sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Herkästi nähty karhea kuva äidistä ja tyttärestä

Luin vihdoin Heidi Jaatisen kirjan Kaksi viatonta päivää. Sanon "vihdoin", sillä olen pitänyt sitä monta kertaa kädessäni kirjastossa, mutta laittanut takaisin hyllyyn; liian vaikea.

Nyt sen kuitenkin luin ja kirja oli hyvä. Kieli on edelleen vaikeaa, mutta noin sivulla 300 tarina alkoi vetää niin, että olisin voinut ahmaista seuraavat 200 sivua siltä istumalta.

Kaksi viatonta päivää kertoo äidin ja tyttären, Sistinjan ja Hertan tarinan. On siellä muitakin naisia ja miehiä, mutta äiti ja tytär ovat pääosissa, äiti varsinkin. Kaikki ei tietenkään mene kuten pitäisi tai kuten haaveillaan.

Jaatinen osaa hienosti mennä asioihin sisälle ja näyttää, miltä jokin tuntuu. Väistämättä tulee ajatelleeksi, että hän on itse kokenut jotain samaa tai ainakin seurannut sellaista hyvin läheltä ja tajunnut enemmän kuin järjellään, mitä tapahtuu.Kirjassa on loistavia kuvauksia esimerkiksi tilanteista, joissa isäpuoli kurittaa vaimonsa lasta ja kuinka äiti joutuu tasapainoilemaan tunteissaan ja teoissaan. Tuollaisten asioiden tajuaminen vaatii hyvin tarkkaa silmää ja vaistoa ja herkkää vastaanottavuutta tai sitten sitä omaa kokemusta.

Mietin tietysti myös sitä, miten kirja on syntynyt. Kuinka paljon työtä sen tekeminen on vaatinut, kuinka monta kertaa se on kirjoitettu uusiksi ennen kuin se on ilmestynyt? Veikkaan esimerkiksi, että viimeinen luku on ensin ollut ensimmäinen ja että sitä on lyhennetty tuntuvasti.

Tämä kirja sai minut miettimään omaa lapsuuttani vähän uudesta kulmasta. Ei niin, ettenkö sitä olisi miettinyt, mutta vasta nyt oikeastaan tajusin, että perheet eivät ole vain erilaisia vaan hyvin erilaisia. Se, joka on saanut hyvät eväät kotoa voi vedellä loppuikänsä voita leivän päälle siinä, missä joku toinen joutuu ensin etsimään taikinanjuuren.

Seuraavaksi tartun vähän kevyempään opukseen: pöydän kulmalla odottaa Taru Kumara-Moision Maan vetovoima. Kuulostaa kypsältä keski-iältä.

tiistai 26. toukokuuta 2015

Hyvä koti tarjolla

Palautteen antamisen verkkokurssi on viittä vaille valmis, vain oppimispäiväkirja puuttuu. Tällä kurssilla olemme antaneet ja saaneet palautetta omista teksteistämme sekä arvioineet omia palautteitamme.

Sanoinko sen ymmärrettävästi? Tuskin.

Vellon edelleen murheessani kädettömänä ja kyvyttömänä juuri mihinkään. Olen hukuttanut suruani siivoamalla vintin, leikkaamalla ruohoa, siivoamalla taloa, lukemalla, kutomalla sukkaa ja tekemällä töitä. Kaikkein mieluiten olisin kuitenkin vain surffaillut netin koirasivuilla.

Tämä on ihan hullua. En ole edes saanut viikko sitten lopetetun koirani tuhkauurnaakaan kotiin ja olen jo täyttä päätä suunnittelemassa uuden koiran ottamista. Toimiiko tämä myös ihmisten suhteen? Kirjautuvatko ne, joiden puoliso on kuollut, jo ennen hautajaisia deittipalstoille?

Yritän pitää pääni kylmänä. Opiskelut olisi saatava valmiiksi ennen uuden koiran tuloa. Ihmettelen, jos onnistun, jos maltan mieleni.

Kaksi asiaa olen päättänyt. Tai ainakin yhden:

en enää ota koiraa ulkomailta enkä kodinvaihtajaa ihan herkästi Suomestakaan. Se toinen asia, joka nyt tuntuu varmalta on se, että seuraava koirani on länsigöötanmaanpystykorva. Tai joku sen kaltainen.

Täällä olisi nyt hyvä koti vailla kivaa koiraa. Ja yksinäinen, orpo sydän.

Ja nyt lupaan, etten enää puhu tästä. Seuraavaksi tulee taas pelkkää asiaa.

lauantai 23. toukokuuta 2015

Hyvästit ystävälle

Viikko on kulunut lohduttomassa murheessa. Vein tiistaina rakkaan koirani lääkäriin, jossa se lyhyen neuvonpidon jälkeen lopetettiin.

Tällainen aihe ei sinänsä kuulu tähän blogiin. Se kuitenkin sivuaa sitä, sillä kirjoittava ihminen kirjoittaa aina mielessään jotain, silloinkin, kun ilo tai murhe syvimmin koskettavat. Niinpä minäkin olen mielessäni kirjoittanut tästä asiasta koko viikon vaikka en ole siitä juuri pystynyt puhumaan.

Aino Kallas kirjoitti samasta asiasta päiväkirjoissaan. Kallasten aviokriisi oli syvimmillään ja Oskar Kallas oli itsemurhan partaalla, todella tuskissaan. Niin Ainokin, mutta samalla hän käänsi tragediaa taiteeksi ja totesi itsekin, että Oskar kärsii oikeasti, mutta "Minä nautin kärsiessänikin".

Anteeksi vain tämä vertaus Kallakseen, en minä sitä sillä tavalla tarkoita, tietenkään.

Koiran kuolema ei ole murheen aihe kenellekään muulle kuin sille, jolle juuri se koira on ollut tärkeä. Ei minulle tarvitse sanoa, että maailmassa on niin paljon painavampaa, pahempaa kärsimystä, kyllä minä sen tiedän. Mikään muu kärsimys ei vain juuri nyt koske minua, tämä on pahin.

Toisten ihmisten vaikeuksiin tarjoilen mielelläni sanontaa, jonka mukaan työ on paras lääke. Sitä tässä itsekin pitäisi nauttia, vaikka yhtään ei tee mieli.

Huomiseksi on kuitenkin kirjoitettava palautekurssin viimeinen varsinainen tehtävä ja vaikka en vielä ole edes aloittanut tiedän, että se on valmis määräaikaan mennessä. Deadline on paras ja usein ainoa tapa saada asioita tehdyksi. Toimittajan työstä on ainakin se hyöty, että deadlinen kunnioitus on syvällä selkärangassa.

Suru ja ikävä on nyt elettävä läpi. Kai tulee sekin päivä, jolloin olen aidosti iloinen siitä, ettei tarvitse lähteä ulos sateeseen, kaikki paikat eivät ole täynnä koirankarvoja ja että minulla on päivässä ainakin kaksi tuntia enemmän aikaa kuin ennen. Se päivä ei kuitenkaan ole vielä.


keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Periytyykö kirjoittamisen himo?



Tänään mietin, miten kiinnostus kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen periytyvät. Onko kyse geeneistä vai mallioppimisesta?

Minulla on kolme aikuista tytärtä. Kukaan heistä ei ole intohimoisen kiinnostunut kirjallisuudesta eikä kirjoittamisesta. Yksi on määrätietoinen uranainen, toinen monipuolisesti lahjakas tuleva sosionomi ja kolmas (ja tämä on ällistyttävintä) puuhakas pikku perheenemäntä, joka miettii munkkirinkilöiden ja munavoin valmistusta ja vieläpä osaa tehdä niitä. En näe, että mikään em. ominaisuuksista olisi periytynyt minulta.

Millaista mallia minä sitten olen näyttänyt heille?

Olemme aina käyneet kirjastossa, meillä on aina ollut sekä lainakirjoja että paljon omia. Itse asiassa yksi iso vaatekomero on vieläkin täynnä lastenkirjoja.
Iltasatu on luettu joka ikinen ilta minkä lisäksi on luettu päiväsatuja. Kyniä ja papereita on ollut saatavilla.

Lapsilla on varmasti mielikuva äidistä, joka lukee ja ennen muuta kirjoittaa.
- Odota hetki, minun pitää ensin kirjoittaa tämä, on todennäköisesti useammin kuultu lause kuin: "Syömään!".

Ehkä se johtuu siitä; se, ettei kirjoittaminen houkuttele. Kirjoittaminen on vienyt niin paljon minun aikaani pois heiltä, että he saattavat jopa inhota sitä. Kuka tietää? Kaiken lisäksi jokainen heistä on joutunut jossain vaiheessa tulemaan mukaan juttukeikoille (ei saanut lapsenvahtia) ja jokunen jopa isompana silloin tällöin auttamaan minua jossain työasiassa. He kaikki ja heidän kaverinsa ovat niin ikään monta kertaa olleet helppoja uhreja kun olen tarvinnut kuvituskuvia lapsista.
Luulen, että he pitivät jatkuvasti kirjoittavaa ja kameralaukkuaan yhtä mittaa pakkaavaa äitiä täysin normaalina ja kuvittelivat, että kaikki äidit ovat samanlaisia.

Tyttärillä ei nähdäkseni ollut edes mitään suuria kirjallisia palvonnan kohteita, sellaisia, kuin minulla on ollut. Saima Harmaja, Jack London, Väinö Linna, Aino Kallas.

Niin että miten nämä hommat oikein periytyvät?

Vaikka olihan kuopuksella sentään yksi ihailtava. Se olikin hauska juttu, sillä hän on lapsistani se, joka lukee kaikkein vähiten ja jolla ei ollut häivääkään mistään alakoululaisten lukuahmatti-iästä. Silti hän alkoi joskus kymmenvuotiaana ihailla Reijo Mäkeä ja tämän kirjoja.

Kerran kirjamessuilla näimme Mäen, joka istui pulpetin takana kirjoittamassa nimikirjoituksia. Kurkimme häntä matkan päästä ja tytär halusi, että minä käyn hakemassa nimikirjoituksen, itse hän ei suostunut menemään.
Menin ja kerroin, kenelle nimmari tulee ja että ihailijatar on 11-vuotias.

- Hmm, sanoi Mäki. Kirjani eivät ehkä ole ihan sopivia sen ikäiselle.
- Lapsi ei lue mitään muuta. Ei siis yhtään mitään, sanoin minä.

- No siinä tapauksessa. Kai se sitten on kuitenkin parempi,  että lukee edes jotain.  

 

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Irlantilaisen kirjallisuuden ystäville

Terveisiä Dublinista. Olin siellä muutaman päivän ja asuin aivan Kirjailijamuseon lähellä olevassa Castle-hotellissa. Kävin tietysti museossa samoin kuin katsomassa Trinity Collegen kuuluisaa kirjastoa, joka toden totta on iso.

En ole vähääkään irlantilaisen kirjallisuuden tuntija, mutta jos ja kun joku muu on, niin häntä kiinnostanee nähdä kuva James Joycen pianosta; soittopeli löytyy Dublin Writers Museumista.








Alimmaisessa kuvassa museon julkisivu. Dublinissa ollaan hyvin ylpeitä kaupungissa asuneista kirjailijoista ja oppaat muistavat mainita, missä talossa kukakin on asunut. Erilaisia muistomerkkejä on useita.

Kirjailijamuseossa tärkeimmät irlantilaiset kirjailijat on esitelty sanoin, kuvin ja muistoesinein. Jos joku on intohimoinen Brendan Behanin ihailija, niin tuonne kannattaa vaivautua, nähtävillä on jopa herran kirjoituskone.

Vielä yksi kuva. Siinä seisoo Liisa Ihmemaassa uskollisen matkakassinsa kanssa kirjailijamuseon kaupassa. Tuon sinisen sadetakin ostin Scandinavian Outdoorin loppuunmyynnistä vähän ennen matkaa ja se oli todella tarpeen. Tarpeen olisivat olleet myös lämpökerrasto ja kumisaappaat.