sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Enää ei puutu paljon

Haastattelu ja havainnointikurssi valmistui vasta tänään, mutta nyt tehtävä on lähetetty. Nyt voin keskittyä pelkästään kandidaatintehtävään ja varoitan itseäni vakavasti ilmoittautumasta millekään uudelle kurssille ennen kuin se on valmis.

Muista se, Pirkko.

Kirjoittamisen aineopintoja on kasassa nyt 49 opintopistettä kun tänään palautettu kurssi lasketaan mukaan. Muuten opintopisteitä on niin paljon, että kandidaatintyön lisäksi minun pitää suorittaa vielä pakolliset englanninkurssit sekä yksi pakollinen kirjoittamisen kurssi. Enköhän saisi noita tehtyä tänä vuonna?

Eikä sitten muuta kuin töihin. Tai voisin sentään siivota työpöytäni.

torstai 25. helmikuuta 2016

Olen kirjoittanut jo vaikka kuinka kauan

Loistava päivä! Haastattelu ja havainnointikurssi on oppimispäiväkirjaa vaille valmis.

Minulla on hiihtoloma kansalaisopistosta, joten vaikka tänään on torstai, olen ollut kotona koko päivän. Yksi juttukeikka piti olla, mutta sekin siirtyi tuonnemmaksi.
Kirjoitin aamulla yhden kiireellisen jutun, viimeistelin yhden toisen ja tein pari muuta pikku asiaa. Sitten kävin pitkällä kävelylenkillä ja tartuin kurssitehtäviin. Kirjoitin niin kauan kuin jaksoin, tein toisen lenkin ja kirjoitin loput. Hyvä minä.

Nyt en ole kyllä yhtään varma, olenko tehnyt kaikki tehtävät oikein. Varsinkin tehtävä, jossa piti ensin kirjoittaa pari sivua havaintoja ja sitten tehdä pari sivua tutkimusta näistä havainnoista, oli vähän hämärä. Lopuksi piti vielä tehdä pieni fiktiivinen pätkä havaintojen pohjalta ja se kyllä sujui.

Kaiken tämän kirjoittamisen keskellä mieleeni tuli - ensimmäistä kertaa ikinä - että minä olen jo kirjoittanut työkseni aika kauan, jopa niin kauan, että se saattaisi jollekin riittää. Sitten piti oikein laskea ja kyllä vaan, vähän näkökulmasta riippuen minä olen kirjoittanut työkseni 36 tai 38 vuotta. Enimmäkseen aika tyhjänpäiväisiä juttuja, mutta jos ne kaikki laittaisi perätysten niin aika pitkä tarina siitä tulisi.

Vielä on kuitenkin kirjoittamista. Nyt teen päiväkirjan. Kun oikein pistän naputellen niin sekin valmistuu vielä tänään.

tiistai 23. helmikuuta 2016

Taas yksi hylsy

Ihan lyhyesti: Art Houselta tuli hylkäysviesti lastenkirjasta, siis siitä, minkä tein genreenharjaantumiskurssilla. Ehkä olen nyt wannabekirjailijaurani huipulla, sillä lähettäjä ensinnäkin pahoitteli vastauksen viipymistä (vasta kolmen kuukauden jälkeen!) ja toiseksi sanoi käsikirjoitusta huolella tehdyksi ja mielenkiintoiseksi.

Mikähän minua tänään vaivaa, mutta tällä kertaa hylsy ei tunnu miltään. Olihan siinä sentään tuo huolella tehty ja mielenkiintoinen.

Muuten yritän nyt tehdä haastattelu ja havainnointikurssin äkkiä valmiiksi. Ei muuten, mutta siihen liitetään tulevan tutkimukseni tutkimuskysymykset ja niistä saatava palaute on nyt tärkeää.

Olenko sanonut jo, että KIKA426 on todella nimeltään haastattelu ja havainnointimenetelmät? Ei siis haastattelu- ja havainnointimenetelmät, kuten ainakin minun tekee koko ajan mieli kirjoittaa.

lauantai 20. helmikuuta 2016

Pieni ravintola-arvostelu ja matkakertomus

Kotiuduin äsken Jyväskylästä. Kävin siellä esittelemässä tulevaa tutkimustani ja kuulemassa muiden esityksiä.

Menin jo eilen, vaikka olimme yliopistolla ainoastaan tänään. Matka on kuitenkin niin pitkä, ettei Jyväskylään kannata Turusta lähteä aamutuimaan, ei ainakaan, jos aikoo pysyä päivän hereillä. Olin perillä puoli viiden jälkeen iltapäivällä ja kävin ajankuluksi katselemassa kävelykadun kauppoja. Jyväskylän pieni keskusta on ihan viehättävä paikka ja kesällä uskoakseni oikeinkin viehättävä.

Yövyin tällä kertaa Hotelli Miltonissa.



Hotelli on hyvällä paikalla lähellä yliopistoa, osoite on Hannikaisenkatu 29. Maksoin tästä huoneesta 70 euroa ja olin tyytyväinen. Hotelli on siisti ja viihtyisä, aamiaisravintola oikein nätti. Aamiainen oli minun tarpeisiini hyvä vaikka pekonia ei ollut ja keitetyt kananmunat olivat kylmiä.

Tässä tämä pieni ravintola-arvostelu.

Tänään lauantaina ryhmämme kokoontui klo 10-15 yliopiston Agora-rakennuksessa. Jokaiselle oli varattu viisi minuuttia oman tutkimuksensa esittelemiseen minkä jälkeen siitä keskusteltiin.

Tutkimusselostukseni sai ymmärtääkseni ihan suopean vastaanoton. Sain myös hyviä neuvoja. Juuri nyt tunnen jopa intoa ryhtyä tekemään tutkimusta. Jokainen sai tällä kerralla yksilöllisen tehtävän, joka pitää olla valmiina ennen meidän seuraavaa connect-istuntoamme 15.3. Oma tehtäväni on kirjoittaa tutkimukseeni tulevaa teoriaosuutta ja määritellä ja selvittää käsitteet.

Ryhmässämme on enää kahdeksan jäsentä, yksi on jättänyt kesken. Harmi. Nyt, kun on päässyt jo näin pitkälle, olisi todella ikävää joutua lopettamaan.

Tämä kirjoittamisen aineopintojen loppuvaiheen seuraaminen voi ehkä aiheuttaa sen näköharhan, että kyseessä olisi jotain kovin monimutkaista ja sangen älyllistä toimintaa. Voin vakuuttaa, että monimutkaista tämä ei ole ja älyllisyyden puolesta ei kannata tuntea huolta. Jos minä tuolla pärjään, niin kyllä siellä pärjää kuka vaan.

Eikä tämä ole mitään vaatimattomutta, vaan realismia.
 

maanantai 15. helmikuuta 2016

En halua bloggareita lehdistötilaisuuksiin

Vauva.fi - foorumilla käydään kovaa keskustelua ahneista ja häikäilemättömistä bloggareista. Ne tahtovat vain ilmaisia tavaroita eivätkä osaa käyttäytyä.

En tiennyt, että meno on noin vauhdikasta, sillä ilmaistavaramarkkinat eivät ymmärrettävistä syistä ole minun ulottuvillani. Keskimäärin kymmenen lukijaa päivässä ei ihan riitä siihen, että saisin Vuitton-laukun tai Korsin kellon "kokeiltavaksi". Olisin kyllä tosi hieno jos minulla olisi sellaiset.

Povasin joskus jossain muinaisessa päivityksessä, että blogimaailma tulee muuttumaan. Tämä on nyt sitä. Ensin joku bloggaaja nostetaan maineeseen ja sitten revitään alas kun maine on mennyt päähän. Samalla lukijoiden asenteet muuttuvat alun ihailusta kyllästymiseen ja näköjään jopa halveksuntaan.

En tiedä, keitä vauvapalstan myrsky koskee. Nuoret, kokemattomat bloggaajat taitavat olla suurimmassa vaarassa käsittää toimenkuva väärin.

Minua ei ole koskaan lähestytty yhdestäkään firmasta blogieni ansiosta, ei tämän eikä entisen. En ole myöskään painanut nappulaa, jolla hyväksyisin mainosten sijoittamisen blogiini. Mutta en voi vannoa, ettenkö olisi ottanut hyötyä irti, jos olisin suosittu. Mistä minä tiedän kun ei ole kokemusta?

Tai olenhan sentään saanut yhden tarjouksen: muuan aateliseksi esittäytynyt herra kutsui minut ratsastusretkelle ja mitä kaikkea nyt tarjosikaan. En vastannut hänelle mitään; ehkä kadun joskus.

Nyt menossa oleva keskustelu puuttuu myös siihen, että bloggaajia kutsutaan joihinkin lehdistötilaisuuksiin.
Vastasin kerran kyselyyn, jossa meiltä toimittajilta kysyttiin mielipiteitä blogimarkkinoinnista ja myös sitä, voiko bloggareita kutsua samoihin lehdistötilaisuuksiin toimittajien kanssa. Vastasin, että ei voi ja olen edelleen sitä mieltä. Markkinointi ja tiedottaminen ovat sentään kaksi eri asiaa tai ainakin niiden pitäisi olla. Markkinointipuolen illanviettoihin bloggarit ovat tietysti minunkin mielestäni tervemenneitä.

Seuraan hyvin harvoja blogeja. Jos huomaan, että päivitys on mainostekstiä, jätän lukematta. Palaan kyllä takaisin, jos muuten pidän blogista.
Eniten blogeissa harmittaa yletön kuvaaminen. Pystyn hahmottamaan bloggarin uudet jumppatrikoot, vaikka niistä ei olisikaan kymmentä kuvaa eri kulmista. Monet tekstit ovat jääneet lukematta vain siksi, etten viitsi selata ensin kuvia.

Jännittävää nähdä, mihin blogimaailma menee. Veikkaanpa - oikeastaan olen siitä aivan varma - että kaikenlaiseen himphamppuun kyllästyneet lukijat alkavat yhä innokkaammin etsiä pieniä, tiettyyn asiaan keskittyviä, lähes kuvattomia blogeja joita pitävät kirjoittamista opiskelevat keski-ikäiset naiset.

 


   

maanantai 8. helmikuuta 2016

Tapasin romaanihenkilön

Sain palautteen lopullisesta tutkimussuunnitelmastani. Se hyväksyttiin ja sain arvosanaksi hyvän, kolmosen käsittääkseni. Olin muuten taas tehnyt virheitä lähdeviittausten merkitsemisessä, synti, josta en näköjään pääse millään eroon.

Tutkimusaihe ja -kysymys ovat nyt aika selkeinä mielessäni, samoin se, mitä seuraavaksi pitää tehdä. Menen huomenna kirjastoon, pitää muutenkin päästä hoitamaan kaikenlaisia asioita

Asiasta toiseen.

Joskus äkkiä katsoen epäonniset tapahtumat voivat tuottaa jotain hyvää. Näin kävi minulle edellispäivänä, kun ajoin aika pitkän matkan juttukeikalle vain saadakseni tietää, ettei mitään juttua tule. Kun sitten ajoin takaisin kotiin - pimeää, sateista, liukasta, ei mikään kesäkeli tosiaan - keksin äkkiä aivan ihanan kohtauksen, jonka voisin kirjoittaa niihin raameihin, joista juuri lähdin. Hitsi vieköön, siitä tulee kaunis!

Se ihminen, jonka tapasin tuolla tuulimunaksi osoittautuneella juttukeikalla, saa kunnian olla romaanihenkilö. Ehkä hän ei piittaa. Ehkä hänen ei tarvitse edes tietää?

Ihmiset, jotka ovat tekemisissä kirjoittavien lajikumppaniensa kanssa, ovat aina vaarassa tulla ryöstetyiksi.

Enkä sitten muuten väittänyt, että ryhdyn romaania kirjoittamaan! Mutta jotain teen, se on varmaa.

tiistai 2. helmikuuta 2016

Olen äiti, saanko silti yrittää?

Nyt on tutkimussuunnitelma palautettu, oppimispäiväkirja myös. Vähän ennen palautusnapin painallusta muokkasin vielä tutkimuskysymystäni.

Tänään päässäni kävi joka tapauksessa jokin humahduksenkaltainen tunne joka antoi toivoa siitä, että siellä, päässä siis, vallitseva sekasorto on muodostamassa järkevän kuvion. Ikään kuin alkaisin ymmärtää.

Tein myös jotain paljon jännittävämpää: lähetin kuvakirjan käsikirjoituksen muutamiin kustantamoihin. Lähetys näytti minusta erinomaisen ammattimaiselta, kun saatoin liittää mukaan pari hienoa kuvanäytettä. Nehän eivät tietenkään ole omiani vaan sen taiteilijan, joka rohkeni lähteä minun kanssani tähän yritykseen.

Saatekirjeiden kirjoittaminen ei kylläkään ole yhtään hauskaa. Tai on se sillä tavalla, että itseänikin huvittaa katsoa tätä talvenharmaata perheenäitiä, joka täällä istuu jo yöpaita päällään ja tehtailee saatekirjeitä kieli keskellä suuta ettei vain lähettäisi kirjeitään kahta kertaa samaan kustantamoon tai vielä pahempaa, puhuttelisi Otavaa Tammeksi tai päinvastoin.

Mutta mikä muukaan auttaa? Lähetettävä on jotta sitten voi taas toivoa ja odottaa.

Ja nyt takerrun sanaan perheenäiti, jota juuri käytin. Se otetaan esiin silloin, kun halutaan korostaa naisen nuhteettomuutta tai päinvastaista tilaa, sitä, että perheenäitikin voi tehdä jotain kamalaa, juoda vaikka liikaa tai pelata kaiken omaisuutensa. Kun nyt itse käytin sitä niin tarkoitinko todella, ettei perheenäideillä ole oikeutta haaveilla kirjojen julkaisemisesta tai että juuri perheenäidin sen suuntaiset yritykset ovat jotenkin naurettavia?

Olisihan perheenäidillä aina parempaakin tekemistä, tähdellisempää.


maanantai 1. helmikuuta 2016

Olen aika hauska ihminen

Tutkimussuunnitelma on nyt tehty. Lisäksi kirjoitin vielä oppimispäiväkirjan. En palauttanut niitä, sillä viimeinen palautuspäivä on keskiviikko ja toivon, että keksin vielä joitain viisaanoloisia lisäyksiä kumpaankin.

Kirjoitin aamulla ensi töikseni yhden kiireellisen lehtijutun ja kävin sitten käsiksi suunnitelmaani. Kasasin viereeni kaikki 14 aihettani käsittelevää kirjaa ja löysin muutamista käyttökelpoisia ajatuksia.

Tämän jälkeen aivot kaipasivat paussia ja pesin vessat. Sitten otin työn alle sen, mitä oikeasti halusin tehdä, eli sen pienen lastenkirjatekstin ja ryhdyin muokkaamaan sitä.

Paitsi etten osannut tehdä sille mitään. En halua lisätä tai poistaa yhtään sanaa. Eipäs, otinhan sentään kolme sanaa pois ja kirjoitin kaksi uutta tilalle.

Haluaisin kovasti päästä lähettämään tekstin kustantamoihin. Se on kuin heittäisi ongen veteen. Lapsena rakastin onkimista. Oli ihanaa tuijotella kohoa ja odottaa, koska nappaa. Ei pahemmin napannut enkä muista koskaan saaneeni saalista. Jospa nyt aikuisena olisi parempi onni.

Jossain välissä tänään juutuin lukemaan vanhaa blogiani www.ruusupensaantakaa.blogspot.com ja selasin hyvän aikaa tekstejä. Huomasin, että olen aika hauska ihminen. Sitä ei usko kukaan, joka asuu minun kanssani.

Luin omia ajatuksiani niiltä päiviltä, jolloin aloitin tämän opiskelutaipaleeni. Nyt tuntuu ihmeeltä, että olen jaksanut yrittää niin kovasti sellaisten asioiden parissa, jotka tuntuivat välillä tosi vaikeilta. Viittaan lähinnä lauseoppiin. Mutta samalla tavalla ajattelen varmaan muutaman vuoden päästä näistä nykyisistä puuhistani.