Äkkiä taas ollaan tässä: Raision kirjoittajaryhmässä totesimme äsken, että ensi viikolla on ryhmän viimeinen kokoontuminen. Niin se muuten on Uudenkaupungin ja Laitilan ryhmissäkin. Ja vasta aloitettiin.
Tämä Raision muistelukirjoittajaryhmän ohjaaminen on ollut minullekin yhtä muistelemista, onhan se kokoontunut vanhassa äidinkielenluokassani. Joskus, kun olen tullut koululle ennen muita, olen seissyt luokan takanurkassa, siellä, missä aina istuin ja katsellut ulos ikkunasta: nuo samat männyt kasvoivat tuossa jo silloin, vähän pienempinä, mutta samoina. Tässä minä olen istunut ja haaveillut tai lukenut romaania tai kirjoittanut ainetta tai vain odottanut, että tunti loppuisi ja pääsisin tupakalle.
Ei tarvitse paljon pinnistellä, kun kuulen käytävästä mainion äidinkielenopettajani Matti Peltosen puukenkien kopseen ja näen hänen joviaalin hahmonsa astuvan ovesta sisään. Hän ei koskaan, ei yhtään kertaa, kovistellut minua romaanin lukemisesta kielioppitunnilla, olipa vain joskus kiinnostunut siitä, mikä romaani oli menossa. Hän oli hyvä ihminen.
Sieltä tänne on ollut pitkä ja välillä tosi kivinen tie. Nuorena elämä oli muuten kamalaa. En ole koskaan ymmärtänyt, miten muka nuoruus olisi jotain kulta-aikaa? Mitä kultaista siinä on, että on tyhmä ja köyhä eikä tunne itseään yhtään, mutta luulee suuria?
Toivon, että Raisionkin ryhmä jatkuisi keväällä. Nyt se on vaakalaudalla, kun kirjoittajia on liian vähän.
Tämä oli taas työasiaa. Opiskeluasia edistyi tänään sen verran, että kirjoitin yhden yhteiskunnallisen runon. Se ei olekaan ihan helppoa, sillä minulla ei ole kauhean paljon purnattavaa tätä yhteiskuntaa vastaan. Olen aika tyytyväinen kaikkeen enkä edes sitä mieltä, että kansanedustajien palkkoja pitäisi alentaa (jotkut näyttävät luulevan, että sillä maailma pelastuisi).
Kansanedustajan homma on koiran virka. Kyllä he ovat palkkansa ansainneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti