perjantai 28. marraskuuta 2014

Blogianalyysia

Muu ei enää auttanut, oli otettava pakkokeinot käyttöön. Nyt seinälläni on hehkuvanpunainen muistilappu, johon vihreällä huomiokynällä on kirjoitettu: 1H.

Se tarkoittaa sitä, että päivässä, ihan jokaisessa päivässä tästä päivästä lähtien on yksi tunti, jolloin istun tässä ja kirjoitan oppimistehtäviäni. Täysin siitä riippumatta, mitä muuta päivään mahtuu.

Tämän päivän tunti on jo istuttu ja sain mukavasti valmista aikaan.

Asiasta toiseen. Katsoin äsken, että Blogilistalla, johon tämäkin blogi kuuluu, on 57528 blogia. Omani on sijalla 4502, mikä tarkoittaa sitä, että listalla on noin 53000 blogia, joita luetaan vähemmän kuin tätä.
Niitä luetaan sitten todella vähän, kun tämäkään ei mikään lukijamagneetti ole.

Uskon, että jokainen bloggari on hyvillään, jos saa paljon lukijoita ja kommentteja. Minäkin olisin mutta olen riittävän realisti ymmärtääkseni, ettei tällainen opiskelupäiväkirja koskaan nouse lukevan yleisön suosikiksi. Suosituksi tulisi sillä, että kirjoittaisi naistenlehtiaiheista kuten vaatteista ja meikeistä sekä sisustamisesta. Ei haittaisi, jos olisi nuori ja kaunis, mutta ei sekään ole välttämätöntä, suosituissa bloggareissa on myös tavallisen näköisiä keski-ikäisiä naisia.

Tämä tukee sitä uskoa, joka minulla on aina ollut: tavallinen elämä on valtavan kiinnostavaa. Tavallisten ihmisten tavallinen elämä.

Eräs bloggarin menestymisen edellytys on se, että ilmoittautuu itse mahdollisimman monen blogin lukijaksi. Tuskin niitä blogeja ehtii koskaan lukemaan, ei millään voi ehtiä, mutta kun ilmoittautuu, saa omalle blogilleen lukijoita. Ihmiset ovat niin kohteliaita, etteivät kehtaa olla ilmoittautumatta jos toinen ilmoittautuu ensin. Ja kun sitten on paljon lukijoita, mainostajat kiinnostuvat - jos se on tärkeää.

Kiinnostavaa nähdä, mihin tämä blogimaailma menee. Nouseeko täältä tähtiä, jotka keksivät jonkun aivan uuden tavan kirjoittaa ja vaikuttaa ihmisiin? En usko, että tämä on tässä, luulen, että nyt on menossa sekoitusvaihe ja varsinainen kakku on vasta tulossa.

Onpa se tai hän mikä tai kuka tahansa toivon, että rahastaminen kuitenkin tapahtuu tyylikkäämmin kuin ilmaisia tuotteita kehumalla.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Nostalgiaa

Äkkiä taas ollaan tässä: Raision kirjoittajaryhmässä totesimme äsken, että ensi viikolla on ryhmän viimeinen kokoontuminen. Niin se muuten on Uudenkaupungin ja Laitilan ryhmissäkin. Ja vasta aloitettiin.

Tämä Raision muistelukirjoittajaryhmän ohjaaminen on ollut minullekin yhtä muistelemista, onhan se kokoontunut vanhassa äidinkielenluokassani. Joskus, kun olen tullut koululle ennen muita, olen seissyt luokan takanurkassa, siellä, missä aina istuin ja katsellut ulos ikkunasta: nuo samat männyt kasvoivat tuossa jo silloin, vähän pienempinä, mutta samoina. Tässä minä olen istunut ja haaveillut tai lukenut romaania tai kirjoittanut ainetta tai vain odottanut, että tunti loppuisi ja pääsisin tupakalle.

Ei tarvitse paljon pinnistellä, kun kuulen käytävästä mainion äidinkielenopettajani Matti Peltosen puukenkien kopseen ja näen hänen joviaalin hahmonsa astuvan ovesta sisään. Hän ei koskaan, ei yhtään kertaa, kovistellut minua romaanin lukemisesta kielioppitunnilla, olipa vain joskus kiinnostunut siitä, mikä romaani oli menossa. Hän oli hyvä ihminen.

Sieltä tänne on ollut pitkä ja välillä tosi kivinen tie. Nuorena elämä oli muuten kamalaa. En ole koskaan ymmärtänyt, miten muka nuoruus olisi jotain kulta-aikaa? Mitä kultaista siinä on, että on tyhmä ja köyhä eikä tunne itseään yhtään, mutta luulee suuria?

Toivon, että Raisionkin ryhmä jatkuisi keväällä. Nyt se on vaakalaudalla, kun kirjoittajia on liian vähän.

Tämä oli taas työasiaa. Opiskeluasia edistyi tänään sen verran, että kirjoitin yhden yhteiskunnallisen runon. Se ei olekaan ihan helppoa, sillä minulla ei ole kauhean paljon purnattavaa tätä yhteiskuntaa vastaan. Olen aika tyytyväinen kaikkeen enkä edes sitä mieltä, että kansanedustajien palkkoja pitäisi alentaa (jotkut näyttävät luulevan, että sillä maailma pelastuisi).

Kansanedustajan homma on koiran virka. Kyllä he ovat palkkansa ansainneet.
 

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Terveisiä Neiti Anderssonille

Freelancerin (työ)elämässä ei ole mitään muuta varmaa kuin jatkuva epävarmuus. Siksi tuntuu, että kun jossain liikuskelee Mahdollinen Työ, siihen on käytävä sumeilematta käsiksi ennen kuin kukaan muu ehtii.

Esimerkiksi tänään törmäsin Mahdolliseen työhön, joka sopisi täydellisesti minulle. Työkokemukseni ja osaamiseni vastaavat erinomaisesti työn vaatimuksia ja tiedän, että pystyisin siihen hyvin. En kuitenkaan aio hakea. Kyseessä ei ole mikään vakituinen työpaikka vaan ihan normaali freelancerhomma, tosin siten, että töitä varmaan olisi pitempään kuin vain kerran tai kaksi.

Tein mielikuvaharjoituksia. Kuvittelin itseni tekemässä mainittua työtä. Tunsin, miten ahdistus nosti päätään vaikka työnteko sujui hyvin. Kuvittelin itseni seisomassa työstä saadut rahat kourassa ja kysyin, tarvitsenko niitä todella? Tarvitsenko ja haluanko niitä niin paljon, että olen valmis tekemään niiden eteen työtä, jota en oikeasti arvosta?

Joten en sitten hakenut sitä työtä.

Se siitä.

Muuten olen huomannut, että reippaasti yli viisikymppinen nainen löytää työtä sieltä ja täältä kun vain etsii. Tietysti se riippuu monesta asiasta eivätkä kaikki löydä eivätkä edes pysty enää mihinkään töihin. Mutta en missään nimessä neuvo heittämään kirvestä kaivoon vaikka työpaikka olisi mennyt ja ikää jo olisi.

Kaikenlaista tekemätöntä työtä on vaikka kuinka. Vakituisista paikoista en tiedä mitään, sellaista olen hakenut yhden kerran elämässäni enkä saanut.

Siitä on kauheasti aikaa, olin vähän päälle kahdenkymmenen. En edes muista, mikä tuo paikka oli, jossain tehtaassa kuitenkin, sen konttorissa ehkä. Muistan vain, että joku Neiti Andersson sai paikan.

Onnea hänelle. Toivottavasti Neiti Anderssonin elämä on sujunut mukavasti.

Ja vielä: lyriikkakurssin tehtävästä on jo puolet valmiina.

  












perjantai 21. marraskuuta 2014

Tehdäänkö minusta opettajaa?

Kirjoittamisen - ja myös kirjallisuuden - opiskelu on muuttanut tapaani lukea. Siinä, missä ennen vain luin joko saadakseni tietoa tai huvittaakseni itseäni, kiinnitän nyt huomiota tekstin rakenteeseen ja mietin, miten se on tehty ja olisiko se voitu tehdä jotenkin toisin.

Tätä kai sanotaan oppimiseksi.

Ja sitten voisi sanoa, että jo oli aikakin.

Se, mihin kirjoittamisen opiskelu ei mielestäni ole vaikuttanut, on oma kirjoittamiseni. En ole yhtään parempi kirjoittaja kuin olin kaksi vuotta sitten. Tai olen sikäli, että nyt en enää sorru toistuvasti kaksoispassiivin käyttöön mutta tämä ei ole Jyväskylän avoimen yliopiston ansiota vaan ystäväni Äidinkielenopettajan, joka huomautti minulle asiasta.

Mitä tästä voisi päätellä?

Ehkä sen, että opiskelu ei valmennakaan (ainakaan minua) kirjoittamaan paremmin vaan kertomaan toisille, miten he voisivat kirjoittaa paremmin.

Sekin sopii.

Sentään odotan seuraavia kursseja, joilla toivoakseni pääsen taas kirjoittamaan ihan itse keksittyjä tarinoita. Ja sen takia minun olisi nyt jotenkin rämmittävä tämä pakollinen lyriikkakurssi läpi vaikka se tähän mennessä on tuntunut niin raskaalta.

Olen muutaman kuukauden kehitellyt mielessäni tarinaa, jonka aion kirjoittaa. Päätin, että pidän kiinni tästä ajatuksesta enkä sorru hylkäämään sitä, vaikka tiedän, että jossain vaiheessa koko idea tuntuu typerältä ja kelvottomalta. Jos kirjoittamisen aineopinnoissa kerran on määrä kirjoittaa pitkäjänteisesti so. pitkä teksti kuten vaikkapa romaani, jostain se täytyy tehdä. Ideoita tulee ja menee ja hetken jokainen niistä loistaa kirkkaana ja ainutlaatuisena ja sammuu sitten kuin tähtisadetikku.

Sen olen jo oppinut. Senkin.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Bach vaan itsellesi

Yritän valita runoja analysoitavaksi. Seuraava tehtävä on nimittäin kolmen eri aikakausia edustavan runon analysointi. Valitsin kirjastosta  Harri Nordellin Sanaliekki äänettömyydessä, Arto Mellerin Elävien kirjoissa ja Marja-Liisa Vartion Runoja ja proosarunoja. Itse runot, analyysin kohteet, ovat vielä valitsematta.

Nordellin tyylikkäässä kirjassa on Tarja Roinilan Jälkisanat-niminen osuus, lievästi sanoen ylistävä arvio Nordellin runoista ja runoilijuudesta. Minä joudun taas kohtaamaan tyhmyyteni: en voi kiistää, etteikö Nordell "elävöittäisi runon ja mystiikan yhteyden" ja "todistaisi sitä, että vain särkynyt ja vajaa kieli voi tulla merkityksenmuodostuksen tapahtumapaikaksi", mutta enpä pysty tätä näkemäänkään. Vai miten se tulee esiin esimerkiksi tässä:

Minun kieleni on saveen neulottu,
ja näkemisen niityt kirkkaat.

Tai tässä:

Vain kuulla etääntyvän
puheen
lumen hitaan
putoilun valon, Bach

Ja bach vaan itsellesi, ei ymmärrä.

Mutta tietysti teen parhaani ja kirjoitan riittävän pitkän ja perusteellisen analyysin näistä tai joistain muista runoista. Runoanalyysi kun on siitä kiitollinen laji, että siinä ei ole yhtä totuutta.

Asiasta toiseen. Luen parhaillaan omakustannettua Intohimoisesti koukussa -romaania. Sen ovat kirjoittaneet Kreeta Palmi ja Maria Suortti, ilmeiset nimimerkit joiden taakse kätkeytynee joku tai jotkut muut. Kirjoittajista ei kerrota mitään, mikä on heti iso miinus mille tahansa kirjalle.

Kirja viehättää minua jotenkin, vaikka siinä on paljon puutteita. Tarina on ainakin tähän asti kekseliäs ja päähenkilöiksi on valittu kaksi keski-ikäistä naista.
Sanoinko romaani? Dekkari tämä taitaa olla.
Kirjassa käsitellään tärkeitä ja ajankohtaisia asioita, peliriippuvuutta ja vanhustenhoitoa. Ei ollenkaan huono tarina, ei. Kirjaparka olisi vain kaivannut kunnon kustannustoimittajan ja muutaman uudelleenkirjoituskerran.

Se, että kirja on omakustanne, ei automaattisesti tarkoita, että kirja olisi huono. Ainakaan kokonaan.

torstai 6. marraskuuta 2014

James Bond, ihana mekko ja pehmeä sohva

Tällaistakin freelancerille tapahtuu: äkäinen mainostoimistonainen tilasi minulta referaatin siitä, miten James Bond lukee tuloslaskelmaa.
Tämä tapahtui eräänä yönä. Muuten yöni kuluvat syvässä tiedottomuudessa ja unien puolesta hiljaisesti.

Lyriikkakurssi edistyy, ensimmäinen osatehtävä on tehty ja toistakin hyvän matkaa.

Ensimmäistä varten piti lukea niitä esseita, joista kerroin viimeksi. Esseissä - sikäli kuin ymmärsin - runoilijat kertoivat, miksi ja miten kirjoittavat runojaan ja yksi, jossa runoilija kertoo, miksi ei enää aio kirjoittaa. Hän on Ville-Juhani Sutinen, joka melko reippaasti huitelee sinne tänne ja niputtaa ihmisiä nuoren ja ylimielisen kynäniekan vimmalla.

"Runous on käynyt turhaksi hyödykkeeksi, jonka ainoa merkitys on enää uutuudenviehätys itseään lukevaksi tituleeraavan, taidenäyttelyissä laukkaavan ja kepeää kamarimusiikkia  plyysisohvien täyttämissä paviljongeissa mielistelevän lauman ynnä Helsingin Sanomien silakkakääreiksi sopivia kulttuurisivuja ainakin sunnuntaisin lukevan yleisön keskuudessa."

No voi. Epäilemättä Sutisellekin joskus selviää, että ihmiset voivat aidosti nauttia kulttuurista, sohvilla tai sohvitta ja että vaikka kulttuurisivut eivät kehuisi sutisia ne voivat silti olla kelvollisesti tehtyjä.

Minuunkin on iskenyt kulttuurin nälkä. Melkein mikä tahansa kävisi nyt, kun olen kuukausimääriä elänyt täällä maalla melkein erakkona ja kun kymmenien kilometrien päässä siintävä Turku näyttäytyy mielikuvissani yhä houkuttelevampana mahdollisuuksien aarreaittana. Se, etten käytä juuri mitään mahdollisuuksia siellä ollessani ei lohduta, nyt minulla on kulttuurin nälkä ja nyt haluaisin pukea sen kauniin mekon joka on aina vain kaupassa ja vajota pehmeälle penkille nauttimaan kulttuurista.

Ehkä pelkkä ajatus tästä kaikesta riittää.

Olen lukenut paitsi esseitä, muitakin kirjoja. Yöpöydällä on Tuula-Liina Variksen Kaksi kesää, kaksi kirjaa. Nautin sen lukemisesta ja yritän olla lukematta nopeasti, ettei kirja loppuisi liian pian.

Variksen ajatukset ja monet kokemukset ovat aivan samoja kuin minulla, miten voikin olla niin samanlaista. Esimerkiksi tämä: "On voitettava tunne siitä, että kaikki mitä olen kirjoittanut on täydellisen epäonnistunutta, naurettavaa ja että kaikkein epäonnistunein on se tekele, jonka kimpussa nyt ährään".

Mitä siihen enää on lisättävää?


lauantai 1. marraskuuta 2014

Jonkinlaisia magneettisia keskipisteitä

Murehdin hiljattain sitä, miten voin osallistua tutkintoon vaadittavaan proseminaariin, kun matka ja muut olosuhteet tekevät sen tosi hankalaksi. Lähetin huoleni yliopistolle ja sain sieltä vastauksen, jonka mukaan läsnäolo on pakollista. Se tietää sitä, että jos osallistuisin proseminaariin nyt, minun pitäisi neljänä maanantaina tänä syksynä ja neljänä maanantaina ensi keväänä olla Jyväskylässä. Seminaari on illalla ja kestää korkeintaan pari tuntia.

 Ehdotin, että tuleva proseminaari järjestettäisiin ainakin osittain etänä. Sen ei luulisi olevan mahdoton tehtävä, kun skypekin sentään on keksitty. Niin tai näin, seminaari ei vielä ole ajankohtainen ja koska se tulee sellaiseksi aikaisintaan vuoden päästä, minulla ei ole mitään kiirettä.

En ole vielä kirjoittanut lyriikkakurssin oppimistehtävää yhtään enempää kuin tuon viimeksi laatimani runon verran. Se näyttää jo kömpelöltä ja lapselliselta.

Sen verran olen tehnyt, että olen lukenut esseitä erilaisista runouskäsityksistä. Hädin tuskin pysyn kärryillä siitä, mistä arvon runoilijat puhuvat. Sattumanvarainen esimerkki Pauliina Haasjoen esseestä Miten ihmeellisyyttä kuunnellaan ja miten se kehystetään: "Syntyy jonkinlaisia magneettisia keskipisteitä, jotka tuovat runoon lisää materiaalia ja joihin palaamalla  runon koherenssia voi hallita. Samalla syntyy reittejä ulos ja kauemmas, kun kuvakokonaisuuksien tai kerronnallisten elementtien alun perin toissijaisempi aines alkaa saada lisää painoa ja synnyttää liepeilleen uutta - toisin sanoen tekstiä liikuttavat eteenpäin assosiaatio sekä synekdokeisuus, eli yksityiskohtiin tarkentaminen ja uuden kokonaisuuden mukaan tuominen niiden kautta ".

Ei minusta ole runoilijaksi. Kirjoittajana olen lapiotyöläinen siinä, missä runoilijat helistävät tiukujen ja kristallien koristamia pikkuisia hopeakuokkiaan.

Huomista varten annoin itselleni määryksen kirjoittaa ainakin tunti lyriikkatehtävää. Tarkoitus on pohtia tekijän suhdetta runouteen ja erilaisia runouskäsityksiä.

Tänään, pyhäinpäivänä, satoi vähän lunta.