keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Ryhmätyöstä, todesta ja keksitystä sekä kengännauhoista

Olen ylihuomenna menossa kansalais- ja työväenopistojen opettajille tarkoitettuun koulutukseen. Luin äsken etukäteen lähetettyä kurssimateriaalia, joka kertoi ryhmistä, niiden muodostumisesta, vakiintumisesta ja erilaisista rooleista ryhmässä. Tärkeää tietoa opettajalle.

Itse olen todella huono ryhmätyöläinen, aivan onneton. Olen ihan liian hätäinen jaksaakseni sitä hirveää asioiden eestaas veivaamista, jota ryhmätyö välttämättä vaatii. Sen takia onkin parasta pysyä tällaisena yksinäisenä työntekijänä.

Opiskelun ja lehtiinkirjoitttelun ohella minä myös opetan vähän; selitys tuolle alulle.

Ylihuominen koulutus vie kallista opiskeluaikaa. Olen päässyt tosi hyvin vauhtiin sekä kirjallisuuden että kirjoittamisen kursseilla, olisi vähän niin kuin into päällä jopa. Kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksessa päätin haukata siististi palan kerrallaan. Otan yhden kirjan käsittelyyn ja etsin siitä kaikki oleelliset tiedot. Kirjoitan ne muistiin, lyhyesti. Kun tentti on kuitenkin vasta joulukuun kymmenes, ehdin mainiosti lukea muistiinpanoni perusteellisesti ja ties vaikka kaikki kirjatkin.

Faktan ja fiktion vuoropuhelu -kurssin oppimistehtävästä on jo kolmasosa valmiina. Tehtävän ensimmäinen osa käsittelee faktan ja fiktion risteilemistä samassa tekstissä. Aiheen käsittelyssä käytetään sekä asiantuntija-artikkeleita, kaunokirjallisuutta että omia kokemuksia. Kaunokirjallisessa osassa otin tarkasteluun Täällä Pohjantähden Alla -sarjan ensimmäisestä osasta kohdan, jossa kirkkoherran rouva Ellen Salpakari kerää nimiä Suureen adressiin.

Äkkinäinen ajattelija luulee, että faktan eli tosiasioiden ja fiktion eli kirjoittajan omien keksintöjen erottaminen tekstissä olisi helppoa. Mutta sitten, kun pitää selittää miten ja millä perusteella jotain voi väittää vaikkapa fiktioksi, ollaan vaikeuksissa.

Mikä esimerkiksi on totta ja mikä todellisuuspohjaista? Jos kerron tässä, että Pirkko oli tänään rautakaupassa ostamassa silikonia ja ruuveja, sekosi kengännauhoihinsa ja kaatui, loukkasi itsensä pahasti ja päätyi sairaalaan, kyseessä on ilman muuta todellisuuspohjainen tarina.

Se myös on totta eikä silti ole. Olin tänään rautakaupassa ostamassa silikonia ja ruuveja. Sekosin kengännauhoihini edellispäivänä ja loukkasin itseni. En loukannut pahasti enkä päätynyt sairaalaan. Ja kaikki tämä on sanasta sanaan totta.

Niin että ei ole helppoa erottaa totta ja keksittyä. Onneksi sillä ei useimmiten ole mitään merkitystäkään.

Ja olkaa tekin varovaisia nauhakenkien kanssa! Jos niissä on - kuten usein on - sekä nauhat, että ns. monohakasia, jalkineet ovat hengenvaaralliset.



perjantai 25. lokakuuta 2013

Jälkiä jättämättä

Kirjoitin kirjoittamisen perusopintojen johdantokurssin lopputehtävän ja lähetin sen. Siitä on jo kaksi päivää ja kaksi päivää minua on kalvanut ajatus, että olen kirjoittanut asian vierestä.

Lehtijuttuja tehdessäni olen usein havahtunut siihen, että luulen kirjoittavani asian vierestä. Sitten kaivan briiffin esiin ja tutkin tarkkaan, mitä siinä sanotaan. Joskus pelkoni on ollut oikea ja kaikki on pitänyt aloittaa alusta. Nyt en kuitenkaan aio tehdä niin; meni miten meni, yksi lopputehtävä ei ratkaise näissä opinnoissa sitä eikä tätä. Tarkoitus on oppia kirjoittamaan paremmin.

Ilmoittauduin saman tien uusille kursseille. Kirjoittamisessa paneudutaan seuraavaksi faktan ja fiktion vuoropuheluun ja kirjallisuudessa kotimaisen kirjallisuuden tuntemukseen. Viimeksi mainittua kurssi ajattelin taannoin lykätä kevääseen ja sen takia otin kotimaisen kirjallisuuden historian tehdäkseni, sen hauskan kurssin.

Lykkäysaikeeni johtui siitä, että kotimaisen kirjallisuuden tuntemus -kurssia varten pitää lukea kymmenen kirjaa plus osia kahdesta kirjallisuushistoriasta. Kurssia ei voi suorittaa itsenäisenä oppimistehtävänä vaan se pitää tenttiä. Tenttimahdollisuuksia puolestaan on kahdenlaisia: joko mennä paikan päälle Helsinkiin tai Jyväskylään tai sitten osallistua 10.12. pidettävään verkkotenttiin. Silloin pari viikkoa sitten kun punnitsin kahden kurssin välillä arvelin, etten millään ehdi valmistautua tuohon verkkotenttiin ja Helsingin reissu tulee liian kalliiksi. Ja nyt sitten kuitenkin olen aloittamassa tuota kurssia, kaksi viikkoa ensimmäisen perumisen jälkeen. Saahan sitä yrittää.

Surffailen aika paljon netissä ja luen erilaisia keskustelupalstoja. Yhdellä niistä oli keskustelu yliopisto-opinnoista; keskustelun aloittaja kysyi, miten hyvin muut opiskelijat muistavat opiskelemiaan asioita.

Ketjuun tuli paljon vastauksia. Suurimmassa osassa kerrottiin, että yliopisto-opiskelijat eivät muista opiskelemistaan asioista yhtään mitään tai hyvin vähän. Tieteellistä kirjallisuutta lukemalla ei varsinkaan opi mitään, väitettiin. Jos jotain on opittu, se on tapahtunut tiedettä tai muita tosiasioita popularisoivista kirjoista.

Tämän ketjun lukeminen oli tosi lohdullista. En ole yksin enkä ehkä ihan umpityhmäkään, vaikka tieteelliset kirjat eivät juuri jätä jälkiä pääparkaani. Sen sijaan kiinnostavasti kirjoitettu kirja, kertoipa mistä tahansa, on helppo muistaa.

Kuulostaa tosi yksinkertaiselta, mutta on mahdotonta siirtää oikeaan elämään. Tieteellinen kirjoittaminen on oma lajinsa ja sitä harrastetaan yliopistoissa. Sen kuuluu olla kuivaa ja vaikeaselkoista sillä se on kirjoitettu enemmän toisille kuivia ja vaikeaselkoisia kirjoja kirjoittaville kuin niille, joiden pitäisi oppia kirjoista jotain.

Ehkä väitteeni on lapsellinen, ymmärtämätön. Mutta sellaisia me oikeat ihmiset olemme.    
  

tiistai 22. lokakuuta 2013

Hyvä päivä vaikka vähän huolestuttaa

Tänään on ollut hyvä päivä. Ensinnäkin tapahtui se historiallinen juttu, että sain erinomaisen arvosanan. Elokuvakäsikirjoituskatkelmani arvioitiin viitosen veroiseksi ja se on todella minun ensimmäinen yliopistosta saamani viitonen. Lähes kaikki muut arvosanani ovat kolmosia ja nelosia. Ja ne muutamat - mutta niitä on vain muutamia.

Toinen hyvä asia on se, että sain kotimaisen kirjallisuuden historian kurssin suoritettua. Tai oikeammin sain oppimistehtävän valmiiksi ja lähetin sen arvioitavaksi.

Ajantajuni on hämärtynyt. Luulin, että tehtävän tekemiseen meni korkeintaan kolme päivää ja sitten kun tarkistin asian näin, että siihen oli kulunut kokonainen viikko.

Kotimaisen kirjallisuuden historian kurssi on hauskin, mitä tähän mennessä olen suorittanut. Tein tehtävää kuin parastakin kaunokirjallista teosta JA SE jos mikä ennustaa huonoa. Jos jotain olen tieteellisestä kirjoittamisesta oppinut niin sen, että hauskaa se ei ole. Ei saa olla. Ei voi.

Kahden opintopisteen arvoiseen kurssiin käytin kahtatoista lähdeteosta. Kerron tämän vain siksi, että se kuulostaa hienolta. En tietenkään lukenut kirjoja, enhän minä viikossa olisi millään ehtinyt.

Alussa, kun aloitin avoimet yliopisto-opinnot luulin tosissani, että kaikki kirjat pitää lukea kannesta kanteen. Oppimistehtävien ohjeet kun yleensä alkavat jotenkin siihen tyyliin, että "tutustu lähdekirjoihin huolellisesti". Luin siis kirjoja yksi kerrallaan. Hitaasti, jotta ymmärtäisin, mitä niissä sanotaan.

Se menetelmä ei tuntunut toimivan.

Kerran laskin, että sillä vauhdilla, jolla "huolellinen tutustuminen" edistäisi opintojani, menisi kandidaatin tutkinnon suorittamiseen noin kaksitoista vuotta.

Nykyään teen niin, että luen tehtävänannon huolellisesti. Sitten silmäilen kirjojen sisällysluettelot ja poimin sieltä tärkeimmät kohdat. Ryhdyn heti kirjoittamaan ja etsin tietoja sitä mukaa kuin tarvitsen niitä. Yritän saada nopeasti jonkunlaisen yleiskuvan aiheesta. Sillä tavalla voi käsitellä kaksitoista kirjaa viikossa, enemmänkin.

En oppisi asioista yhtään enempää, jos edelleen yrittäisin lukea kirjat kannesta kanteen. En oppisi edes sen vertaa mitä nyt, sillä minä en opi yksin lukemalla.

Opiskelusta puheenollen: kuuntelin eilen kauhulla uutista siitä, miten opiskelupaikkaa ei enää voisi saada, jos on jo opiskellut jossain. Tarkoittaa siis sitä, että kun 16-vuotias Mikko päättää peruskoulun ja pääsee ammattiopiston autonasentajalinjalle, hänen on käytännössä tehtävä alan töitä loppuelämänsä. 16-vuotiaan pitäisi siis tietää, mitä hän elämältään haluaa.

Katsoin Krista Kiurun pyöreitä silmiä ja mietin, onko rouva ministeri itse aina tiennyt aivan varmasti, mitä tahtoo? Sikäli kuin olen nuorisoa seurannut, he eivät ole yhtään sen varmempia tulevaisuudensuunnitelmistaan kuin itse olin nuorena. Eivät senkään vertaa.

Toivottavasti olen ymmärtänyt opetusministerin suunnitelmat väärin. Ymmärrän hyvin, että nuoret pitäisi saada töihin, mutta ei se hyvänen aika sillä tavalla onnistu, että heitä estetään opiskelemasta.
Eiköhän se onnistuisi paremmin niin, että työpaikkoja ja asiallisia työehtoja olisi olemassa, myös nuorille.
    


lauantai 19. lokakuuta 2013

Mitä kirjoittaja tarvitsee?

Millaisessa paikassa ja millaisilla välineillä kirjoittaminen sujuu parhaiten?

En minä tiedä, tämä oli kysymys.

Olen kirjoittanut matkakirjoituskoneilla, sähkökirjoituskoneilla, pöytämallisilla tietokoneilla sekä kannettavalla. Lisäksi olen kirjoittanut käsin, kynällä ja paperilla.

Kirjoituspaikkojani ovat olleet keittiö, makuuhuone, olohuone, kellari sekä muutamat muut vaikeammin määriteltävät tilat. Olen istunut kaikenlaisten tasojen edessä useilla erilaisilla tuoleilla.

Sain oman työhuoneen viime keväänä. Siellä minulla oli oikea kirjoituspöytä, kunnon työtuoli ja ovi, jonka saatoin sulkea.

Lahjoitin juuri kirjoituspöytäni pois. Viime aikoina olen kirjoittanut enimmäkseen keittiön pöydän ääressä kannettavalla.

En osaa päättää tai sitten paikalla ei ole väliä. En kuitenkaan ole huomannut, että välineillä olisi merkitystä muuten kuin sillä tavalla, että niiden on parasta toimia. Enemmän merkitsee se, että ympärillä on hiljaista ja että koko ajan ei keskeytettäisi.

Aino Kallas kertoi kirjoittavansa nojatuolissa, lehtiö polviensa päällä. Se kuulostaa hirveän huonolta työasennolta, tuskin Kallaskaan aina teki niin.

Naiskirjoittajille epämääräiset, ei-ammattimaiset kirjoituspaikat taitavat olla tavallisia. Kirjoitusten syntyyn ei vaikuta niinkään toimiva työympäristö kuin se, että ylipäätään saa rauhallisen hetken kirjoittamiseen. Tämä koskee erityisesti pienten lasten äitejä.

Joskus ajattelen, että Lapissa (Lappi on minulle jonkunlainen Eldorado), jossain erämaamökissä, olisi ihana keskittyä kirjoittamiseen. Järkiminäni tietää totuuden eikä edes yritä.

Juuri nyt istun työhuoneessani. Tein itselleni uuden kirjoitustason kahdesta matalasta kaapista ja niiden väliin nostetusta puulevystä. Se toimii ja jos ei toimi, ei haittaa. Voin olla keittiössäkin. Keittiön vetovoima liittyy jääkaappiin.

En tiedä, missä ja miten olisi paras kirjoittaa. Sen olen kuitenkin huomannut, että missä ja millä tahansa voi tehdä työtä.

Enemmän kuin kirjoittamisen paikka, tuloksen syntymiseen vaikuttaa se, että saa itsensä asettumaan siihen paikkaan ja aloittamaan työn.  

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Vihdoinkin asiaan

Nyt otan vähän sanojani takaisin kirjallisuuden opiskelun ankeudesta. Kotimaisen kirjallisuuden historian kurssi on nyt lopulta sitä, mitä kuvittelin tämän olevan.

Eipä tästä kurssista saa kuin kaksi opintopistettä, mutta sen korvannee työn hauskuus. Painelin innoissani kirjastoon etsimään sopivia kirjoja ja nyt pöydällä vieressäni odottavat Minna Canthin Kertomuksia, Canthin elämäkerta, Elina Vaaran elämäkerta, Vaaran Hopeaviulu, Eino Leinon Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja, Hannu Mäkelän Eino Leino, Elämä ja runo Marja-Liisa Vartion elämäkerta, Vartion Kaikki naiset näkevät unia ja Leena Kirstinän Kirjallisuutemme lyhyt historia. Tämä valikoima ei tietenkään edusta koko kotimaisen kirjallisuuden historiaa, mutta toimii työkaluina oppimistehtävän tekemisessä.

Otin ensimmäiseksi käsittelyyn Canthin, hän saa edustaa vuosisadan vaihteen realismia. Leino pääsee pramille kansallisen uusromantiikan kohdalla, Elina Vaara kertoo Tulenkantajista ja Vartio suomenkielisistä modernisteista.

Marja-Liisa Vartio oli luonteva valinta siksi, että luin Kaikki naiset näkevät unia kesällä ja luen parhaillaan hänen elämäkertaansa. Tuon Leinon Elämä ja runot luin senkin kesällä, samoin Canthin Kertomuksia. Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican laulut ovat erikoisen mielenkiintoisia, sillä nehän Leino kirjoitti Aino Kallakselle.

Kirjoituskurssilla käymme tämän viikon verkkokeskustelua verkkokirjoittamisesta. Esillä ovat olleet jo ainakin blogit ja facebook.

Jotkut pitävät facebookia turhana ja jopa vaarallisena (en nyt puhu kurssikavereistani), mutta minusta se on hauska ja hyödyllinen. Olen ihan oikeasti saanut sen kautta apua esimerkiksi jutun tekemisessä tai selvittänyt jonkun muun kysymyksen nopeasti ja helposti. Sitä kautta tulee myös sovittua kavereiden tapaamisia kasvotusten.

Välillä ajattelen, että miksi minulla on facebook-kavereita, jotka tuskin tunnistavat minua jos tulevat vastaan? Mutta sitten taas päättelen, että se on sitä verkostoitumista ja noistakin tuttavuuksista voi joskus olla hyötyä työssä. Kai hekin ovat ajatelleet hyötyvänsä minusta, kun ovat kaveriksi pyytäneet.

Vähänpä siellä mitään oikeita kavereita on. Minulla taitaa olla noin 80 nimeä kaverilistassa, mutta kuinka monelle voin soittaa, jos tarvitsen ystävän olkapäätä? Yhdelle. Kahdelle. Kolmelle korkeintaan.

Facebookin vaarallisuus on kyllä liioittelua. Mikä pakko sinne on laittaa alaoven koodi ja pankkitunnukset? 

Ei mikään, tietenkään.      

maanantai 14. lokakuuta 2013

Perusopinnot puolessa

Kahden päivän kiivaan loppukirin jälkeen Kirjallisuustieteen perusteet -kurssi on nyt suoritettu. 20 sivua, 46450 merkkiä. Laitoin työn menemään heti kun sain valmiiksi ja tunnustan, en edes lukenut sitä läpi vaikka olisi pitänyt, sillä nyt huomaan, että olen kirjoittanut kansilehdelle kurssin nimen väärin. Ei lupaa hyvää.

Yritin muistella, miksi pari vuotta sitten halusin niin kovin yliopistoon lukemaan kotimaista kirjallisuutta. Siihen täytyy olla jokin syy. Paneuduin asiaan sen verran vakavasti, että etsin netistä kirjallisuudenopiskelijoiden kokemuksia ja löysinkin. Siellä joku asiassa jo pitemmällä oleva sanoi, että kirjallisuudenopiskelu ei välttämättä sovi tietyllä tavalla luoville ihmisille ja siitä minä keksin heti, että olen juuri tietyllä tavalla luova ja siksi kirjallisusutieteen perusteet koetteli niin pahoin takapuoltani (sillä sen kestävyydestähän tässä kyse on).

Nyt olen joka tapauksessa suorittanut puolet kirjallisuuden perusopinnoista; oletan sentään, että äsken valmistunut kurssi menee läpi, vaikka mitään huippuarvosanaa ei ole tulossa. Ilmoittauduin saman tien kotimaisen kirjallisuuden historian kurssille. Mitä pikemmin saan nämä perusopinnot suoritettua, sitä pikemmin saan keskittyä verrattomasti mielenkiintoisempaan kirjoittamisen opiskeluun.

Kirjoittajaopinnoissa on menossa verkkoyhteisöt-jakso. Voin jo vähitellen ryhtyä kirjoittamaan lopputehtävää ja sitten johdantojakso on valmis.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Yliopiston blogiteksti on luettavissa

Täältä löytyy se yliopiston blogikirjoitus, josta kerroin aikaisemmin:

http://kirjoittajanmatkassa.blog.jyu.fi/

Sain sen tehtyä eilen illalla sen jälkeen, kun opettaja oli varovasti kysynyt, milloin arvelen kirjoituksen valmistuvan. Olin tietysti lykännyt aloittamista tuota tuonnemmaksi.

En keksinyt mitään hauskaa, joten päätin olla rehellinen ja kertoa siitä, millaista on olla ammattikirjoittaja olematta kuitenkaan kukaan. En ole ainoa, vaikka ei se minua lohduta.

Muistan erään Jari Sillanpäästä tehdyn haastattelun, jossa hän kertoi laulajanurastaan. Ennen tangokuninkuutta hän lauloi ammattimaisesti, mutta vailla suurempaa menestystä. Hän oli aina se ihan ok-kaveri, jonka saattoi tilata, jos ei parempaa ollut tarjolla.

Minulla on vähän samanlainen olo kirjoittajanurani suhteen. Silloin harvoin, kun olen saanut työstäni palautetta, se on yleensä ollut kiittävää. Kiitoksen hetkellä tulee aina jotenkin toiveikas olo ja sellainen No? No, entä sitten, -tunnelma.

Mitä no ja mitä entä sitten? Ei mitään. Olet ihan kiva kirjoittaja, mutta siihen se jää. Eikä tästä voi olla katkera kenellekään, se ei ole kenenkään syy.

No, mutta käykää lukemassa Kirjoittajan matkassa -blogia. Siellä on muitakin kiinnostavia juttuja. 

lauantai 5. lokakuuta 2013

Sensori iski ja aikataulu pettää

Bloggerin kanssa on ollut vähän ongelmia. Eilen kirjoitin päivityksen valmiiksi, painoin "julkaise"-nappulaa ja hävitin kaiken. Ehkä se oli Bloggerin oma sensori, olin vähän ilkeä. Sellaista universaalia ilkeyttä vain, ei mitään henkilökohtaista.

Opiskelu on edistynyt kuluneella viikolla kehnosti. Edistynyt se on, olen saanut kirjoituskurssin tehtävät tehtyä ja kirjoittanut kirjallisuuskurssin oppimistehtävää. Mutta valmista ei tullut, vaikka asetin itselleni epämääräisen määräajan saada kirjallisuuden perusteet -kurssin valmiiksi tähän viikonloppuun mennessä. Ei onnistu, menee ensi viikkoon.

Kirjoituskurssilla teimme draamakohtauksen ja olemme nyt antaneet niistä palautetta toisillemme. Harjoittelemme edelleen palautteen antamista ja vastaanottamista, emme muuta. Olen jopa oppinut jotain uutta palautteesta, ainakin sen, miten tärkeää on olla huolellinen kun arvioi toisen työtä. Jos joku luovuttaa työnsä toisten arvioitavaksi on oikein ja kohtuullista odottaa, että ne toiset vaivautuvat edes lukemaan tekstin kunnolla.

Meillä ei tällä kurssilla ole mahdollisuutta vastata saamaamme palautteeseen. Emme siis voi selittää, että itse asiassa tarkoitin sitä tai tätä ja tällä tavalla ja olet nyt ymmärtänyt minut väärin. Minusta se on ihan hyvä, eivät ne tekstit selittämisestä miksikään tule. Eri ihmiset lukevat joka tapauksessa eri tavoilla ja ymmärtävät asioita omista lähtökohdistaan. Mikään teksti ei voi olla niin yksiselitteinen, mahdollinen ymmärtää vain yhdellä tavalla, etteikö siitä voisi tehdä useita tulkintoja. Ei kai voi? Joku lakiteksti ehkä saattaisi, tai sen pitäisi olla.

Ai niin, se draamakohtaus jonka kirjoitin. Sen synnyttäminen vaati todella pinnistelyä ja huokailemista, mutta lopputulos oli ihan kelvollinen.

Jos huomenna sataa, keskityn kirjallisuuskurssiin. Olen päässyt siihen saakka, että syvennän vielä vähän marxilaisen kirjallisuudentutkimuksen teoriaa ja sitten pääsen analysoimaan jotain tekstiä sen ja feministisen kirjallisuusteorian näkökulmista.

Lähdeteokseni ovat valitettavan sekavia, erityisesti Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteet. Asioita voisi esittää ihan yksinkertaisestikin, minun mielestäni. Mutta ehkä se ei yliopistossa käy laatuun.

Tai sitten Suomessa ollaan onnistuttu yhtä hyvin kuin Englannissa, jossa Terry Eagletonin (Kirjallisuusteoria, johdatus) mukaan kirjallisuudenopiskelu nähtiin aikoinaan niin heppoiseksi puuhasteluksi, että yliopistomaailmassa nähtiin kovasti vaivaa, jotta siitä saatiin riittävän puisevaa ja niin ollen yliopistokelpoista.

Jos siis huomenna sataa, keskityn tähän. Jos ei, tyhjennän kompostin.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Isä on perheen ulkojäsen

Harvoin, jos koskaan, olen lukenut kirjaa jossa mies kuvaisi naisia yhtä tarkkasilmäisesti kuin Joonas Konstig tänä vuonna ilmestyneessä teoksessaan Totuus naisista (Gummerus). Ehkä Sami Rajakylän Pätkärunoilija pääsi lähelle, mutta lähestymiskulma oli vähän toinen. Konstigin kirjassa päähenkilö, Tapani, on isä ja nimenomaan isän tunnoista on kyse.

Tapanilla on kaksi aikuisuuden kynnyksellä olevaa tytärtä ja vaimo, jonka mies luuli tuntevansa. Tavalliselta ja tavallisen onnelliselta näyttävässä perheessä tapahtuu kaikenlaista ja lopussa kaikki on kuten joskus ennen eikä mikään silti ole koskaan enää samaa.



Konstig on omistanut kirjansa kaikille miehille, joilla on tyttäriä. Minä en antaisi tätä isänpäivälahjaksi ainakaan miehelle, jonka isyys tyttärien kanssa on tuore, sen verran raadollinen Konstigin isyyskuva on. Ei niin, etteikö Tapani osaisi rakastaa tyttöjään, päinvastoin: hän on valmis koska tahansa heittäytymään auton alle tai rikkomaan lakia tai antamaan kaikki rahansa tai ihan mitä tahansa vain rakkaudesta lapsiinsa. Tapani on loistava isä, oikein täyskymppi isäksi. Silti mikään, mitä hän tekee, ei riitä edes siihen, ettei isä tuntisi itseään armottoman ulkopuoliseksi.

Konstig osaa asettaa sanansa. Kirjassa Tapani miettii katkerana, miten niinä kertoina, kun heillä lapsille on huudettu tai niitä on kohdeltu kaltoin, tekijänä on ollut äiti eikä hän "---tunneköyhä Tapani, hän joka on aina tehnyt kaiken tyttöjensä vuoksi, oli synnytyssalista asti valmis tuhoamaan jokaisen joka uhkaa näitä, oli valmis risteyksissä syöksymään auton eteen jos sillä pystyisi sysäämään autoa edes sen verran, etteivät tytöt jäisi alle --- hän, joka teki kaksitoistatuntisia työpäiviä puolet 90-luvusta, että tytöillä pysyisi talo alla ja muutakin kuin neljänviljanpuuroa pöydässä ja että ne saisivat laulutuntinsa ja cd-soittimensa ja uudet talvikengät - häntä kohdellaan kuin olisi jotenkin söpöä että hän pitää huolta lapsistaan."

Ei käy isiä kateeksi. Ei ainakaan niitä, jotka tosissaan yrittävät eivätkä silti koskaan pääse perheen sisäpiiriin.

Lunastaako kirja lupauksensa ja kertoo totuuden naisista? Ikävä sanoa, mutta taitaa lunastaa.