". Laitoin laput isoon lasipurkkiin ja ongin niitä sieltä yksi kerrallaan, kullekin tähtimerkille omansa. Lopulta olin niin rutinoitunut ennustaja, etten  tarvinnut lappujani enää.

Usein myös ajattelin tuttuja ihmisiä, joiden tähtimerkit tiesin. Jos pidin heistä, ennustukset olivat positiivisia, ikäville ihmisille en lupaillut mitään hyvää.

Kaikella kunnioituksella oikeita astrologeja kohtaan: luulen, että suurin osa kaikista horoskoopeista nykyäänkin tehdään ihan yhtä vankalla ammattitaidolla kuin mitä itse aikanaan edustin.

Sain muuten paljon kiitosta horoskoopeistani, niitä pidettiin varsin osuvina. 

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Kirjoittamisen perusopinnot paketissa; mitä kaikkea tuli tehtyä?

Perusopintojen viimeisen kurssin oppimistehtävä, kuunnelma, lähti äsken arvioitavaksi yhdessä oppimispäiväkirjan kanssa. Jos en saa enää muutosehdotuksia vaan arvosanan, perusopinnot tulivat valmiiksi.

Koska luulen, että jotkut ovat kiinnostuneita perusopintojen sisällöstä ja työn määrästä, laitan tähän pienen selostuksen siitä mitä on tehty.

Aloitin viime vuoden elokuun lopulla. Olen suorittanut kuusi viiden opintopisteen kurssia, ensimmäistä lukuun ottamatta itsenäisesti. Johdantokurssi oli pakko suorittaa verkkokurssina.

Olen kirjoittanut noin 136 sivua, yhteensä 193659 merkkiä (ilman välilyöntejä). Tästä puuttuvat johdantokurssin työt.

Tehtävissä on ollut paljon valinnanvaraa. Minä valitsin kirjoitettaviksi muun muassa novelleja ja kertomuksia, romaanialoituksen, elämäkerran ja kuunnelman. Lisäksi olen tehnyt elokuva-, näytelmä- ja novellianalyysin, pohtinut faktan ja fiktion eroja, analysoinut erilaisia kertojia ja kertomisen näkökulmia, kirjoittanut runon ja tehnyt henkilöhaastattelun. Paljon muutakin olen kirjoittanut, kaikkea en muista.

Kirjoitettu sivumäärä tuntuu yllättävän vähäiseltä.

Tehtävät on arvosteltu nopeasti, useimmiten arvio on tullut viimeistään kahden viikon kuluttua palautuspäivästä. Palaute on ollut perusteellista ja rakentavaa. Jos muuten on ollut kysyttävää, opettajat ovat vastanneet sähköposteihin viipymättä. Kaikki muukin on toiminut hyvin, tarkoitan esimerkiksi verkkokurssia ja nettiin ladattujen materiaalien löytämistä ja aukeamista. Tehtävien palauttamisjärjestelmää on helppo käyttää.

Hain kirjoittamisen opintoihin jotta tulisin paremmaksi kirjoittajaksi ja löytäisin kirjoittamisen ilon. Ainakin jälkimmäinen tavoite on hetkittäin toteutunut, ensimmäisestä en vielä tiedä.

Kenelle kirjoittamisen opiskelu sopii? Tietysti kenelle tahansa joka on kiinnostunut kirjoittamisesta, mutta erityisesti opettajille ja toimittajille ja kaikille, joille kirjoittaminen on ammatti nyt tai tulevaisuudessa.

Opiskelu on ollut sekä helppoa että vaikeaa. Välillä on ollut tehtäviä jotka ovat tuntuneet vaikeilta ja jopa vastenmielisiltä.

Mitä seuraavaksi? Aineopintoihin, heti, kun saan perusopintojen todistuksen.   

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Hyviä kuunnelmaoppaita ei ole?

Ilahduin kovasti kun näin, että tänne on jo ilmoittautunut kaksi julkilukijaa, tervetuloa! Vaikka en ole erityisen vuorovaikutteinen bloggari - en siis esimerkiksi järjestä arvontoja enkä kyselyjä - olen kuitenkin yhtä iloinen kuin kaikki muutkin jos huomaan, että joku haluaa lukea Kirjoittamoa. Teksti on olemassa vain jos joku lukee sen.

Olen taas edistynyt opinnoissani. Kuunnelma on ainakin puolessa välissä; sitähän ei voi tarkasti tietää, ennen kuin kaikki on kirjoitettu. Jos mitään yllätyksiä ei tule, saan sen valmiiksi viimeistään ensi viikonloppuun mennessä. Sitten lähetän sen arvioitavaksi. On mahdollista, että saan sen vielä takaisin muutoehdotuksilla varustettuna, mutta jos en saa se tietää sitä, että kirjoittamisen perusopinnot tulivat valmiiksi.

Kaipasin hyvää opaskirjaa kuunnelmien tekemisestä. Toistaiseksi en ole löytänyt. Kirja, jota suositeltiin lähdeteokseksi (Aro & Viljanen, Korville piirretyt kuvat, Like 2011) kertoo kuunnelman tekemisestä sen jälkeen kun se on kirjoitettu. On siellä myös osia, joissa joku käsikirjoittaja kertoo työstään, mutta ainakaan minulle se ei avannut kuunnelman kirjoittamisen tekniikkaa.

Parasta, mitä tähän hätään löysin on teoksessa Oriveden uudet opit (Kansanvalistusseura 2003), jossa Radioteatterin toimituspäällikkö, ohjaaja ja tuottaja Ari Kallio kertoo aiheesta osuudessaan Käsikirjoitus ja kuunnelma. Luovan kirjoittamisen opettamisesta ja oppimisesta kertova kirja on muutenkin mielenkiintoinen.

Kirjallisuuden analyysikurssilla on menossa novellianalyysi. Teemme verkkokurssilla ryhmätyötä ja jokainen ryhmässä saa oman tehtävänsä, vaikka kaikki lukevat samat novellit. Minun tehtäväkseni lankesi kertojien ja kerronnan analysointi.

Kirjoittamisen ja kirjallisuuden opinnot sopivat tavattoman hyvin yhteen. Nytkään en aina tiedä, kumpi kurssi minulla on menossa, sillä molemmilla voidaan käsitellä samoja asioita. Erilaisia kertojia analysoitiin kirjoittamisen opinnoissa juuri muutama viikko sitten mikä helpotti kovasti niiden hahmottamista nyt luettavana olevista novelleista.

Kirjallisuuden analysointi on kiinnostavaa vaikka se välillä tuntuu turhalta. Varsinkin runojen kohdalla tuntuu hölmöltä yrittää väkisin keksiä jotain syvällisiä merkityksiä vaikka ei ole mitään tietoa siitä, onko runoilija edes yrittänyt välittää niitä. Ehkä hän vain riimitteli mukavan riimin kun sattui runottamaan?


maanantai 3. maaliskuuta 2014

Kaikenlaisia vastoinkäymisiä

Mukavuusalueelta poistuminen voi johtaa varsin ikäviin seurauksiin. Lupauduin taas pariksi päiväksi hoitoalan töihin ja toin kotiin tuomisiksi noroviruksen. En ollut koskaan aikaisemmin sairastanut vatsatautia, nyt olen. Jouduin peruuttamaan kansalaisopiston kurssini enkä kykene vieläkään syömään normaalisti.

Merkitsin tänään Kuntarekryn käytettävyyskalenteriin etten ole koskaan enää käytettävissä. Näin helpolla luovutin enkä ole edes pahoillani.

Tänään sanoin itselleni, että vaikka olen täysin jumissa kuunnelmani kanssa se ei ole mikään syy olla kirjoittamatta sitä. Niinpä istuin tähän ja aloin kirjoittaa. Edistyin muutaman sivun, jatkan huomenna.

Luulen, että olen oppinut jotain. Olen ehkä oppinut sen, että tekstin voi kirjoittaa moneen kertaan. Että se pitää kirjoittaa moneen kertaan.

Tiedän, että useat kirjoittajat suhtautuvat ivallisesti niihin, jotka sanovat kirjoittavansa kerralla valmista. En itsekään usko siihen, että mitään kaunokirjallista tekstiä voisi kirjoittaa kerralla valmiiksi, romaania esimerkiksi. Mutta toimittajan työssä kerralla valmistuminen on pieni pakko. Ei kaikkia juttuja voi hioa päiväkausia, eipä edes tuntikausiakaan. Täytyy oppia erottamaan tarpeelliset ainekset ja rakentamaan niistä asiallinen juttu.

Eihän se mitään taidetta ole, tietenkään.

Kaunokirjallinen teksti ansaitsee aikaa. Vaikka olisi kirjoittanut omasta mielestään miten hyvän tarinan tahansa, se kannattaa unohtaa muutamaksi päiväksi, mieluiten muutamaksi kuukaudeksi. Kun sen taas lukee, löytää varmasti jotain korjattavaa. Tai sitten voi käydä päinvastoin: huonoksi luultu teksti näyttääkin kelvolliselta.

Toivon, että viimeksi mainittu pätee kuunnelmaani, joka toistaiseksi vaikuttaa luokattoman huonolta.

Vielä yksi juttu.

Minun on tehnyt mieli päästä kokeilemaan opettajan työtä tavalliseen kouluun. Tällä työkokemuksella ja näillä opintopisteillä uskalsin laittaa hakemuksen Kuntarekryyn opettajan, lähinnä äidinkielenopettajan, sijaisuuksista.

Moneen viikkoon ei tapahtunut mitään, mutta sitten sain kutsun erääseen Turun naapurikuntaan, erään sikäläisten koulujen sijaisuuksia järjestelevän rehtorin haastatteluun.

Minua jännitti aika lailla. Sitten kävi vielä niin, että kun rehtori yritti avata Kuntarekryyn talletetun hakemukseni koneeltaan, sitä ei löytynyt. Ensimmäinen kerta ikinä kun näin käy, sanoi rehtori.

Hän pyysi, että kirjautuisin itse omalle Kuntarekryn sivulleni ja nähtäisiin, onko hakemus ylipäätään olemassa.

Istuin koneen ääreen. Rehtori seisoi selkäni takana. Kirjoitin hakukenttään

KUNATEKRY

-eikun...

KNATREKY

-noh, jopas...

KUNAREKYY

Näin. Että oikein äidinkielenopettajaksi.

Kyllä se hakemus sieltä löytyi, mutta lopulta rehtori ei kysynyt minulta muuta kuin sosiaaliturvatunnuksen. Sekin kertoo aika paljon.

 

maanantai 17. helmikuuta 2014

Kuinka kirjoitan kuunnelman

Tämä ei ole mikään kuunnelmankirjoitusopas, vaikka otsikosta voi niinkin päätellä. Otsikko on ennemminkin kysymys kuin vastaus.

Sain draamakurssista nelosen ja samalla siunauksen suunnitelmalle, jossa hahmottelin viimeisen kurssin tehtävääni. Aion siis kirjoittaa kuunnelman.

Tehtävä tuntuu juuri nyt mahdottomalta. En kuitenkaan sure sitä sillä tiedän, että pian helpottaa. Kun joku kirjoitustehtävä tuntuu vaikealta lohdutan itseäni ajattelemalla, että koskaan mikään kirjoitustyö ei ole jäänyt tekemättä sen takia, etten olisi keksinyt mitään. Tuskin nytkään jää.

Kuunnelmani on jo nyt ollut prosessi. Kirjoitin proosakurssilla pienen tarinan, josta en aikonut tehdä sen enempää. Työn arvioinut opettaja oli kuitenkin sitä mieltä, että tarina oli kiinnostava ja siitä voisi kirjoittaa vaikka kirjan. Niinpä jalostin tarinastani draamakurssilla kuunnelma-aihion ja kirjoitin pari kohtausta.

Kun odotin palautetta draamakurssin tehtävästä luin joitain kuunnelmaselostuksia ja -arvioita. Niissä tunnuttiin puhuttavan niin taidokkaista töistä, että menetin jo uskoni omaan kuunnelmaideaani. Se alkoi tuntua liian yksinkertaiselta ja myös vanhanaikaiselta. Uskoni palasi, kun draamakurssin opettaja nimitti palautteessa ideaani "kiinnostavaksi" ja "herkulliseksi". 

Tästä kirjoittamisessa paljolti on kysymys: uskosta omiin ideoihin. Täytyy uskaltaa valita monien, tulevien ja menevien ideoiden joukosta yksi ja sitten uskoa siihen.

En vielä tiedä, voinko kirjoittaa kuunnelmani valmiiksi. Tehtävän sivumäärä on rajattu ja saattaa olla, että sivuja tarvittaisiin enemmän kuin niitä on lupa käyttää. Annetulla määrällä pääsen kuitenkin pitkälle.

Kunhan nyt ensin aloittaisin.