Olen äiti, saanko silti yrittää?

Nyt on tutkimussuunnitelma palautettu, oppimispäiväkirja myös. Vähän ennen palautusnapin painallusta muokkasin vielä tutkimuskysymystäni.

Tänään päässäni kävi joka tapauksessa jokin humahduksenkaltainen tunne joka antoi toivoa siitä, että siellä, päässä siis, vallitseva sekasorto on muodostamassa järkevän kuvion. Ikään kuin alkaisin ymmärtää.

Tein myös jotain paljon jännittävämpää: lähetin kuvakirjan käsikirjoituksen muutamiin kustantamoihin. Lähetys näytti minusta erinomaisen ammattimaiselta, kun saatoin liittää mukaan pari hienoa kuvanäytettä. Nehän eivät tietenkään ole omiani vaan sen taiteilijan, joka rohkeni lähteä minun kanssani tähän yritykseen.

Saatekirjeiden kirjoittaminen ei kylläkään ole yhtään hauskaa. Tai on se sillä tavalla, että itseänikin huvittaa katsoa tätä talvenharmaata perheenäitiä, joka täällä istuu jo yöpaita päällään ja tehtailee saatekirjeitä kieli keskellä suuta ettei vain lähettäisi kirjeitään kahta kertaa samaan kustantamoon tai vielä pahempaa, puhuttelisi Otavaa Tammeksi tai päinvastoin.

Mutta mikä muukaan auttaa? Lähetettävä on jotta sitten voi taas toivoa ja odottaa.

Ja nyt takerrun sanaan perheenäiti, jota juuri käytin. Se otetaan esiin silloin, kun halutaan korostaa naisen nuhteettomuutta tai päinvastaista tilaa, sitä, että perheenäitikin voi tehdä jotain kamalaa, juoda vaikka liikaa tai pelata kaiken omaisuutensa. Kun nyt itse käytin sitä niin tarkoitinko todella, ettei perheenäideillä ole oikeutta haaveilla kirjojen julkaisemisesta tai että juuri perheenäidin sen suuntaiset yritykset ovat jotenkin naurettavia?

Olisihan perheenäidillä aina parempaakin tekemistä, tähdellisempää.