Periytyykö kirjoittamisen himo?

Tänään mietin, miten kiinnostus kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen periytyvät. Onko kyse geeneistä vai mallioppimisesta?

Minulla on kolme aikuista tytärtä. Kukaan heistä ei ole intohimoisen kiinnostunut kirjallisuudesta eikä kirjoittamisesta. Yksi on määrätietoinen uranainen, toinen monipuolisesti lahjakas tuleva sosionomi ja kolmas (ja tämä on ällistyttävintä) puuhakas pikku perheenemäntä, joka miettii munkkirinkilöiden ja munavoin valmistusta ja vieläpä osaa tehdä niitä. En näe, että mikään em. ominaisuuksista olisi periytynyt minulta.

Millaista mallia minä sitten olen näyttänyt heille?

Olemme aina käyneet kirjastossa, meillä on aina ollut sekä lainakirjoja että paljon omia. Itse asiassa yksi iso vaatekomero on vieläkin täynnä lastenkirjoja.
Iltasatu on luettu joka ikinen ilta minkä lisäksi on luettu päiväsatuja. Kyniä ja papereita on ollut saatavilla.

Lapsilla on varmasti mielikuva äidistä, joka lukee ja ennen muuta kirjoittaa.
- Odota hetki, minun pitää ensin kirjoittaa tämä, on todennäköisesti useammin kuultu lause kuin: "Syömään!".

Ehkä se johtuu siitä; se, ettei kirjoittaminen houkuttele. Kirjoittaminen on vienyt niin paljon minun aikaani pois heiltä, että he saattavat jopa inhota sitä. Kuka tietää? Kaiken lisäksi jokainen heistä on joutunut jossain vaiheessa tulemaan mukaan juttukeikoille (ei saanut lapsenvahtia) ja jokunen jopa isompana silloin tällöin auttamaan minua jossain työasiassa. He kaikki ja heidän kaverinsa ovat niin ikään monta kertaa olleet helppoja uhreja kun olen tarvinnut kuvituskuvia lapsista.
Luulen, että he pitivät jatkuvasti kirjoittavaa ja kameralaukkuaan yhtä mittaa pakkaavaa äitiä täysin normaalina ja kuvittelivat, että kaikki äidit ovat samanlaisia.

Tyttärillä ei nähdäkseni ollut edes mitään suuria kirjallisia palvonnan kohteita, sellaisia, kuin minulla on ollut. Saima Harmaja, Jack London, Väinö Linna, Aino Kallas.

Niin että miten nämä hommat oikein periytyvät?

Vaikka olihan kuopuksella sentään yksi ihailtava. Se olikin hauska juttu, sillä hän on lapsistani se, joka lukee kaikkein vähiten ja jolla ei ollut häivääkään mistään alakoululaisten lukuahmatti-iästä. Silti hän alkoi joskus kymmenvuotiaana ihailla Reijo Mäkeä ja tämän kirjoja.

Kerran kirjamessuilla näimme Mäen, joka istui pulpetin takana kirjoittamassa nimikirjoituksia. Kurkimme häntä matkan päästä ja tytär halusi, että minä käyn hakemassa nimikirjoituksen, itse hän ei suostunut menemään.
Menin ja kerroin, kenelle nimmari tulee ja että ihailijatar on 11-vuotias.

- Hmm, sanoi Mäki. Kirjani eivät ehkä ole ihan sopivia sen ikäiselle.
- Lapsi ei lue mitään muuta. Ei siis yhtään mitään, sanoin minä.

- No siinä tapauksessa. Kai se sitten on kuitenkin parempi,  että lukee edes jotain.