perjantai 30. joulukuuta 2016

Vuosi 2016

Ensimmäisen kerran tapaninpäivän jälkeen kävin kävelyllä. Kiersin hitaasti pari korttelia ja yskin lähes koko matkan. Ulkoilma antoi kuitenkin voimia sen verran, että nyt voin katsoa, mitä vuonna 2016 olen saanut toimeksi.

Työasiat: olen kirjoittanut noin 245 lehtijuttua. Lisäksi ohjasin yhtä kirjoittajakurssia kansalaisopistossa sekä kevät- että syyskaudella.

Opiskelujutut: opiskelut on opiskeltu. Kaikki kurssit on suoritettu ja kandidaatintyö on tehty. Opintopisteitä tälle vuodelle kertyi Jyväskylän avoimesta 20 ja Turun avoimen yliopiston kahdesta kielikurssista yhteensä 6.

Muuta: eipä juuri muuta jos kirjoittamisesta puhutaan. Tämän viikon kuumehoureissani kirjoitin sadan sanan mittaisen rikosaiheisen novellin, jonka lähetin Kouvolan Dekkaripäivien kirjoituskilpailuun. Kilpailukutsu on ollut pöydälläni pitkään ja viimeinen palautuspäivä on huomenna.

Kulttuuriharrastuksia (joita minun piti tänä vuonna erityisesti lisätä): kerran baletissa, kerran elokuvissa, kaksi kertaa teatterissa, muutama konsertti työn puolesta. Muutama kokous ja yksi museovahtivuoro "omassa" kulttuuriyhdistyksessäni Laitilassa. Ehkä siinä jo oli lisäystä viime vuoteen verrattuna? Kulttuuriharrastus on tietysti sekin, että olen lähes joka perjantai viettänyt paljon aikaa lastenkirjastossa ihanan pikku seuralaiseni kanssa. Ääneenlukemisessa olen ollut tosi ahkera. Muut huvin vuoksi luetut näkyvät tuossa sivussa.

Ihan kiva vuosi, jotenkin kovin tasainen. Yksi pitkäaikainen unelmakin toteutui kun pääsin keväällä käymään Aran-saarilla. Vähintään yhtä mukavaa ja jopa mukavampaa oli kuitenkin olla Jyväskylässä, ihan yksin ja puhtaasti omilla asioillaan.


tiistai 27. joulukuuta 2016

Freelancer sairastaa

Tauti iski tapaninpäiväaamuna. Olo oli kuvaamattoman huono enkä pystynyt koko päivänä syömään enkä juuri juomaankaan mitään. Kuume nousi, mikä minulle on harvinaista. Yskiessä tuntuu, kuin keuhkoputken yläpää hajoaisi riekaleiksi. Tänään ei ole paljon paremmin.

Luulottelen itselleni, että minulla on erinomainen terveys enkä sairasta edes nuhakuumetta juuri koskaan. Se ei ole totta, mutta on inhimillistä unohtaa ikävät asiat. Jotta en unohtaisi tätä surkeutta, kirjoitan sen tähän ja ensi syksynä ainakin harkitsen influenssarokotuksen ottamista.

Freelancerina ja osuuskunnan jäsenenä voisin kai saada sairaslomaa ja -päivärahaa kuten muutkin työtätekevät. Olen saanutkin kerran, silloin, kun putosin hevosen selästä ja olin pitkään keppien varassa. Silloin kaikki sujui ihan hyvin. Muuten en viitsi nähdä vaivaa jos kyse on muutamista päivistä, sairastan omaan laskuuni ja järjestelen työt sen mukaan.

Sairaus, pienikin, saa ihmisen tuntemaan itsensä täysin voimattomaksi. Juuri nyt en tunne itseäni kykeneväksi kirjoittamaan mitään tämän kummempaa. Voisin hyvin laitostua tänne kotiin jos joku hoitaisi välttämättömät. Lopulta, aika pian, en enää uskaltaisi mennä minnekään.

Näin tämä lomaksi aiottu viikko nyt kuluu. Tuleepa ainakin levättyä.

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Järkytys kirjastossa

Tämän vuoden viimeinen juttu tuli valmiiksi. Ei kovin kummoisia enää saanut puristettua.

Ensi viikon vietän pienen Nelli-tytön kanssa kun hänen vanhempansa ovat töissä. Paneudun vakavissani tähän asiaan ja siksi aion sulkea itseltäni kaikki sähköiset yhteydet. Eipä nettipaasto muutenkaan pahaa tee.

Tähän liittyen kerron vielä, miten näin pari päivää sitten kirjastossa seuraavan tapauksen:

äiti tuli kahden pienen poikansa kanssa lastenkirjastoon. Pojat hakivat itselleen kirjat ja kolmikko istui vieretysten penkille. Äiti katsoi pienemmän, ehkä neljävuotiaan pojan ottamaa kirjaa ja totesi, ettei poika voi sitä katsoa, koska

-Siinä on tekstiä, ei siinä ole vain kuvia.

Siinä he kumminkin istuivat, kaikki kolme. Pojat tutkivat kirjojaan, äiti tutki jotakin, ehkä puhelintaan, kukaan ei puhunut.

Pojat eivät kertaakaan pyytäneet äitiään lukemaan, eivät kertaakaan kysyneet, mitä kirjoissa sanotaan.

Positiivista oli kumminkin se, että he olivat siellä, kirjastossa. Entäpä ne, jotka eivät pääse sinne koskaan?

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Vierestä viedään

Tämäkin on nyt tapahtunut: sain edellispäivänä Tammelta hylsyn. Tänään facebookissa kurssikaveri kertoi omasta kustannussopimuksestaan Tammen kanssa.

Onnittelin. Osaan jotenkin kuvitella, miten valtavan suuri päivä tämä on tuoreelle kirjailijalle.

En ole kateellinen. Varmaan olisin, jos kurssikaveri olisi kaltaiseni viisikymppinen nainen, melkein kuin minä, joku, joka voisin olla minä, mutta nyt ei ole. Kyseessä on nuori mies. Hyvin lahjakas, ahkera nuori mies. Hän on kustannussopimuksensa ja ilonsa ansainnut.

Halusin vain kertoa tämän. Kirjoittamisen opiskelijan kannattaa varautua siihen, että kirjoittamisen opiskelijoista tulee kirjailijoita, mutta ei välttämättä sinusta.

Eikä ehkä minustakaan.

maanantai 12. joulukuuta 2016

Tammi sanoi kiitos ei

Kustannusosakeyhtiö Tammi lähetti tänään viestin. Arvaatte varmaan, mitä se koski. Niin koskikin.

"Teillä on mielikuvitusta ja kertojan lahjoja, mutta..."

Tämä hylsy koski genreenharjaantumisjaksolla kirjoittamaani lastenkirjaa. Nyt sekä tästä että kuvakirjan käsikirjoituksesta on jäljellä enää yksi kustantamo, joka voisi sanoa kyllä.

Tähän mennessä käsikirjoitustani on sanottu ainakin mielenkiintoiseksi ja huolella tehdyksi ja nyt mainittiin mielikuvitus ja kertojan lahjat. Mitä tästä opimme? Sen, että huolellinen työ, hyvä juoni ja hyvin kerrottu tarina eivät vielä riitä.

Nyt tuntuu vähän kurjalta, mutta huomiseen mennessä se on ohi.

lauantai 10. joulukuuta 2016

Mainio, vähän tunnettu murrerunoilija

Tämä ei ole mainos, nämä kehut ovat täysin vilpittömiä.

Kävin tänään Laitilan Kirjakaupassa ja ostin Aila Vuorisen molemmat murrerunokirjat, Mää ja muu sekä Istuma ja keinuttelema. Aion viedä ne lahjaksi 77-vuotiaalle tädilleni ja voin kertoa sen täällä koska tiedän aivan varmasti, ettei täti seuraa blogeja.


Aila Vuorinen julkaisi esikoisteoksensa Mää ja muu 75-vuotiaana. Taustalla on ainakin menestystä murteella puhumisen kilpailuissa, mutta muusta en tiedä. Olen tavannut runoilijan pari kertaa, mutta en ehtinyt sen kummemmin kyselemään mitään ja siksi olen näin vähillä tiedoilla liikkeellä. Pääasia ovat kuitenkin runot, joiden soisin tulevan laajemmin tunnetuiksi, niin mainioita ne ovat. Itse nauroin ääneen juuri äsken kun luin kirjoja ennen paketoimista.

Vuorinen tarttuu arkisiin, erityisesti aikuisille naisille tuttuihin asioihin ja hänen huumorinsa osuu todella hyvin yksiin omani kanssa, varmaan monen muunkin. Kirjoissa on myös hauska kuvitus, jonka on tehnyt Rosanna Kuivalainen. Kirjojen toimituksesta vastaa Heli Laaksonen. Kirjoja saa ostaa ainakin Laitilan Kirjakaupasta.

Esimerkkiruno:

Nakui naisenkuvi

Piän flik,
kahdeksa ikkäne,
kerjäs kyytti kirkonkylähä
- kirikauppaha.
Hän tartte semssen kirja,
misä o nakui naisenkuvi.

Oli hämmästyn.
Olis ollu edes se isoin lapselaps,
18-vuatinem poik,
mut piän flik - kahdeksa ikkäne!

Kon tartte nin tartte.
Kyyt järjestys.

Se ol piirustuskiri,
joka sivul nuare flika naam
ja ruumi äärviiva.
Siihen kuulus piirttä fiinei vaattei.

Tul lapsuus miäle.
Piän flik,
kahdeksa ikkäne,
mää ite.

Sota ol juur loppun,
eik mukulil ostettu mittä ylimääräst,
Mut mul ol kulmkunna fiinemä papernukke.
Mul ol 10 vuat vanheve veli
ja hän ost semssi lehdei
ko Jallu ja Kalle.
Niist mää leikkasi nakui naisenkuvi,
keitetym perunan kans liimasim paffil
ja piirsi niil vaattei.

Ei haitan, vaik ne oliva  
nii omituisis asenois.

perjantai 2. joulukuuta 2016

Yhteenveto: kannattiko opiskella kirjoittamista ja jos, niin miksi?

Mitä minulle jäi käteen näistä vuosista ja erityisesti kirjoittamisen perus- ja aineopinnoista? Se varmaan selviää vasta pitemmän ajan myötä, mutta jotain voin sanoa jo nyt.

Teenkö nyt parempia lehtijuttuja kuin ennen opintoja? En mielestäni.

Löysinkö kirjoittamisen ilon; aloittaessani toivoin, että löytäisin. Löysin hetkittäin, mutta mitään pysyvää iloa en tunne. Kirjoittaminen on yhtä puuduttavaa ja tahmeaa kuin ennenkin jos on ollakseen.

Tuliko minusta kirjailija? Pahus vieköön, ei tullut.

Sainko paremmat valmiudet kirjailijan työhön? Sain, nyt ymmärrän paremmin, millainen prosessi kirjan kirjoittaminen on. Tunnistan myös itsessäni ne tekijät, joiden takia ikiaikainen haaveeni kirjailijuudesta ei ole toteutunut.

Osaan nyt paremmin arvioida muiden tekstejä.

Olen ennenkin sanonut tämän ja sanon taas: kenenkään ei pidä luulla, että yliopistossa tehdään kirjailijoita. Tiedän, että joku luulee niin, kuvittelee, että kirjoittamisen opiskelijoiden tyyliä ja sanavalintoja ohjaillaan, mutta se ei taatusti pidä paikkaansa.

Kenen kannattaa pyrkiä opiskelemaan kirjoittamista? Kenen tahansa kirjoittamisesta kiinnostuneen tai kirjoittamista työssään tarvitsevan. Erityisesti sen, jolla on puolivalmis romaaniaihio, sillä genreenharjaantumiskursseilla kirjan hiomiseen saa paljon tukea ja siitä voi tulla valmis kirja. Jokaisen täytyy kuitenkin suorittaa monta kurssia ennen kuin siellä genreenharjaantumisessa ollaan.

Kannattiko opiskella kirjoittamista? Ehdottomasti.

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Kieliopinnot hyväksyttiin!

Sain äsken Jyväskylän yliopistolta sähköpostia: kaikki Turussa suorittamani kieliopinnot on hyväksytty myös Jyväskylässä. Tämä tarkoittaa sitä, että minun ei todellakaan tarvitse enää suorittaa kandidaatintutkintoa varten yhtään kurssia.

Päivän hyvä uutinen, kiitos, Jyväskylä!

maanantai 28. marraskuuta 2016

Ei elettäkään pannun suuntaan

Kahvi on kiinteä osa minun (työ)elämääni. En lopeta kahvinjuontia ikinä, en koskaan enää saa niin vakavaa terveysherätystä, että sen tekisin. Kahviin liittyy myös tämä pikku juttu joka minulle sattui:

olin jutunteossa, kuinkas muuten. Haastateltava oli varustanut (tai ehkä hänen äitinsä oli) hienon kahvitarjoilun, joka odotti valmiina neuvottelupöydällä. Haastateltava kysyi minulta heti aluksi, maistuuko kahvi. Kiitos kyllä, sanoin minä.

Sitten kävi kuitenkin niin, ettei sitä kahvia tarjottukaan. Tai minä en ainakaan tunnistanut mitään merkkiä, joka olisi saanut minut tarttumaan pannun kahvaan ja kaatamaan itselleni. Ei se oikein kai minun hommaani ollutkaan, emännöiminen.

Haastateltava puhui vuolaasti eikä siis tehnyt elettäkään pannun suuntaan. Tuoreet pullat ja herkulliset voileivät tuoksuivat minun nenäni alla. Sain haastattelun tehtyä, kuvat otettua ja loppulauseet lausuttua. Puin takkia ylleni, kun haastateltava sanoi, että olisi siinä kahviakin ollut.

- No, jospa sitten toisella kertaa, sanoin minä.

Kumpi meistä nyt mahtoi toimia väärin? Eikä muuten ollut ensimmäinen kerta kun tämmöistä tapahtuu.

Kotimatkalla huomasin mielenkiintoisen pikku kaupan ja päätin pistäytyä sisällä. Puodissa oli sen omistaja, nainen, joka ensi töikseen tahtoi tietää, olenko saanut hiljattain kahvia.

- En ole, sanoin,

ja ennen kuin huomasinkaan, istuin hauskassa pikku keittiössä syömässä kakkua ja juomassa kahvia. Paikalla oli myös muuan takki päällä kahvia ryystävä mies, jolta minä tiedustelin, onko hän talon väkeä vai onko hänetkin temmattu kadulta tänne Huvikummun keittiöön kahvittelemaan. Ei ollut, talon väkeä siis ja kyllä vaan, hänet myös oli kutsuttu vieraaksi; hän oli jakeluauton kuljettaja.

Meillä oli tosi mukava juttutuokio.

- Et usko, miten hyvään saumaan tämä tuli, sanoin minä emännälle kun tein lähtöä.

Kun sitten ajoin kotiin, ajattelin, miten mukavaa olisi, jos tuollainen Huvikummun emäntä olisi ystävänä. Voisi noin vain mennä käymään, ilman kalenteria ja sopimista ja ilman, että kukaan siivoaa hulluna monta päivää.

Kiitos siitä, kahvista ja kaikesta muusta.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Haluan avata sen pahuksen pullon

Myönsin itselleni äsken lomaa. Ilmoitin toimeksiantajille, etten ole käytettävissä kahteen viikkoon joulukuun lopussa. Sitten otin kalenterin ja vedin päivät yli.

Minusta on tuntunut jo jonkun aikaa, että olen todella loman tarpeessa. On kuin olisin jatkuvasti töissä: jos en ole menossa jutuntekoon tai tulossa sieltä, täytyy minun kuitenkin kirjoittaa. Halloween-koriste kököttää ulkorappusilla, koska en ole ehtinyt korjata sitä pois.

Sain viime jouluna lahjaksi viinipullon. Olen koko vuoden aikonut maistaa viiniä, mutta en ole voinut, koska seuraavana päivänä on aina töitä. Kesällä vein pullon maalle, että josko siellä sitten. Syksyllä toin pullon takaisin kaupunkiin.

En nuku enää kunnolla ja minä olen sentään ollut tosi hyvä nukkumaan.

Meillä ei enää siivota tai jos siivotaan niin huonosti.

Tämä ei käy laatuun. En minä voi olla aina käytettävissä.

Onkohan nyt käynyt niin, että kun opiskelun ja työn ja kaiken muun yhdistelmästä putosi tuo opiskelu pois niin yhdistelmän raskaus alkaa toden teolla tuntua? Iskee joku poststudentaalinen stressi?

tiistai 22. marraskuuta 2016

Ei mahtunut, mahtoiko edes löytyä?

Kustannus-Mäkelä vastasi eiliseen sähköpostiini ja kertoi, ettei käsikirjoitukseni "valitettavasti mahtunut kustannusohjelmaan". Lisäksi Mäkelä itse pahoitteli vastauksen viivästymistä.

Voihan marraskuu. Miten minusta tuntuu, että käsikirjoitusta ei edes löydetty mistään? Kerrankos niitä hukkuu.

Eipä muuta.

Ja Magedin, jos käyt täällä niin tiedoksi vaan, että se linkki toimi yhden kerran. Nyt ei toimi enää.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Mitä kuuluu, käsikirjoitus, äiti täällä

Tänään olen lähettänyt posteja.

Ensin lähetin sähköpostia niihin kahteen kustantamoon, jotka eivät vielä ole vastanneet lastenkirjatarjoukseeni mitään. Puhun nyt siitä lastenkirjasta, jonka kirjoitin genreenharjaantumiskurssilla.

Tiedustelin - kohteliain sanakääntein - mitä mahtaa kuulua vuosi sitten lähettämälleni käsikirjoitukselle. Muistin lisätä ystävälliset terveiset.

On mielestäni täysin kohtuullista kysyä, mitä kuuluu vaivalla kirjoitetulle, moneen kertaan hiotulle, rakkaalle käsikirjoitukselleni. Toivottavasti sille kuuluu hyvää.

Iltapäivällä lähetin postia, ihan perinteistä, Jyväskylän yliopistolle. Academic and Professional English -kurssin suoritus oli ilmestynyt Nettiopsun opintosuoritusotteeseeni ja kun siellä ennestään jo olivat merkinnät ruotsista ja suullisesta englannista, saatoin nyt lähettää otteen plus selostukset kurssien sisällöistä korvaavuusanomuslomakkeen kanssa matkaan.

Postittelun välissä kirjoitin rästissä olleita juttuja. Yksi niistä oli tavattoman tylsä, niin puiseva, että se oli lähes vitsi. Mietin sitä tehdessäni, että jos tätä katsoo tietystä kulmasta, voi luulla, että minä v.....len haastateltavalle.

Niin tylsää juttua kirjoittaessa tulee ajatelleeksi, että onko tämä oikea tapa käyttää tätä kirjoittamisen työkalua, jota olen viimeiset vuodet niin ahkerasti hionut.

Ei ole. Se on vääryys sekä minua kohtaan että sitä, josta sen jutun tein.

Ai, että miksikö en tehnyt parempaa? Kun ei ollut aihetta. Joskus se vaan menee niin.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Olen tyytyväinen itseeni enkä edes osaa hävetä

Sähköpostiini kilahti äsken arviointi Academic and Professional English -kurssista. Sain kiitettävän. Se oli enemmän kuin uskalsin odottaa, joten nyt on hyvä mieli.

Hyvä mieli on ollut muutenkin viimeiset pari päivää. On ihan älyttömän hienoa ajatella, mitä kaikkea voi tehdä nyt, kun on hoitanut tärkeän asian kuntoon. Mitä kaikkea esimerkiksi voisi opetella tai muuten harrastaa. Ei tarvitse enää ajatella, että no niin, tässä minä nyt yritän pitää hauskaa, vaikka oikeastaan minun pitäisi...

Pieni huoli minulla on siitä, saanko kielikurssini hyväksytettyä osaksi tutkintoa. Nämä Turussa suoritetut englanninkurssit olivat laajuudeltaan kaksi ja kolme opintopistettä, kun Jyväskylän humanistinen tiedekunta edellyttää kahta kolmen opintopisteen kurssisuoritusta. Mutta sehän selviää ihan pian, kun pääsen kysymään.

Mikä lienee syy tai seuraus, mutta elämä tuntuu juuri nyt paremmalta kuin koskaan. En löydä mitään yhteistä niiden viisikymppisten naisten kanssa, jotka tuntuvat katkerilta, väsyneiltä ja kaikin puolin elämään kyllästyneiltä. Varmasti jokaisella on syynsä olla mitä on, mutta olen niin kiitollinen siitä, että olen minä enkä kukaan muu.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Mitäs nyt?

Vajaa kymmenen minuuttia sitten löin viimeisen pisteen kandidaattitaipaleeni viimeiseen työhön kun sain  Academic and Professional -kurssin portfolioni valmiiksi.

Aloitin tämän matkan syyskuussa 2013. En ole huippunopea, en edes nopea enkä taatusti mikään neropatti. Voin silti olla todella tyytyväinen itseeni juuri nyt. Aion olla.

Palautan portfolion torstaina, kun meillä on viimeinen kurssitapaaminen.

Englanninkielinen portfolioni sisältää varmasti virheitä. Pyysin vaativimmissa osissa apua tyttäreltäni, joka osaa englantia mallikkaasti: hän tarkisti tekstin, jonka kirjoitin. Osa teksteistä on suoraan minun koneeltani ilman ulkopuolista tarkistusta, joten niissä niitä virheitä sitten on. Olkoon.

Seuraava opiskeluun liittyvä työni on se, että kokoan kaikki todistukseni ja toimitan ne Jyväskylään sikäli kuin niitä ei siellä jo ole. Ensi keväänä pääsen - jos kielikurssit hyväksytään - anomaan opintosuoritusoikeutta Jyväskylän yliopistolta.

Vaan voi hyvänen aika sentään. Tein sen.

Mitäs nyt tehdään?

Ai niin, yksi neuvo vielä: jos olette nyt aloittamassa opiskelua, niin suorittakaa pakolliset kielikurssit heti. Sillä tavalla niistä on eniten hyötyä.

p.s. oikeastaan aloitin taipaleeni jo 2011 syksyllä, kun ilmoittauduin Turun avoimeen suomen kielen perusopintoihin. Mutta vasta, kun pääsin Jyväskylään kirjoittamisen perusopintoihin päätin tähdätä tutkintoon.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Tältäkö tuntuu kun ei osaa kirjoittaa?

Portfolio on viittä vaille valmis. Kirjoitin sitä pahuksen tutkielmaa viisi tuntia putkeen ja nyt illemmalla vielä vähän muita tekstejä.

Viiden tunnin kirjoitusrupeamalla saisi suomeksi jo melkein pienoisromaanin aikaiseksi, nyt tuli valmista vain reilut kaksi liuskaa. Sanakirja - entisestään repaleiseksi plarattu - oli taas ahkerassa käytössä.

Nyt täytyy sitten toivoa kovasti, että Jyväskylän yliopisto hyväksyy tämän kurssin. Tarkoituksenihan oli suorittaa tekstinymmärtämiskurssi, mutta kun sellaista ei enää järjestetä täällä Turussa. Academic and Professional English on nyt tekstinymmärtämiskurssin tilalla vaikka kurssin sisältö onkin muuttunut. Tämä tulee aiheuttamaan ongelmia joillekin opiskelijoille, niin ymmärsin kurssilla kuulemistani jutuista.

Tänään täytyy vielä viimeistellä yksi lehtijuttu ja varmaan kirjoittaakin eräs toinen. Mutta juuri nyt ei huvita kirjoittaa eikä paljon ajatellakaan, pääkoppa on joutunut koville tänään. Tältä varmaan kirjoittaminen tuntuu niistä, jotka eivät mielestään osaa? Siis suomeksi kirjoittaminen, suomalaisista.

torstai 10. marraskuuta 2016

Ei ihan kökkendaaliksi mennyt

Nyt on Academic and Professional -kurssin suullinen esitys pidetty.

En oikeastaan jännittänyt yhtään eikä ollut mitään syytäkään. Valmistauduin huolellisesti ja vaikka viime päivityksessä annoinkin itselleni arvosanaksi kökkendaalin niin nyt olen valmis vähän korottamaan sitä. Esitykseni oli ihan hyvä ja sujui ihan hyvin - eiköhän tuo kolmosen arvoinen ainakin olisi?

Tänään oli toiseksi viimeinen kurssikerta ja meitä oli paikalla peräti kuusi opiskelijaa. Näköjään kaikki, jotka eivät vielä olleet käyttäneet kahta luvallista poissaoloaan, käyttivät nyt sen toisen. Ei se silti pelasta heitä suulliselta esitykseltä, sen he joutuvat tekemään ensi kerralla.

Aika monet ovat jo saaneet portfolionsa valmiiksi. Minulla on vielä pahasti kesken, mutta aion korjata vahingon viikonloppuna.

Ensi torstaina tähän aikaan voin toivon mukaan kertoa, että olen saanut kandidaattitaipaleeni viimeisen kurssin valmiiksi.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Luottamukseni ei horju vaikka tosiasiat puhuvat vastaan

Olen keksinyt uuden arvosanan: kökkendaali. Saan sen varmasti englanninkurssilla pitämästäni suullisesta esityksestä. Ja ehkä koko kurssista.

Kurssi ei muuten lopukaan vielä tällä viikolla vaan vasta 17.11. Sillä ei ole mitään merkitystä sen suhteen, että kurssi on liian lyhyt eikä edistä oppimista juuri lainkaan. Se ei ole opettajan vika vaan sen, joka on a)päättänyt lyhentää kurssia ja b)lisätä kurssin sisältöä. Lopputulos tästä on se, että aikaa on liian vähän kaikelle.

Rehellisesti sanoen minulle on nyt tärkeintä saada tästä kurssista suoritusmerkintä vaikka sitten kökkendaalilla joka ei siis ole mikään korkea arvosana.

Nyt, kun kurssin päättyminen joka tapauksessa on jo kovin lähellä, olen yhä petollisen levollinen portfolioni valmistumisen suhteen. Tosin olen kirjoittanut suurimman osan mutta aika huolettomasti ja ihan varmasti vain sinne päin. Vaativin osuus, tieteellinen "tutkielma" on tekemättä. Tai on siinä jo otsikko.

Niin ja ensin on se suullinen esitys. En tietenkään pysty tuosta vaan heittämään jotain akateemista esitelmää kun turistienglantikin teettää töitä. Kirjoitin ensin pienen tekstin suomeksi ja käänsin sen sitten englanniksi parhaani mukaan. Juonesta saa selvän, mutta virheitä voi olla ja onkin. Yleisilmeeltään teksti on kuin peruskoulun kolmasluokkalaisten ryhmätyö, jonka aiheena on Paras kouluruoka. Vaikka aiheena ei olekaan ruoka.

Eipä mitään. Sitä, että läpäisen Academic and Professional English -kurssin puoltaa ainakin ja erityisesti se, että opettajamme tekee ylipitkiä työpäiviä ja horjuu burnoutin partaalla (anteeksi jos olen väärässä). Hän tuskin tahtoo piinata meitä lisätehtävillä, tuskinpa haluaa nähdä minua toista kertaa kurssillaan. Se, että läpäisen, koituu meidän molempien parhaaksi.

Siihen luottaen.

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Sosiaalisesti kyvytön, muuten hyvä

Kyllä minulla on sitten mukava työ. Olkoon vaikeaa päästä vessaan ja painakoot deadlinet, mutta muuten - toimittajan työ on älyttömän hienoa.

Tunsin sen vahvasti taas tänään, kun istuin todella mielenkiintoisessa paikassa tekemässä juttua. Itse asiassa kahdessakin. On mukava tuntea, että osaa hommansa ja vaikka se kuulostaa itsekehulta niin sanon silti, että minä osaan. Olen hyvä haastattelemaan.

Hyvä  haastattelija ei tarkoita samaa kuin hyvä seuraihminen, kaikkea vielä. Olen sopivasti myötäelävä, teen sopivia kysymyksiä, saan ihmiset kertomaan asioistaan ja teen riittäviä vaan en liian pitkiä välihuomautuksia. Kun varsinainen haastattelu sitten päättyy ja siirrymme kahvipöytään (näin se usein tapahtuu), en enää tiedä, mitä sanoisin.

Olen aivan onneton seuraihminen. En kerta kaikkiaan tiedä, kuinka ihmisten kanssa keskustellaan luontevasti. Tämänkin asian kanssa painiskelin taas tänään, sitten, kun ensin olin harjoittanut tätä maailman toiseksi parasta ammattia menestyksellä (parasta on tietysti kirjailijan työ).

- Jaa-ah, sanoin minä ja sekoitin olematonta sokeria kahvikupissani.
- Se on sitten joulu ihan kohta, jatkoin samalla säkenöivällä tyylillä.

Surkea esitys.

Olisin ehkä oppinut olemaan ihmisten kanssa, jos olisin päässyt pienenä päiväkotiin. Mutta tällainen yksinäinen, äidin kanssa kotona kasvanut lapsi on aikuisena sosiaalisesti kyvytön. Äidin syytä siis.

Toimittajana pärjää, vaikka olisi omituinen. Toimittajissa on itse asiassa aika paljon omituisia tyyppejä. Hyvinkin omituisia.

Eräskin kollega kertoi muinoin, ettei hän koskaan haastatellessaan kysy mitään. En tiedä, miten haastattelut etenivät, mutta ihan hyviä juttuja hän kirjoitti.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Freelancerin kitupiste

Ihmettelen, jos en ole jo kirjoittanut tästä. Tämä on nimittäin jatkuva huolen aihe ja kasvaa sitä suuremmaksi, mitä enemmän freelancerilla on töitä.

(Tämä koskee myös muita liikkuvan työn tekijöitä. Toim. huom.)

Tämä on vessaan pääsemisen vaikeus. Koskee erityisesti haja-asutusalueilla ja maaseudulla työskenteleviä freelancereita.

Lähdin aamulla kahdeksalta jutuntekoon. Olin perillä haastattelupaikassa puoli kymmeneltä. Vastassa oli iso mukillinen kahvia. En minä siitä kieltäydy, tietenkään, kun kerran laitettu on.

Yhdeltätoista olin seuraavassa haastattelupaikassa. Jo mennessä oli kova hätä, tullessa kahta kauheampi; täälläkin tarjottiin kahvia.

Paikkakunta, jolla olin, oli pieni maaseutupaikka, jonka ainoalla huoltoasemalla ei ollut kahvilaa. Paikkakunnalla ei ollut myöskään kirjastoa tai jos oli, en löytänyt sitä. Etsin kyllä, ajelin hädissäni kylänraittia edestakaisin ja etsin oikeaa ovea. Ei kai tarvitse selventää, etten minä kirjoja ollut vailla vaan vessaa?

Lopulta oli nöyrryttävä ja mentävä kysymään pizzeriasta - sellainen siellä sentään oli - josko saisin käydä vessassa. Sain eikä edes maksanut mitään. Hirmuisen kilttejä ihmisiä.

Helpottuneena olin valmis kohtaamaan päivän kolmannet haastateltavat. Tarjolla oli, kuinkas muuten, kahvia.

Ihmisellä on oltava periaatteita. Minulla on: en koskaan juo työtilanteissa viinaa enkä käy puskapissalla.

Toinen oli lähellä tänään.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Teen vaan vaikken osaakaan

Harvinainen sunnuntai, sain tehdä kurssitehtäviäni koko päivän ihan rauhassa.

Englanninkurssi on nyt siinä vaiheessa, että aika moni näkyy jääneen kesken pois. En ihmettele, jos tarkoitus olikin vain parantaa kielitaitoa ja kurssi osoittautui liian vaativaksi. Toivottavasti joukossa ei nyt kuitenkaan ole ketään, joka tarvitsee tämän suorituksen ja on silti keskeyttänyt. Kyllä tästä selvitään - jos minä selviän, kuka vaan selviää.

Academic and Professional English on ihan helppo, jos osaa englantia hyvin. Mikäpä ei olisi helppoa, jos osaa.

En tiedä, millainen oma kielitaitoni on keskimääräisesti ottaen, omassa ikäluokassani, tällä koulutaustalla. Virallinen luokitus sille on muistaakseni B 2.1  tai toisinpäin, kohtuullinen joka tapauksessa.

Olen valmistellut tänään portfoliota, joka meidän pitää kurssilla tehdä. Siihen kuuluu muun muassa lyhyt tieteellinen tutkielma jostain itse valitusta aiheesta. Siihen nähden miten surkeasti kirjoitan englantia, suhtaudun tutkielman tekoon varsin luottavaisesti. Opiskelussa, myös vieraskielisessä, on ihan uskomattoman paljon apua siitä, että osaa kirjoittaa suomeksi ilman tuskaa.

Vähän vielä kun jaksaa painaa niin se on sitten siinä. Kurssi loppuu 10.11. Sehän on ihan kohta.

torstai 13. lokakuuta 2016

Käsikirjoituksista ei kuulu mitään ja kohta on vuosi mennyt

 Pian tulee vuosi siitä, kun lähetin lastenkirjani käsikirjoituksen kustantamoihin. Viime helmikuussa puolestaan lähti kuvakirjan käsikirjoitus kiertueelle. Molemmista on vielä muutama vastaus saamatta. Välillä mietin, pitäisikö soittaa ja kysyä, mitä niille kuuluu.

Viimeksi, yli 20 vuotta sitten kun olin samoissa, odottavissa tunnelmissa ja aikaa oli kulunut vaikka kuinka paljon, soitin.

- Juu, muistan hämärästi. Teemme vielä viimeisiä tarkistuksia, kustannustoimittaja sanoi.

Kyllä kai. "Viimeinen tarkistus" lie ollut se, että tarkistettiin, missä käsikirjoitukseni ylipäätään makaa ja lähetettiin se takaisin.

Ihmisiä nekin siellä kustannustaloissa ovat. Ehkä heillä on stressiä, ehkä suorastaan työuupumusta. Työpaikan tai uran vaihto mielessä kaiken aikaa.

Tällä puolella, toiveikkaana kirjoittajana, kuvitellaan, miten kustannustoimittajat silmät säihkyen, uupumatta, etsivät timantteja.

Kustantajan saaminen kirjalle on kamalan vaikeaa, sen tietävät ymmärtääkseni kaikki. Sitä enemmän ihmettelen, että myös selkeästi huonoja kirjoja kustannetaan. Isot ja arvostetut kustantajat eivät kai niinkään, sillä heillä on varaa valita parhaat, muuten kyllä. Niin että vaikka kustantamoihin lähetetään tuhansittain käsikirjoituksia joka vuosi, läheskään kaikki eivät ole hyviä.

En soita vielä. Kuvittelen vielä hetken, että käsikirjoitukseni on kustannustoimittajan pöydällä siinä pinossa, missä todennäköisiä ja pikapuoliin päätettäviä tapauksia säilytetään.  

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Joskus töiden jälkeen itken

Kuten tänään.

- En saa mitään selvää sinun puheestasi, mies sanoi.

Minä istuin nojatuolissa voileipä kädessäni parkumassa. En voinut syödä enkä puhua enkä ainakaan hillitä itseäni. Se, että maailma on epäoikeudenmukainen ja toisin paikoin todella paska paikka, ei ole yllätys minulle, mutta välillä, kun se paskamaisuus oikein tulee lähelle, en tahdo millään kestää.

Tapasin juttukeikalla naisen, jolla on kolme suloista lasta, ihan kuin minulla. Hän ja minä olemme naisia ja äitejä ja ennen kaikkea ihmisiä, mutta muuta yhteistä meillä ei ole. Minun mieheni makaa sohvalla katsomassa televisiota, hänen miehensä makaa sairaalassa itsemurhapommittajan uhrina. Naisella ja hänen lapsillaan ei ole mitään paikkaa, minne mennä, sillä Suomi on lähettämässä heidät pois täältä. Jonkun käsittämättömän säännön tai ohjeen perusteella he eivät ole turvapaikkaa vailla.

Sitä minä itkin.

Ei minusta ole toimittajaksi. Ei olekaan, olen aina tiennyt sen. Olen ehdottomasti enemmän kirjoittaja, se, joka ryömii tyytyväisenä koloonsa, sulkee oven ja mielikuvittelee kaiket päivät. Jos joutuisin jatkuvasti kohtaamaan todella kovia ja julmia asioita, olisin pian henkisesti täysi raunio.

On sietämätöntä nähdä kärsiviä ihmisiä ja tietää, ettei pysty auttamaan. Kynä on maailman tehokkain ase, sanotaan, ja varmaan onkin. Mutta tässä asiassa kynällä ei tee mitään, pommeilla vielä vähemmän.

Miksi hyvä on joskus niin vaikean takana, mahdotonta? Pahaan sen sijaan pystyy kuka ja koska vaan.

perjantai 30. syyskuuta 2016

Aino Kallaksen kaulaketju

Syksyn odotettu lomapäivä on vietetty. Olin eilen Helsingissä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa Aino Kallas -seuran 10-vuotisjuhlaseminaarissa. Meitä oli siellä muutamia kymmeniä - enimmäkseen tällaisia kypsähköjä naisia.

En tiedä, miksi juuri Kallas vetoaa minuun niin kovasti. Olen lukenut paljon muitakin hyviä kirjoja ja kiinnostavia elämäkertoja, mutta kukaan ei ole herättänyt niin suurta ja pysyvää innostusta ja ihailua kuin hän. En ole koskaan fanittanut yhtäkään pop-tähteä tai jääkiekkojoukkuetta, mutta Kallas-ihailuani voi kai nimittää fanitukseksi, joskaan tuollainen sana ei tunnu sopivalta niin hienon naisen yhteydessä lausuttavaksi.

SKS:n juhlasalin ikkunoiden takana valui vuolas sade, me sisälläolijat kuulimme esitelmiä. FT Silja Vuorikuru kertoi tekeillä olevasta Aino Kallaksen elämäkerrasta, dosentti Maarit Leskelä-Kärki puolestaan tekeillä olevasta Ainon äidin Minna Krohnin elämäkerrasta. FT Hanna Karhu kertoi Pentti Lylyn arkistoista, mitkä liittyvät Aino Kallakseen sikäli, että  1952 Kallasta haastateltiin hänen ystävyydestään Otto Manniseen. Haastattelu tehtiin NNKY:n tiloissa Pohjoisella Rautatiekadulla numerossa 23, huoneessa 611. Haastattelu löytyy Lylyn arkistoista.

Seminaarin lopuksi lausuja ja Lopen Syrjä-seuran puheenjohtaja Erja Noroviita esitti Kallaksen novellin Vieras ja Hilkka Oksama-Valtonen näytti kuvia matkoiltaan Kallakseen liittyvissä paikoissa.

Ohjelma oli mielenkiintoinen, mutta minulle kohokohta oli se, että pääsin näkemään ja jopa koskemaan kaulaketjua, joka on kuulunut Kallakselle ja joka on tuttu useista hänen kuvistaan. Ketjun nykyinen omistaja saattoi ehkä pitää minua vähän tunkeilevana, ketju kun oli hänen kaulassaan, mutta suokoon anteeksi.

   

torstai 15. syyskuuta 2016

Naisen monet roolit

Eilinen päivä, torstai, kului ensin toimittajana yhdellä paikkakunnalla, sitten opettajana toisella ja opiskelijana kolmannella. Monessa roolissa tuli taas oltua eivätkä tuossa kaikki vielä edes olleet.

Oma kirjoittajakurssini alkoi siis Uudessakaupungissa. Toivon aina, että voisin antaa kurssilaisilleni jotain uutta ja innostavaa, mutta tämä taitaa jäädä enemmän haaveiluksi. Ohjaan muistelukirjoittamiskurssia ja vuosi vuodelta huomaan, miten minun tekisi aina enemmän mieli puhua kirjoittamisesta yleensä. Harmittaa, kun en voi käyttää kallista aikaamme kertomalla kaikkia hyviä juttuja, joita olen taas löytänyt. Ennen muuta tahtoisin innostaa ihmisiä tekemään sitä, mitä he haluavat ilman, että kukaan enää olisi vanhojen uskomustensa vanki. Tarkoitan nyt jotain "minulla on onneton matikkapää" -tapaisia ajatuksia, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Ehdin Uudestakaupungista Turkuun englanninkurssille juuri ja juuri. En varmasti ollut terävimmilläni siinä kohtaa, mutta kolmetuntinen vierähti silti ilman suurempaa tuskaa. Teimme tehtäviä pareittain ja pakko taas kerran sanoa, että se ei ole paras tapa minulle. En kehdannut sanoa mukavalle parilleni, että tekisin tehtävät mieluummin yksin. En oikein ymmärrä, mitä hyötyä me aikuiset ihmiset saamme siitä, että istumme vieretysten ja yritämme tehdä samaa tehtävää yhtä aikaa. Ehkä parini ajatteli samaa, taidan kysyä ensi kerralla.

Seuraavan kerran menen englanninkurssille vasta lokakuun puolella. Ensi viikolla opettajallamme on jokin force majoure eikä kurssia pidetä ja sitä seuraavana torstaina minä menen Helsinkiin Aino Kallas -juhlaseminaariin. Odotan sitä innolla! Junaliput ovat olleet työpöydälläni jo monta viikkoa etten varmasti jää kyydistä. Koska päivä on torstai, jouduin järjestämään myös kansalaisopiston aikatauluni siltä osin uusiksi. Mutta mitäpä en tekisi Kallaksen vuoksi.

Nyt pitäisi jaksaa olla oikein ponteva ja opiskella englantia vaikka kotiläksyjen tekemiseen on viikkokausia aikaa. Laiskottelu tulee aivan varmasti kostautumaan kurssin loppupuolella.

Pitäisi. Tuo sana jo sisältää option siihen, ettei mitään tule tapahtumaan.

torstai 8. syyskuuta 2016

Entistä vaikeampi kielikurssi alkoi


Englannin tekstinymmärtämiskurssi alkoi eilen. Tai se, minkä piti olla tekstinymmärtämiskurssi mutta onkin nyt Academic and Professional English.

Aivan aluksi selvisi se, että kurssin tuntimäärää on vähennetty ja vaatimuksia nostettu. Sain jopa sen käsityksen, että ihmeitä tarvitaan, jos selviämme kaikesta. Tämä rohkaisi.

Kurssi on lähes täynnä ja siellä on varmaan enemmän meitä varttuneita aikuisia kuin nuoria opiskelijoita. Se kai on selvää kun ollaan avoimessa yliopistossa.

Marraskuun alkupuolelle mennessä meidän on tehtävä myös englanninkielinen portfolio johon tulee kaksi opettajalle kirjoitettua kirjettä, pieni selvitys oman alan sanastosta, parin-kolmen sivun tutkielma itse valitusta aiheesta, tiivistelmä tieteellisestä tekstistä ja muistiinpanot esimerkiksi luennosta. Tämä kaikki tulee kirjoittaa mahdollisimman akateemisella englannilla.

Jos osaisin kieltä sujuvasti, portfolio olisi yhden illan homma. Nyt on kuitenkin paras aloittaa työ heti, sillä tiedän, että joudun hiomaan ja korjaamaan ja anelemaan vielä apuakin taitavammilta.

En silti pelkää, ettenkö pääse tästä kurssista läpi. Se ei ole mikään vaihtoehto.

Torstait tulevat nyt syksyllä kulumaan siten, että ajan ensin Uuteenkaupunkiin, jossa pidän oman kirjoittajakurssini kansalaisopistossa ja sitten suoraan sieltä Turkuun yliopistolle. Eilen saatoin vielä kävellä kaupungin halki ja nauttia Tuomiokirkon ympäristön maisemista kaikessa rauhassa, kansalaisopisto alkaa osaltani vasta ensi viikolla.

Illalla, kun taivalsin kohti kotia, jouduin keskelle opiskelijarientoja. Alkaneen lukukauden ryhmäytyminen vaatii runsaasti olutta ja siideriä, mikä näkyi ja kuului kun nousuhumalainen haalarikansa remusi jokivarressa. Hämeenkadulla sain melkein syliini venäläisiä kansanlauluja hoilottavan ja kömpelöitä tanssiaskeleita ottavan nuoren miehen.

Kai tuo sitten on sitä parasta nuoruutta? Itse en välitä muistella nuoruuden juopotteluja, mutta ehkä tilanne olisi toinen, jos reissut olisivat liittyneet opiskeluun.

Olen saanut uuden lukijan, hienoa ja tervetuloa! Aloitin myös uuden blogin uusille seikkailuille  täällä. Molempia päivitellään sitä mukaa kun asiaa on. 

tiistai 23. elokuuta 2016

Freelancerin kipupisteet eli mitä freelanceriksi aikovan on hyvä tietää

Tästä en ole koskaan kirjoittanut. En ole, sillä ajattelen ja tunnen näillä main harvoin. Olen yleensä tyytyväinen ja luottavainen, uskon siihen, että asiat järjestyvät. Jos eivät yhdellä tavalla niin toisella ja kaukaa katsoen aina parhain päin.

Freelancerin elämä on kuitenkin todella epävarmaa ja huolia täynnä, jos sen niin haluaa nähdä. Vaikka ei haluaisi, näkee silti, minäkin välillä, ja silloin jonnekin mahalaukun tietämiin kiilautuu tiiliskivi, vie ruokahalut ja yöunet eikä lähde moneen aikaan.

Jos siis aiot ryhtyä freelanceriksi, sinun on hyvä tietää, että

paras turva on vakityössä käyvä puoliso, joka ei erottele sinun ja minun rahoja. Tämä on raaka tosiasia. Itse olen tässä suhteessa onnekas ja sen takia minun ja minun lasteni elämä ei ole koskaan ollut vaakalaudalla sen tähden, että ruoka loppuisi. Tiukoilla on oltu monta kertaa, mutta se tieto, että rahaa tulee niin ja niin paljon tiettynä päivänä, on ihmeen ihana ja helpottava. Freelancerilla sitä tietoa ei ole. Voit lähettää laskujasi jos olet onnistunut saamaan töitä, mutta palkkioita ei välttämättä makseta eräpäivänä, ei ehkä koskaan. Minä en esimerkiksi saanut viime vuosituhannella Suomen Yrittäjä -lehdeltä luvattua viittäsataa markkaa. Olisin ehkä saanut, jos olisin ryhtynyt käräjöimään.

Yksin itsensä ja lapsensa elättävä freelancer on todellinen sankari ja selviytyjä. Minä en ole.

Toinen asia: monet vapaat kirjoittajat saavat pääasiallisen elantonsa avustamalla yhtä lehteä.

Ensinnäkään en yhtään pidä sanasta "avustaja". Se viittaa johonkin apumieheen, vajaalla ammattitaidolla hanttihommia tekevään, oikean ammattilaisen apulaiseen. Silti tuo halventava "avustaja" kummittelee lehden kuin lehden sivuilla jos aihetta on. Aihetta on yhä useammin nykyään, kun toimituksissa ei välttämättä ole muita kuin päätoimittaja ja tuottaja, joka tilaa juttuja. Kaikki lehden jutut voivat olla "avustajien" tekemiä.

Tämä oli sivuraide.

Yhden lehden varassa oleva toimittaja on pulassa, kun päätoimittaja vaihtuu. Päätoimittajilla ja toimitussihteereillä on omia tuttavia, joilta he tilaavat työt. Olen itse kokenut tämän karvaasti, kun erittäin hyvin sujunut yhteistyö lehden kanssa sammui päätoimittajan vaihtuessa. Siinä ei freelancerin harmitus auta, ei ole mitään tahoa, mihin voisi valittaa. Siksi olisi hyvin tärkeää, että tulolähteitä on enemmän kuin yksi.

Kolmas asia: mieti etukäteen keinot, joilla selviät synkistä hetkistä. Synkkiä hetkiä tulee esimerkiksi silloin, kun töitä on liian vähän tai ei yhtään, olet mokannut lahjakkaasti tai edes vähän, tilallesi on yllättäen otettu joku toinen tai sinusta tuntuu, että alat olla vanha ja loppuun kulunut. Viimeksi mainittu ei muuten katso ikää.

Mieti ihan oikeasti niitä keinoja, joilla pääset synkkien hetkien yli. Pidä yhteyttä ystäviisi muulloinkin kuin silloin, kun on vaikeaa ja haluat valittaa; voit saada apua vaikealla hetkellä. Harrasta jotain aktiivisesti ja tutustu harrastuskavereihin.

Neljäs asia: tee kaikkesi, että saat rahaa säästöön pahan päivän varalle. Jos tienaat välillä hyvin - sellaisiakin kausia voi tulla - älä ikinä mitoita elämääsi ikään kuin nousukausi jatkuisi loputtomiin. Elä vaatimattomasti, se lienee freelancerin tärkein taito.

Viides juttu: hanki koulutus. HANKI KOULUTUS. Tähän ei ole mitään lisättävää.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Viimeistä viedään, niin luulen

Olen ilmoittautunut viimeiselle kurssille joka minun vielä pitää suorittaa ennen kuin voin anella tutkinnonsuoritusoikeutta Jyväskylän yliopistolta.

Tai ainakin luulen, että näin on. Tarkoitukseni oli mennä englannin tekstinymmärtämiskurssille, mutta koska sellaista ei järjestetä ensi syksynä Turun avoimessa, ilmoittauduin English Adacemic Skills -taijollekinsellaiselle. Toivottavasti se kelpaa eikä siitä ainakaan haittaa ole. Jos ei kelpaa, menen sitten sille toiselle kun se taas on ohjelmassa.

Kurssi pidetään torstaisin, kerran viikossa ja se kestää syyskuusta marraskuuhun. Järjestin jo keväällä kansalaisopiston kirjoittajakurssini alkamaan torstaisin puolilta päivin, jotta ehdin Uudestakaupungista Turkuun illaksi.

Olen nyt saanut viettää kesää opiskelusta vapaana. Ei se missään näy, jos ajatellaan jotain puutarha- tai muita harrastusasioita, mutta olen sentään ehtinyt lukea kaikenlaista.

Tuntuu jo syksyltä. Ei ihan vielä tarvitsisi.

tiistai 9. elokuuta 2016

Mukava tarina, mutta ei sittenkään

Tänään minua muisti WSOY. "Tarina on oikein mukava, mutta hieman liian tavanomainen, vielä siitä puuttuu se jokin," sanoi kustannustoimittaja, joka oli pannut alle nimensä. Taisi muuten olla ensimmäinen, joka kertoi nimensä eikä esiintynyt pelkkänä sinäjasinä -osastona.

Tämä hylsy koski taas kuvakirjatekstiä ja tätäkin voinen pitää ainakin vähän positiivisena kun siinä sentään oli jotain muuta kuin pelkkä "ei sovi kustannusohjelmaamme".

WSOYn kustannustoimittaja kiitteli myös taiteilijan kuvanäytteitä kauniiksi. Se on selvä, ne ovat kauniita, sen olen tiennyt koko ajan.

Wannabe-kirjailijan taival kulkee hylsystä hylsyyn. Mutta vasta sitten on mielestäni lupa synkistyä, jos tietää, että on aivan varmasti yrittänyt kaikkensa, tehnyt parhaansa ja vielä vähän enemmän ja silti hylätään. Sitten varmaan on aika uskoa, että jokin muu työ sopii paremmin.

maanantai 8. elokuuta 2016

Positiivinen hylsy

Kustannusosakeyhtiö Tammi lähestyi minua tänään. Asiana heillä oli se, ettei lähettämäni kuvakirjan käsikirjoitus monista hyvistä puolistaan huolimatta sovi heidän kustannusohjelmaansa ja että he kuitenkin tutustuvat mielellään mahdollisiin muihin käsikirjoituksiini ja taiteilija N.N.:n kuvanäytteisiin.

Tähän asti positiivisin saamani hylsy ja sitä parempi, kun se tulee isolta kustantajalta.

Osasin odottaa, että nyt lomien jälkeen kustantamoista alkaisi kuulua jotain. Vielä on muutamia jäljellä kummankin käsikirjoitukseni osalta.

En ole kirjoittanut tänne pitkään aikaan, sillä kirjoittamisesta tai opiskelusta ei ole ollut mitään kirjoittamista. Olen tietysti kirjoittanut lehtijuttuja koko ajan, mutta eipä siitä mitään kertomista ole. Olen lukenut aika paljon mikä tosin selviää tuosta viereisestä lukulistastakin. Viimeisin luettu on Alan Bennettin Epätavallinen lukija, hauska pikku kirja, jossa on oikein ajatusta.

Kuten tämä:

Kuningatar Elisabet on päättänyt kirjoittaa kirjan. Pääministeri ei pidä ajatuksesta, mutta tietää, että: "...ne, jotka väittivät haluavansa kirjoittaa kirjan eivät yleensä koskaan saaneet sitä aikaiseksi, kun taas kuningatar hirvittävän velvollisuudentuntonsa ansiosta takuuvarmasti saisi."


lauantai 18. kesäkuuta 2016

Voi kauheeta

Viime yön vietin fyysisesti omassa sängyssäni, mutta mieleni osallistui johonkin koulutuspäivään tai muuhun kokoontumiseen Jyväskylän yliopistossa. Tapahtui kaikkea kummallista, kuten:

- hukkasin selkäreppuni
- minulla oli selkäreppu
-myöhästyin jostain niin perusteellisesti, etten huomannut ollenkaan osallistua
- yritin mennä jonnekin viehättävää kävelypolkua pitkin

mutta

- käännyin takaisin, kun polku muuttui kapeaksi reunukseksi ison tiilirakennuksen seinällä eikä turvakaiteita ollut

Tämä ei ollut vielä mitään. Pahinta oli se, että opettajamme Nora Ekström onnistui lähettämään minulle kirjeen - vaikka siis olinkin hukassa jopa itseltäni - ja kirjeessä sanottiin, että:

"Jyväskylän yliopiston sisäisessä tutkinnassa on vakavasti arvioitu, että kandidaatintyösi arvosanaa on laskettava kakkoseen. Toivottavasti voit elää tämän asian kanssa."

Hyvä Jyväskylän yliopiston sisäinen tutkinta! Rakas Nora! En voi. En pysty. Armoa.

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Näin minä tein kandidaatintyöni

Kun aloitin omaa kandidaatintyötäni, yritin googlettaa muiden kokemuksia ja vinkkejä omiensa tekemisestä. En löytänyt oikein mitään, mistä olisi ollut apua. Niinpä kerron nyt miten tein omani ja toivon, että joku saa tästä apua ja osviittaa.


 Työni kansilehti on kuvassa vielä keskeneräinen, valmista en ole näköjään tulostanut enkä saanut siitä tähän hätään kuvaa. Työni lopullinen nimi on siis "Ja niin olen täällä - kuin vapaaehtoinen vanki. Unelma vapaan kirjailijan elämästä".

Aloitimme kandidaattiseminaarin viime syksynä, syksyllä 2015. Kokoonnuimme Jyväskylän yliopistolla ja esittelimme alustavia aiheitamme. Siinä vaiheessa omat ajatukseni vielä harhailivat, enkä ollut ollenkaan vakuuttunut aiheestani: ajattelin tehdä tutkielman siitä, miten vapaasti vapaa kirjailija voi päättää, millaisia töitä tekee tai jotain sinne päin. Halusin jo tuolloin tutkia vapaan kirjailijan elämää, sitä, mitä tuo himottu vapaus tarkoittaa, mutta pidin aihetta liian laajana kandidaatintyöhön. Ohjaajamme Nora Ekström oli kuitenkin sitä mieltä, että vapaus mahtuu näiden kansien väliin ja siitä sitten tutkimukseni tein.

Syyspuoli oli varattu suunnitelmien tekoon. Lukuvuoden aikana olemme kokoontuneet kolme kertaa fyysisesti Jyväskylässä ja muistaakseni kolme kertaa tietokoneen välityksellä eli connect-istuntoon. Varsinaiseen kirjoitustyöhön pääsin vasta keväällä. Sitä ennen olin tehnyt suunnitelman työstä ja etsinyt käytettävät lähteet sekä haastateltavan. Haastattelin yhtä vapaana kirjailijana työskentelevää ihmistä minkä lisäksi käytin lähteinä aihetta sivuavia tieteellisiä tutkimuksia ja muuta kirjallisuutta.

Kirjoitin tutkielman lähes kokonaan pääsiäisenpyhinä. Valmiina oli siihen mennessä vain johdanto. Pääsiäisen jälkeen palautimme työt ohjaajalle ja saimme seuraavassa connect-istunnossa ohjeita työn viimeistelyä varten. Oma työni kelpasi aika hyvin sellaisenaan, jouduin lisäämään vain pienen teoriaosuuden, muutaman lauseen.

Toukokuussa tapasimme taas Jyväskylässä ja esittelimme valmiit työt samalla kun opponoimme toisen opiskelijan tutkielman. Saimme alustavat arvosanat töistämme; sain omastani kiitettävän eli nelosen ja arvosana myös pysyi loppuun saakka. Viimeisen Jyväskylä-tapaamisen jälkeen saimme vielä tehdä pieniä korjauksia töihimme. Minulla se tarkoitti väärin merkittyjen pisteiden paikkojen vaihtamista ja muutamia muita pikku juttuja. Sain kritiikkiä myös yhdestä kappaleesta, joka ohjaajan mielestä olisi pitänyt muuttaa toiseen paikkaan, mutta sitä en tehnyt.

En kokenut työn tekemistä mitenkään vaikeana enkä suurena. Vaikeinta oli päättää aihe ja löytää lähteitä. Itse kirjoittaminen sujui helposti ja kun työ sai olla vain korkeintaan noin 25 sivua pitkä, se ei ollut senkään takia vaativa. Olen kuitenkin kirjoittanut lähes jokaisella kirjoittamisen kurssilla lähes yhtä pitkiä oppimistehtäviä ja kun vielä muutenkin etsin työkseni tietoa ja kirjoitan siitä, niin tämä meni vähän niin kuin muiden joukossa.

Alussa kuvittelin, että yhden kirjailijan haastatteleminen ei riitä, mutta huomasin kyllä nopeasti, että useampi olisi ollut liikaa. Näihin sivumääriin ei mahdu kovin paljon asiaa, sillä 25 sivuun lasketaan myös kansilehti, sisällysluettelo, lähdeluettelot, tiivistelmä, johdanto ja loppupäätelmät. Itse asia, se, mitä jokainen haluaa lukea kun ottaa tällaisen työn käteensä, pitää ahtaa muutamalle sivulle. Paljon kiinnostavaa jää kertomatta.

Se, mistä olin todella tyytyväinen ja kiitän itseäni on se, että tein kirjoitustyön ajoissa, silloin pääsiäisenä. Jos tapojeni mukaan olisin lykännyt kirjoittamista viimeiseen iltaan, olisin ollut pulassa. Ottakaa tämä opiksenne, jos sitä täältä etsitte.

Tutkielmani löytyy myös Jyväskylän yliopiston kirjaston kokoelmista.

Työn yläotsikko on muuten napattu Aino Kallaksen päiväkirjasta ja Kallas esiintyy muuallakin tutkielmassani.

torstai 9. kesäkuuta 2016

Hidasälyinen huipulla

Suoritusmerkintä englannin suullisesta kurssista on tullut. Kurssista sai vain hyväksytyn tai hylätyn ellei erikseen pyytänyt arvosanaa. En pyytänyt - olisiko ehkä pitänyt?

Kandidaattiryhmämme ja -seminaarimme loppukeskustelu Optimassa on käyty. Kerrassaan mitään ei ole nyt tehtävissä. Se tarkoittaa myös sitä, ettei minulla ole kovin kummoista kerrottavaa täällä blogissa ellen sitten eksy vallan sivuraiteille. Mietin jo blogin lopettamistakin mutta sitten ajattelin, etten voi tehdä sitä kun joku ehkä haluaa tietää, mitä niille kustantamoissa edelleen makaaville käsikirjoituksilleni lopulta tapahtuu.

Uskokaa pois, sen minäkin haluan tietää, totisesti. Odotellaan siis yhdessä ja yritetään kuluttaa aikaa.

Optimassa meidän opettajamme onnitteli minua siitä, että olen saanut aineopinnot päätökseen. Itse en osannut ajatella, että tämä olisi vielä onnittelujen arvoinen asia, odotan niitä vasta sitten, kun saan joskus todistuksen tutkinnon suorittamisesta.

Tarkemmin ajatellen asia kumminkin on onnittelujen väärti. Olen nyt saanut - paljon ja perusteellisesti - parasta kirjoittamisen opetusta mitä Suomessa voi.

Pahus vieköön. Niin muuten olen.

torstai 2. kesäkuuta 2016

Mitä ihmettä nyt teen?

Tänään olisin halunnut mennä kesäterassille ja juoda yhden jääkylmän siiderin tai peräti lasin kuohuviiniä. Tai sitten olisin halunnut kävellä jokirantaa ja ostaa jäätelökioskilta pehmiksen, istua penkille, syödä ja katsella ihmisiä kaikessa rauhassa.

Tänään minä olisin halunnut ihan vähän juhlia, sillä tänään oli viimeinen kerta englanninkurssilla ja nyt edessä ei ole mitään ennen syyskuuta, jolloin toivottavasti olen taas englantia opiskelemassa.

En kumminkaan juhlinut, syistä, jotka eivät tähän kuulu. Tulin kotiin, lojuin vähän aikaa television edessä ja aion pian mennä nukkumaan. Jostain iski ihan kauhea väsymys mikä ehkä johtuu siitä tiedosta, että olen opiskellut tauotta syksystä 2011 ja nyt edessä on ainakin kolmen kuukauden tauko. Tahti nyt ei ole ollut mitenkään kova, mutta on siinä sentään siinäkin ollut tekemistä.

Olen nyt opiskellut kirjoittamista yhteensä 90 opintopisteen verran, suomen kieltä 25 op, kirjallisuutta 30 op, aikuiskasvatustiedettä 25 op ja lisäksi kieliopinnot.

Nyt toivon, että kaikki opittu tiivistyy minun päässäni joksikin suurenmoiseksi joka vaatii päästä ulos ja kansien väliin enkä minä voi tehdä mitään muuta kuin antaa sen tulla.

Oi. Voisiko niin käydä?

Tai jos ei suurenmoiseksi, niin joksikin edes.

tiistai 31. toukokuuta 2016

Se kuuluisa hylsy

Tältä se näyttää. Tämä on ihan oikea Hylsy, tuoreeltaan omasta sähköpostistani kopioitu:

"Arvoisa vastaanottaja

Parhaat kiitokset lähettämästäsi kirjaehdotuksesta, johon olemme mielenkiinnolla tutustuneet. Valitettavasti joudumme toteamaan, ettemme kuitenkaan voi sisällyttää sitä kustannusohjelmaamme.

Kunnioittavasti,

KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA

Lasten ja nuorten kirjat"

Tämä hylsy koski helmikuussa lähettämääni lasten kuvakirjatekstiä. Halusin vain näyttää, millainen kustantamojen hylkäyskirje on. Minä olen siis se "Arvoisa vastaanottaja" ja todennäköisesti myös "Lasten ja nuorten kirjat" on joku ihminen, vaikka hän ei nimeään kerrokaan.

Muuten kuuluu hyvää. Opintosuoritusotteeseeni on nyt kirjattu kandidaatintyön kiitettävä arvosana, englanninkurssilla olen jo pitänyt oman suullisen esitykseni ja enää yksi kurssikerta on jäljellä ja sitten edessä on vain pitkä kesä, jonka kuluessa (liian pian) ei tarvitse ajatella mitään opiskelujuttuja.

Enkä edes valehtele kun sanon, ettei tuo hylsy kirpaissut kuin pienen hetken.

lauantai 28. toukokuuta 2016

Mitä minä todella haluan

Palautin äsken lopullisen version kandidaatintyöstäni. Korjasin väärässä paikassa olleet pisteet (toivon mukaan) oikeisiin paikkoihin ja siistin työtä vähän muutenkin. Nyt, kun olen palauttanut sen Koppaan en aio ajatella koko asiaa. En, sillä keksisin kuitenkin jonkun asian, joka olisi pitänyt vielä korjata.

Kandidaatintutkielmajakso ei kuitenkaan ole lopussa. Käymme vielä loppukeskustelun Optimassa, se korvaa tällä kertaa oppimispäiväkirjan.

Odotan jotain helpotuksen tunnetta, mutta epäilen, ettei sellaista tule. Sen sijaan ehkä tulee polte uusiin opintoihin, vaikka olen jo monelle sanonut, etten aio jatkaa maisteriopintoihin. Eikä niihin pääseminen tietenkään edes olisi varmaa.

Opiskelu on miellyttävän työlästä ja asiallisen tuntuista hommaa. Siinä ei ehdottomasti ole mitään vikaa. Mutta onko se sitä, mitä minä todella haluan tehdä vai vain sen todella halutun aloittamisen välttelyä? Miksi minä edes opiskelen kirjoittamista kun en tee sitä ainakaan siksi, että voisin opettaa kirjoittamista muille?

Opettaakin voin ja onhan se jopa hauskaa, mutta kyllä minä ennen muuta haluan osata itse kirjoittaa.


torstai 26. toukokuuta 2016

Viimeinen palaute tuli tänään

Pieniä kuulumisia:

sain terapiakirjoittamisen kurssista palautteen. Arvosana on kolmonen ja palaute tosi lyhyt. Opettajia taitaa jo kevät painaa, ketäpä ei.

Englanninkurssilla käsittelimme tänään kokoussanastoa: mitä ja ketkä tekevät kokouksissa koska ja kuinka. Ei ollut mielenkiintoisinta mitä voi kuvitella, ei ihan helppoakaan. Näin kurssin loppupuolella meidän on myös pidettävä suullinen esitys jostakin itsellemme mieluisasta aiheesta. Kuulimme tänään ensimmäisen esityksen, se koski kemikaalitankkereita, niiden rakennetta ja lastausta. Oma esitykseni on ensi viikolla ja se tulee käsittelemään kirjoittamista.

Kirjojen käsikirjoituksista ei ole kuulunut mitään. Katsoin tänään, että esim. Tammi lupaa vastauksen viimeistään puolen vuoden päästä. Siitä, kun lähetin genreenharjaantumiskurssilla kirjoittamani lastenkirjan Tammeen, tuli 16.5. kuluneeksi puoli vuotta.

lauantai 21. toukokuuta 2016

Varovasti kerron, että...




Tämä maisema jäi eilen taakseni kun kävelin Jyväskylän yliopiston Agorasta kohti rautatieasemaa. Jyväskylä-viikonloput on nyt käyty, ainakin tältä erää.

Aloitimme kandidaatintutkielmien opponoinnin perjantaina ja jatkoimme lauantaina. Oma työni oli viimeisenä. Mitään uusia kehittämisehdotuksia, sellaisia, joita en olisi jo tiennyt, ei tullut. Työn korjailu ei enää vaikuta arvosanoihin, mutta jos ja kun luovutamme ne yliopiston kirjastoon, on mukava, jos pisteet ovat oikeilla paikoilla. Mistä pääsenkin siihen, että lähdeviittausteni pisteet olivat väärin. Nyt, kun katson työtäni, en voi käsittää mitä olen ajatellut pisteitä roiskiessani.

Mitä tästä opimme?
Sen, että kun mielesi tekee painaa palautusnappia ja olet umpikyllästynyt omaan työhösi
malta mielesi
ja lue työ huolellisesti vielä kerran.

Tämä vinkiksi uusille opiskelijoille.

Saimme töistämme arvosanat ja kaikesta huolimatta sain omastani kiitettävän. Ehkä uskallan tämän tässä kertoa, vaikka arvosanoja ei ole vielä kirjattu opintosuoritusotteisiin. Arvosanaan vaikutti myös "huolellinen opponointi", kuten opettaja huomautti.

Olen tietysti tyytyväinen. Jopa onnellinen, jos oikein rohkeaksi heittäydyn.

Kirjoittamisen aineopinnoissa kandidaatintutkielma on ainoa, mitä ei voi tehdä etänä. Proseminaariin (4 op) ja Kandidaatintutkielmaan (6 op) jaettu jakso oli kuitenkin todella hyvin ja opiskelijaystävällisesti järjestetty: ryhmämme kokoontui fyysisesti Jyväskylässä vain kolme kertaa ja loput kokoontumiset hoidettiin Connect-istuntoina eli etänä. Säästimme aikaa ja rahaa mutta säilytimme tärkeän tuntuman ryhmään ja opettajaan. Kiittelimme järjestelyä jo paikan päällä eilen, mutta haluan vielä sanoa kiitos Jyväskylän yliopiston avoimelle yliopistolle ja opettajallemme Nora Ekströmille.

Terv. nimim. tyytyväinen opiskelija


keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Vapaa-ajan ongelma

Olen valmistautunut Jyväskylässä viikonloppuna odottavaan opponointiin. Tarkoitus on, että me opponointiparit tarkastelemme toistemme töitä ja annamme niistä palautetta myönteisessä hengessä.

Ei muuten ole ihan vasemman käden hommaa. Miksi onkin aina paljon helpompi nähdä toisen tekemisissä se mikä ei toimi kuin se, mikä toimii?

Omasta kandidaatintyöstäni tiedän jo nyt, että siellä on pari-kolme kappalejakoa koskevaa virhettä, yksi kömmähdys lähdeluettelossa ja sokerina pohjalla todennäköisesti lähdeviittausten pisteet väärissä paikoissa. En näköjään pysty opiskelemaan niin paljon enkä niin uutterasti, että oppisin laittamaan pisteet paikoilleen. Olen täysin alistunut tähän seikkaan joka on vaivannut minua yliopisto-opintojeni alusta asti.

Tällä viikolla, kandidaatintyön jättämisen jälkeen, olen muutaman kerran havahtunut ihmeelliseen tunteeseen: en tiedä, mitä tekisin. Edessä on monta tuntia vapaata aikaa, eikä minulla ole mitään pakollista kirjoitettavaa. Lehtijututkin on siinä kohtaa kaikki tehty. Vielä ihmeellisempää on se, että tästä on tulossa pysyvää, kirjoittamiset on ainakin tältä erää kirjoitettu.

Tätä asiaa täytyy vakavasti miettiä, mutta ehkä teen sen vasta Jyväskylän jälkeen.

Englanninkurssilla on mennyt ihan hyvin. Huomenna puhumme joistain tilastoista ja sen semmoisista. Tai ainakin yritämme.

lauantai 14. toukokuuta 2016

Lopullista ja kiistanalaista



Kandidaatintyö on valmis, niin valmis kuin tässä vaiheessa voi olla. Se tarkoittaa sitä, että opponoinnin jälkeen saatan joutua vielä viilaamaan jonkun pilkun, mutta isoja muutoksia ei voi eikä saa tulla. Palautin työni äsken Optimaan. Ensi viikolla opettajat lukevat sen ja viikon päästä olen itse Jyväskylässä kuulemassa, mitä opponoijani ynnä muut sanovat siitä.

Nyt olen kirjoittanut - maturiteettia lukuunottamatta - kaikki suomeksi kirjoitettavat, kirjoittamisen aineopintoihin kuuluvat opiskelutehtävät.

Englannin suullinen kurssi jatkuu. Viime viikolla me keskustelimme siellä mm. siitä, pitääkö lasten saada olla koulusta pois lomamatkojen takia. Osallistuin keskusteluun neljän hengen ryhmässä ja olin siinä ainoana sitä mieltä, ettei pidä. Miksikö? Siksi, että lomalle lähtö kesken koulutyön osoittaa koulutyön väheksymistä, opettaa lapsille, että vanhemmat arvostavat lomanviettoa enemmän kuin lastensa tärkeintä työtä ja myös siksi, että lasten eriaikainen lomailu aiheuttaa opettajille lisätyötä ja voi jättää lapset jälkeen opinnoissaan.

En ymmärrä, miksi lomamatkat olisivat kansalaisoikeus, vieläpä niin, että niille lähdetään milloin tahansa milloin halvimmalla päästään.

Tunsin todellakin olevani yksin tämän mielipiteen kanssa. Kuulin, miten sammal ja jäkälä kasvoivat pääni päällä.

Kärsivällisyys, itsekieltäymys ja velvollisuus ovat hienoja ja kannatettavia asioita: kannatamme lämpimästi, joskus jopa kiivaasti sitä, että muut elävät niiden mukaan.

maanantai 9. toukokuuta 2016

En taatusti puhu sinulle mitään

Seisoin tänään iltapäivällä vähän vaille viisi kauppakorkeakoulun käytävällä muutaman muun ihmisen kanssa. Me odotimme, että opettaja tulee ja päästää meidät sisään luokkaan, jossa kohta alkaisi tunti.

Seisoimme vaiti. Muutamat löysivät kiinnostavaa katsottavaa kännyköistään. Minä tarkastelin äärimmäisen mielenkiintoista seinää. Joku seisoi mitään tekemättä ja näkemättä, kuin kuollut.

Missään tapauksessa emme sanoneet sanaakaan toisillemme.

Olimme menossa kommunikaatiokurssille. English Communications Skills. Kunhan ovi avautuisi, ryhmä mykkiä puhkeaisi kuin ihmeen kautta puhumaan englanniksi.

Mikä tuli todistettua.

Olen siis osaltani aloittanut englannin suullisen taidon kurssin joka alkoi jo viime viikolla. Olin kaksi ensimmäistä kertaa pois enkä nyt saa olla enää yhtään jos aion päästä läpi.

Ajattelin etukäteen, että selviän varmasti kurssilta, mutta että muut siellä puhuvat paljon sujuvammin, nuoria kun ovat. Nyt huomasin senkin ennakkoluulon vääräksi. Miten olenkin kuvitellut, että kaikki nuoret osaavat nykyään englantia vaikka kuinka hyvin ja ääntävät kuin paikalliset.

Kauppakorkeakoululla ei muuten ole mitään tekemistä kurssin kanssa, kunhan on antanut tilansa kesäyliopiston käyttöön. Huomenna taas sinne, torstaina samaten. Niin kuluu tämä toukokuun loppu.

lauantai 7. toukokuuta 2016

Jos haluat Irlantiin, lopeta tupakointi



Irlantilaiset näyttävät pitävän kirjoja ja kirjailijoitaan arvossa. Kadulla ja kahviloissa törmää milloin mihinkin kirjailijapatsaaseen tai kirjailijoiden kuvilla koristettuihin looseihin. Yllä olevat kuvat on otettu eilen Galwayssa, jossa sattumalta huomasin tämän sotkuisen kirjakaupan olevan The Irish Timesin äänestyksen viime vuoden voittaja, Irlannin paras kirjakauppa 2015.

Kirjoja ainakin oli paljon. Nämä kuvassa näkyvät hyllyt seisovat kaupan ulkopuolella, katetussa kauppakäytävässä. Sisällä oli ihan samanlainen kaaos.

Nyt olen taas kotona. Viisi päivää kestäneellä reissulla toteutin yhden unelmistani ja kävin Aran-saarilla ynnä ostin sieltä itselleni villatakin. Se taas tulee palvelemaan kirjoitusvillatakkina ja korvaa yli 20 vuotta sitten Tallinnasta ostetun kollegansa joka täysin palvelleena saa siirtyä ansaitsemaansa lepoon.

Kunhan olen toipunut matkan rasituksista - vuosi vuodelta kovemmista - viimeistelen kandidaatintyöni.

Jos joku suunnittelee matkaa Irlantiin niin kerron ihan mielelläni enemmän. Sen voin sanoa jo nyt, että rahaa meni kahdelta ihmiseltä ma-pe reissuun kaikkinensa noin 1600 euroa.

Ja senkin kerron, että tupakka (en polta) on kamalan kallista: aski maksaa 10,50. Sähkötupakka on Irlannissa suosittua.  

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Viimeinen kurssitehtävä on palautettu

Palautin kirjoittamisen aineopintojen viimeisen kurssitehtävän, terapiakirjoittamisen noin kymmenen minuuttia sitten.

Miltä nyt tuntuu? Mitkä ovat fiilikset?

Väsyneet. Mitään suurta vapautumista ei tunnu. Ehkä se johtuu siitä, etten missään vaiheessa ole kokenut opiskelua ahdistavaksi enkä pakoksi. Opiskelu on ollut erittäin hyvä harrastus ja mitä parhainta ajanvietettä.

Ollaan kuitenkin rehellisiä: ei se aina ole niin hauskaa ollut, on kursseja, joiden suorittaminen on ollut hidasta ja tahmaista ja hankalaa. Mikään ei kuitenkaan ole ollut vaikeaa saati ylipääsemätöntä. Niin paitsi tietysti lauseoppi, mutta senkin sain sentään suoritettua kun aikani yritin. Lauseoppi kuului suomen kielen perusopintoihin, jotka suoritin Turun avoimessa ihan vanhanaikaisesti luennoilla istumalla ja tenttimällä.

Nyt minulta puuttuvat enää englannin pakolliset kurssit. Kandidaatintyöni lasken jo valmiiksi, vaikka se vaatii vielä vähän viimeistelyä.

Katsoin äsken opintosuoritusotettani ja laskin, kuinka monta erillistä kurssia olen suorittanut. Jyväskylän avoimessa niitä on 32 ja Turun avoimessa 5. Lisäksi yksi kesäyliopistosta ja kolme, joista ei vielä ole suoritusta. Puhekurssin suoritin jo lukiossa. Mitä tästä nyt tulee? 42. Opintopisteitä tulee lähemmäs 190, en ole ihan varma. Tarpeeksi kuitenkin.

Lysti on maksanutkin, tietysti. Avoimen kurssit ovat maksaneet 50-70 euroa kappaleelta, kesäyliopiston kielikurssit paljon enemmän. Virkamiesruotsiin anoin ja sain Journalistiliitolta apurahan. Kaikkiaan on tainnut mennä noin 2000 euroa. Kirjoja ei ole tarvinnut juuri ostaa, olenkohan koko aikana ostanut neljä tai viisi kirjaa. Kirjastosta saa, kun jaksaa etsiä ja varata ja odottaa. Eikä kaikkia kirjoja suinkaan tarvitse odottaa, suuren osan olen voinut noutaa suoraan hyllystä.

Se, mitä tällä ja koko muulla blogilla haluan sanoa, on se, että lähtekää ihmiset rohkeasti opiskelemaan jos yhtään tunnette kutsumusta! Mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja on tosi paljon eikä tähän tarvita muuta kuin ihan tavallinen pää. Ja sitten se toinen pää, jolla jaksaa istua.

Esimerkiksi tänään on erinomaisen sopiva päivä aloittaa.


keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Puhun kieliä

Sain vihdoin vahvistuksen sille, että minulla on paikka toukokuussa alkavalla englannin suullisen taidon kurssilla. Olin jo huolissani, että ilmoittautuminen on epäonnistunut kun mitään ei kuulunut.

Suhtaudun muuten aika huolettomasti kurssin alkamiseen, uskon, että selviän siitä. Toivottavasti tämä ylimielisyys ei kostaudu.

Tiedän, että olen hyvin kaukana siitä sujuvuudesta, jolla minua paljon nuoremmat puhuvat englantia. He ovat kasvaneet maailmassa, jossa englanti on ollut luonteva osa vähän siellä ja täällä, on ollut tietokonepelejä ja paljon suullisia harjoituksia koulussa, vaihto-oppilasvuosia ja joka puolella soivaa  englanninkielistä musiikkia. Minulta kaikki tämä on puuttunut, edes musiikki ei kiinnostanut nuorena yhtään.

Kielten oppiminen oli minulle helppoa. Kun olin toisella luokalla kansakoulussa, pyysin opettajalta, että saisin tulla kolmasluokkalaisten englannintunneille. Hän lupasi ja niinpä jäin aina tiistaisin kouluun kun muu luokka pääsi kahdeltatoista, olin yhden ylimääräisen tunnin koulussa muuten vain ja sitten kolmasluokkalaisten poikien englannintunnilla yhdestä kahteen. Siihen aikaan tytöille ja pojille englantia opetettiin erikseen. Seuraavana vuonna opettaja olisi ottanut minut neljäsluokkalaisten tunneille, mutta rehtori ei antanut lupaa ja niinpä kävin alkeet kahteen kertaan.

Perusta on siis hyvä, mutta muuten en voi kehua. Tulen toimeen. Saan asiani hoidettua, tavalla tai toisella. Olen päättänyt, etten pelkää puhua enkä ajattele, etten osaa. Taivas ei putoa vaikka tekee virheen.

Toukokuu menee englantia opiskellessa, mutta ensin käyn Irlannissa käytännön harjoituksissa. Kuinkas ne Erean Busin lippuvaraukset nyt vaihdetaankaan oikeisiin lippuihin ja mistä lähtee lautta Aran-saarille?

 

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Freelancer suunnittelee lomaa

Aion ihan pian pitää vähän lomaa. Haluaisin kovasti saada sekä terapiakirjoittamisen kurssin että kandidaatintyöni täysin valmiiksi ennen sitä. Mahdollisuuksia on, ainakin toiseen. Mutta ensin pitää tehdä kaikki ansiotyöt alta pois ja arvatkaa mitä: olen jo melkein tehnyt!

Freelancerin loma on vähän sinnepäin. Täytyy laskea, kuinka kauan rahat riittävät lomailemiseen ja minne asti voisi lähteä. Täytyy muistaa, että vaikka olisi saanut vähän säästöön, loman aikana ei kerry palkkaa eikä sitä saa myöskään heti loman jälkeen, ei ennen kuin on taas tehnyt töitä. Tämä tarkoittaa sitä, että tilille ei tule moneen viikkoon mitään.

Kuinka kauan freelancerilla siis on varaa lomailla? Järkevien laskelmien valossa noin puoli päivää.

Minun isoisäni joka oli naulatehtaalla takomassa hevosenkenkänauloja, sai viikon kesäloman. Luulen, että se riitti, sillä kaksi viikkoa olisi saanut hänet epäilemään olemassaolon tarkoitusta. Isoisän ja minun välissä on vain yksi sukupolvi, se, jonka aikana keksittiin lomallemeno- ja lomaltapaluurahat, vuorotteluvapaat ja pitkät äitiyslomat. Ensin sitä on kummallista ajatella ja sitten on kummallista, että minulla pitäisi ilman muuta olla paremmin. Miten niin?

Jossain välissä olen näköjään saanut yhden uuden lukijan. Tervetuloa!

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Kandidaatintyö on melkein valmis

Meillä tulevilla kandidaateilla oli tänään viimeinen connect-istunto. Kävimme läpi kandidaatintöitämme ja saimme ohjeita niiden viimeistelyyn. Kaikilla tosin työ ei vielä ole yhtä pitkällä kuin omani, mutta seuraavan kerran me kuitenkin tapaamme näissä merkeissä vasta toukokuussa Jyväskylässä ja silloin töiden on oltava niin valmiita kuin mahdollista.

Oma työni ei vaadi enää isoja muutoksia. Opettajan sanoin "se on nyt tasoltaan hyvä" ja arvosana saattaa nousta, jos teen ehdotetut muutokset. Ne tarkoittavat sitä, että minun pitää vielä etsiä joku aiheeseeni liittyvä teoria ja lisätä sitä sinne ja tänne sekä etsiä myös joku ulkomainen lähde. Siinä se sitten melkein on.

Tässä lyhyesti tämän päivän asiat. Kirjasto kutsuu.

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Haluatko toimittajaksi?

Jossain suosituimpien ammattien listalla mainittiin taas media-ala. Toimittajan työ siis kiinnostaa nuoria, vaikka työpaikkoja ei pahemmin ole.

Onko ihme. Isossa julkisuudessa, so. televisiossa, näkyvät toimittajat ovat kauniisti kammattuja, tyylikkäitä ja tavattoman pätevän oloisia. He eivät hätkähdä mistään, vetävät vain kalliista salkuistaan lisää panama-papereita ja pistävät vastapuolen hikoilemaan. Ei auta, vaikka rötösherra vilauttaisi setelinippua, teräksenluja toimittaja hymähtää kömpelölle lahjontayritykselle ja lataa lisää vastaansanomatonta, aukottomaksi tutkittua taustatietoa pöytään.

Onko siis ihme, jos houkuttaa?

Mutta kun oikeasti se ei mene näin. Oikeasti se menee vaikka näin:

teen gallupia paikallislehteen. Gallupin teko on veemäisin homma mitä on. Aiheena ovat kesätyöt, pitää kysyä, oletko saanut kesätöitä.
Ajelen ympäri kuollutta pikku kylää ja tunnen itseni namutädiksi; olen namutäti ilman namuja, vaanin alaikäisiä. Löydän heitä huoltamon baarilta.

Käyn uhrieni kimppuun. Viisitoistavuotiaat eivät normaalistikaan ole tasapainoisia ja nyt, kun heitä haastatellaan lehteen, koko sakki on haljeta innosta.

- Onko sinulla kesätöitä, minä kysyn.

- On,  nuori mies vastaa.

Otan kameran ja tähtään.

-Sitten vähän hymyä, minä sanon.

- Sano pillu, vieressä kiemurteleva kaveri kehottaa.

- Hymyä, sanon minä.

- Sano pillu, sano pillu, kaveri kaakottaa.

- Kuulehan, sanon minä, olen sen verran vanha täti, ettei minun kuulteni käytetä tuollaista kieltä.

- Ai, sanoo poika.

Hetken päästä istun taas pienessä punaisessa autossani ja pyyhin hiet otsalta. Tein uudenvuodenlupauksen etten enää syö autossa. Nyt kaivan hansikaslokerosta lohtupussin juustonaksuja ja tungen kourallisen suuhuni. Takapenkillä kenottaa edelliseltä keikalta lahjaksi saamani mainoslippalakki. Otin sen ilahtuneena, nöyrästi kiitellen vastaan.

Tämmöistä tämä on ja huomaa: minä en sanonut, että tämä on yleensä ottaen kamalaa ja hirveää vaan että tämä on.

Mutta ei siinä mitään. Jos edelleen haluat toimittajaksi, niin ehkä sinusta ei todellakaan ole muuhun.



sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Kirjoittaja pitää vapaapäivän

Epäsäännöllisessä ja välillä vähän kaoottisessa työelämässäni on yksi varma asia: pidän perjantaisin vapaapäivän. Silloin vietän aina aikaa erään hurmaavan 2-vuotiaan kanssa ja yritän kovasti istuttaa häneen rakkauden kirjoihin ja kirjastoon.

Käymme lähes joka perjantai kirjastossa. Turun pääkirjastossa on iso lastenosasto, jonka perällä on mukava leikkipaikka. Katselemme aina kirjaston kuukausittain vaihtuvan näyttelyn ja ihmettelemme lattian alle, lasin taakse rakennettuja pienoismaailmoja. Välillä vien seuralaiseni aikuisten puolelle ja silloin toimitamme Tärkeitä Aikaihmisten Kirjastoasioita. On hyvä huomata, että kirjastossa on paljon erilaisia osastoja ja valtavasti kaikkea mielenkiintoista.

Kirjastoretkemme kruunaa melkein aina käynti kirjaston kahvilassa. Nautimme yhdessä virvokkeita, jaamme ehkä yhden sämpylän, juomme pillimehua ja kahvia ja katselemme ihmisiä. Me molemmat olemme hyvin uteliaita ja haluamme tietää, mitä ihmiset aikovat ja mitä he ovat tulleet tekemään. Joskus ihmiset hymyilevät meille, jostain syystä useammin kaksivuotiaalle kuin minulle.

Viimeksi viereisessä pöydässä istui ilmiselvästi Käsikirjoittajia. Kaksi miestä. He keksivät henkilöhahmoja ja juonenkäänteitä ja tekivät muistiinpanoja. He puhuivat tulevasta tuotannosta ikään kuin se olisi aivan varma. Silloin minä ajattelin, että kirjoittajaa auttaa, jos on hyvä itsetunto. Miehillä usein on. On varmaan parempi, tulee varmemmin totta, jos jo kirjoittamista aloittaessaan ajattelee, että tästä tulee hyvä tai edes jotain kuin että lähtee sillä mielellä, ettei tästä varmaan mitään tule mutta koitetaan nyt.

Pohdin noita kirjoittajamiehiä vielä kotimatkalla. Pieni seuralaiseni oli vähän sokereissa - ylitin kahvilassa valtuuteni ja ostin hänelle jäätelöä - lauleskeli ja huuteli ohikulkijoille.

-Moi, täti!

 Minä työnsin rattaita ja tiesin vaikka en sitä ajatellut, että tässä on kallisarvoisinta mitä on. Silti kirjoittaminen on myös tärkeää. En ole koskaan kyseenalaistanut, etteikö voisi olla sekä-että.

Enkä nytkään kyseenalaista.

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Jos haluat kirjailijaksi...

  ...sinun ei ole pakko opiskella kirjoittamista yliopistossa. Älä siis luule, että yliopistossa, avoimessa tai muualla, kenestäkään tehdään kirjailijaa.

Tämä oli nyt sanottava, kun tuntuu, että jotkut panevat kauheasti painoa kirjoittamisen opiskelulle ikään kuin mikään ei olisi mahdollista ilman sitä.

Jos yliopisto pystyisi muovaamaan kirjoittajasta kirjailijan, niin kai minäkin jo olisin sitä. Antautuisin oikein mielelläni tuollaisen muokkauskoneiston käsiin, jos ei muuta tarvita.

Ilman omaa paloa ja yrittämistä kenestäkään ei tule mitään. Kirjoittamisen opiskelu auttaa ymmärtämään, mitä on tekemässä, mutta se ei tee mitään kirjoittajan puolesta.

Jos joku ajattelee, että kyllä minäkin sitten kun pääsen opiskelemaan, niin se jo jotenkin viestii siitä, ettei hommasta tule valmista.

Ei sitten vaan nytten.

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Lopun alkua ja vieroitusoireita

Niin tässä nyt kävi, että ilmoittauduin eilen terapeuttisen kirjoittamisen kurssille. Kävin tänään kirjastossa hakemassa yhden kirjan - loppuja en saanut heti, pistin varaukseen - ja aloitin äsken oppimistehtävän kirjoittamisen.

Olo on nyt lähes harras, onhan alkanut kirjoittamisen opintojeni viimeinen kurssi. Jostain syystä luulin, että kurssi on vaativa, mutta kun nyt katson tehtäviä, ne tuntuvat hyvinkin helpoilta. Mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö tästäkin kurssista voisi yrittää ottaa kaikkea hyötyä irti.

Tämä kurssi täytyy saada valmiiksi 16.5. mennessä, jos haluan siitä arvion tänä keväänä. Jos ihmeitä ei satu, saankin.

Ensimmäisessä tehtävässä on määrä pohtia kirjoittamisen terapeuttisia ulottuvuuksia. Ensimmäiseksi minulle tuli mieleen se, mitä tapahtuu, jos ei kirjoita. Siitä saa vieroitusoireita, enkä nyt laske leikkiä.

Minulta meni todella kauan, ennen kuin tajusin, mistä kirjoittamattomien kausien kummallinen olo johtui. Miksi pää tuntui ihmeen höttöiseltä, olo kaikin puolin kömpelöltä ja koko ajan oli kuin jossain toisessa todellisuudessa. Oli vaikea käsittää, että tämä johtui kirjoittamattomuudesta, kun en kerran ole mikään luovan kirjoittamisen ammattilainen. Miksi tavallisten, tylsien lehtijuttujen tekemisestä tulee riippuvaiseksi?

Kai siinä sitten jotenkin jäsentää jotain tärkeää samalla kun kirjoittaa, vaikka näkyvä tulos olisi rutikuivaa asiaa.

Vähän pelottavaa tässä on se, että jos asiakirjoittajan pääkoppa toimii näin, miten sille sitten käykään, jos tosissaan yrittää luoda jotain uutta? Olen saanut kuitenkin sen verran maistaa aitoa luovan kirjoittamisen lumoa, että tiedän, miltä se tuntuu. Se tuntuu niin hyvältä, että siitä voi mennä pää sekaisin. Joiltakin on mennyt.

Olisi hauska tietää, miten muut kirjoittajat kokevat. Onko teillä vieroitusoireita? Tai jotain vielä pahempaa?

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Kandi on nyt kertaalleen tehty

Kandidaatintyö on nyt kirjoitettu kertaalleen. En järjestänyt itselleni pääsiäiseksi yhtään mitään muuta ohjelmaa kuin kirjoittamisen.

Työ syntyi lopulta niin helposti, etten millään voi uskoa sen olevan valmis. Eikä olekaan, yksi lähdekirjakin on vielä matkalla - jouduin ostamaan yhden kirjan, jota en saanut kirjastosta eikä se ole vielä tullut.

Olen nyt joka tapauksessa siinä tilanteessa, että työ on kertaalleen tehty ja seuraava connect-istunto on vasta 19.4. Silloin saan lisää ohjeita työn viimeistelyyn, mutta siihen asti minulla olisi aikaa tehdä jotain muuta.

Laskin taas opintopisteitäni. Kun saan kandidaatintyön (6 op) tehtyä ja pakolliset englanninkurssit (2 op + 4 op) suoritettua, minulta puuttuu enää yksi opintopiste. Koska yhden pisteen kursseja ei juuri ole, aion suorittaa viiden pisteen terapeuttisen kirjoittamisen kurssin. Alunperin ajattelin suorittaa sen kesällä, mutta nyt mietin, josko ilmoittautuisin heti ja aloittaisin saman tien. Parhaassa tapauksessa terapeuttinen kirjoittaminen olisi suoritettu kesään mennessä ja sitten minulla ei olisi minkäänlaisia opiskelupaineita kesällä. Ajatus houkuttelee kovasti.

Kandidaatintutkielma on tietysti paljon pienempi työ kuin gradu. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, että mahtaako se paljon puhuttu Iso Gee sittenkään olla niin hirveä juttu? Eikö se rakentuisi ihan samalla metodilla kuin pikkusisaruksensa, sillä, että kerää aineistot, istuu niiden keskelle ja ryhtyy kirjoittamaan?

Tämä ajatus saattaa vielä singahtaa kipeästi omaan nilkkaani. Saas nähdä.

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Lisää kirjailijahaastattelusta

Uskollisin - ehkä ainoa - lukijani pyysi kertomaan lisää kirjailijan käynnistä. Saamasi pitää, vaikka ihan kaikkea en halua tässä paljastaa, kun siitä ei asianosaisen kanssa ollut sopimusta. Sanon siis kuten Viranomainen: en voi kommentoida yksittäistä tapausta, mutta ihan yleisellä tasolla voin sanoa, että...

kirjailijat ovat ihmisiä. Tiedän, sitä on liki mahdoton uskoa, mutta näin on. Olen saanut haastatella vuosien varrella muutamia kirjailijoita ja he kaikki ovat paljastuneet ihmisiksi. Jotkut ovat ehkä vähän erikoisia, mutta kun kirjoittaa työkseen, tulee helposti omituiseksi. Sitä varten ei tarvitse edes olla kirjailija, pelkkä kirjoittaja riittää.

Asiaan.

Kirjailija, jota nyt viimeksi haastattelin omassa keittiössäni, on tehnyt pitkähkön uran ja julkaissut useita aikuisten ja nuorten romaaneja sekä läjäpäin muuta tekstiä. Hän on vapaa kirjailija ja elättää itsensä kirjoittamalla. Keskustelumme aiheena oli juuri vapaan kirjailijan elämä mihin hän kertoi olevansa tyytyväinen.

Se, mikä ehkä kiinnostanee kaikkia kirjailijuudesta haaveilevia on tämä: kirjailijan suhde kirjailijan työhön oli varsin käytännöllinen. Hän sanoi, että kuka tahansa pystyy kirjoittamaan kirjan, jos tahtoo. Ainakin jos osaa käyttää (tieto)konetta. Hänen mielestään kirjojen kirjoittamisessa ei ole mitään ihmeellistä. Omaa esikoistaan kirjoittaessaan hän oli varma, että se julkaistaan ja näin myös kävi. Julkaisu oli iso juttu kirjailijalle mutta muu maailma ei siitä notkahtanut suuntaan eikä toiseen.

Kirjailija sanoi, että hän olisi aikoinaan hyötynyt, jos olisi voinut käydä kirjoittajakursseja tai opiskella kirjoittamista vaikka avoimessa yliopistossa kuten minä nyt teen. Tämän tulkitsin niin, että hän pitää kirjoittamisen opiskelua hyödyllisenä myös muille. Kurssien käymisen hyödyllisyys tulee hänen mukaansa myös siitä, että kursseilla opiskelijoille kerrotaan kirjailijan työstä ja elämästä jotta odotukset eivät olisi ihan epärealistisia.

Miksi juuri tästä ihmisestä on tullut ammattikirjailija? Sitä en voi tietenkään tietää, mutta luulen, että hänestä on tullut kirjailija siksi, että hän on päättänyt pyrkiä kirjailijaksi ja tehnyt ahkerasti töitä. Hän on istunut ja kirjoittanut. Hän on uskonut itseensä ja ollut sinnikäs.

Kirjailijan elämä ei vaikuttanut mitenkään glamoröösiltä. Hän aloittaa kirjoittamisen heti aamulla ja jatkaa sitä niin kauan kuin jaksaa. Viikonloput hän yrittää pitää vapaata. Mistään punaisista matoista ja muista kemuista ei tullut mainintoja, mutta sen hän sanoi, että olisi mukava käydä joskus kaupungilla, jos jaksaisi. Yleensä ei jaksa.

Tämmöisiä puhuttiin. Oliko tästä nyt jotain apua?





 

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Kirjailija kävi meillä

Tein tänään kandidaatintyöhöni liittyvän kirjailijahaastattelun. Nyt kaikki aineistot ovat koossa, enää ei tarvitse kuin kirjoittaa.

Kirjailija kävi meillä kotona ja jostain syystä se jännitti minua kamalasti. Jostain syystä näin myös tarpeelliseksi valmistautua haastatteluun pesemällä kellarin lattian, tuulettamalla kaikki eteisessä roikkuvat vaatteet ja mankeloimalla pöytäliinan. Se auttoi hermostumiseen joskaan ei varsinaisesti edistänyt haastattelua.

On aina valtavan mielenkiintoista keskustella kirjailijoiden kanssa. Voisin puhua heidän kanssaan kaksi päivää putkeen eikä sittenkään riittäisi. Ei mistään kirjallisuudesta ja semmoisesta, tietenkään, vaan siitä, miten he tekevät sen, miten he onnistuvat kirjoittamaan kirjoja ja vielä enemmän: mitä heillä on sellaista, mitä minulla ei ole vaikka tahtoisin.

Mitä enemmän opin kirjoittamisesta ja kirjailijoista, sitä enemmän minua harmittavat kaikki turhanpäiväisiin askareisiin hukatut vuodet ja vuosikymmenet. Kaikki siivoukset ja mankeloinnit ja hyllynreunapitsit, kun olisi pitänyt opetella kirjoittamaan.


tiistai 15. maaliskuuta 2016

Murheita tekniikan kanssa

Tänään meillä kandidaatintöitämme aloittelevilla oli connect-kokoontuminen eli kokoonnuimme etänä kukin kotoaan. Istunto alkoi klo 16.00.

 Avasin koneeni 15.30 ja totesin sen pimeäksi.

Että kuinka ja miksi sen pitää tapahtua juuri silloin, kun siitä voi olla eniten vahinkoa?

Puolisen tuntia kului katastrofitunnelmissa, mutta lopulta kone palautui normaaliksi ja pääsin istuntooni. Olin häpeällisen huonosti valmistautunut, sillä opponointiparini työ oli tulostamatta ja tulostin ei toiminut, sekään. Siitä aiheutui lisää harmia ja lopputulos oli se, että parini sai todella vähän palautetta omasta tekstistään ja minä lisää syytä hävetä kaikkien entisten syntien päälle.

Sain kuitenkin omasta tekstistäni ihan positiivista palautetta ja voin nyt hyvillä mielin jatkaa kandidaatintyön tekemistä. Siihen liittyvän kirjailijahaastattelun aion tehdä ensi viikolla.

Tänään tuli myös arvio Haastattelu ja havainnointimenetelmien kurssista. Sain kolmosen. Kirjoittamisen aineopinnoissa olen saanut eniten kolmosia. Arvion tärkein anti oli se, että kandidaatintutkimukseeni liittyvät haastattelukysymykset arvioitiin kelvollisiksi.

Mitä vielä?

Ainakin se, että sain myös vahvistuksen sille, että englannin suullinen kurssi, jonka aion suorittaa Turussa toukokuussa, hyväksytään kaiken todennäköisyyden mukaan myös Jyväskylän yliopistossa.

Tavoitteeni on nyt se, että kandidaatintyö on kirjoitettu viimeistään huhtikuun loppuun mennessä.

maanantai 14. maaliskuuta 2016

The first cut is the deepest

Pakko turvautua ulkomaankieleen, se tuntuu kuvaavan parhaiten sitä, mistä nyt kirjoitan.

Ensimmäinen viilto sattuu eniten. Wannabe-kirjailijalle se tarkoittaa sitä, että ensimmäinen hylsy on kipein. Kaikki sen jälkeen tulevat sattuvat vähemmän.

Miksikö?

Siksi, että ensimmäinen ampuu korkeimmalta. Siihen asti mielessä on vielä voinut olla niinkin hurjia ajatuksia, kuin että käsikirjoitus saa mahtavan vastaanoton, hullaannuttaa kustannusväen ja kun he keksivät tarpeeksi superlatiiveja, viittä vaille jymykirjailija saa huikean kustannussopimuksen ja tarjouksen elämän loppuun jatkuvasta, tuottoisasta yhteistyöstä.

Ensimmäinen hylsy murskaa toiveet. Jos ensimmäinen hylkääjä ei nähnyt käsikirjoituksessa riittävästi potentiaalia, niin ei kai häntä sentään voi syyttää ammattitaidottomuudesta? Ei voi, pakko vain niellä se totuus, ettei käsikirjoitus ole tarpeeksi hyvä.

Sain ensimmäisen hylkäyksen kuvakirjan käsikirjoituksesta. Viisi muuta kustantajaa ei ole vielä sanonut mitään.

Miltäkö tuntuu? Paskamaiselta. Se on juuri se paska fiilis, tätä se tarkoittaa.

Tiedän, että jos olisin nuorempi ja kirjoittajana kokemattomampi, tuntuisi vielä paljon pahemmalta. Nyt selviän ehkä päivän kestävällä  vit harmituksella ja jatkan taas elämääni normaalisti. En edes ajattele kustantamoissa olevia käsikirjoituksiani juuri lainkaan.

Käsikirjoitusten tilanne on nyt seuraava: lastenkirjan käsikirjoitus lähti kuudelle kustantajalle viime marraskuun puolivälissä ja yhdelle tämän vuoden helmikuussa. Neljä kustantajaa on hylännyt sen, kolme ei ole vielä vastannut.

Kuvakirjan käsikirjoitus lähti kuudelle kustantajalle helmikuussa, yksi on hylännyt sen ja viisi ei ole vielä vastannut.

Tähän ei ole mitään lisättävää.

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Kandidaatintyö ei ole iso juttu, mutta...

Kandidaatintyön välitehtävä on valmis. Kirjoitin työhöni johdannon, selvitin käsitteet ja annoin esimerkkejä aihetta sivuavasta aikaisemmasta tutkimuksesta. En palauttanut sitä vielä Optimaan, viimeinen palautuspäivä on huomenna.

Kandidaatintyö ei ole mikään iso juttu, mutta kun sitä tekee ensimmäistä kertaa, kaikki pitää opetella. Vaikka kirjoittamisen opiskelijoille sallitaan enemmän luovia ratkaisuja kuin muilla aloilla, pitää kandidaatintyön kuitenkin täyttää tietyt vaatimukset. Se, mitä ne "tietyt" ovat, on minulta vähän väliä hukassa.

Olen oppinut yhtä ja toista. Ensinnäkin sen, että pienenkin tutkimuksen tekijä hyötyisi suuresti riittävän isosta ja sotilaallisessa järjestyksessä olevasta työpöydästä. Oma lokerikko muistiinpanoille, oma hylly (oi!) tutkimuksille ja toinen muulle kirjallisuudelle. Kaikki omilla paikoillaan, heti löydettävissä ja otettavissa.

 Ei, mitä nyt hourin: ei löydettävissä kun ei tarvitse etsiäkään.

Omani on tietysti kaikkea muuta. Sen jälkeen, kun luovuin ranskalaisesta, kirsikkapuisesta kirjoituspöydästäni (kun koira oli ensin syönyt sen piloille) ja korvasin pöydän alunperin porrastasanteeksi tarkoitetulla, kahden kaapin varassa olevalla puulevyllä, olen kärsinyt koko ajan siitä, että tilaa on liian vähän. Eipä sitä ollut liikaa ennenkään, mutta nyt, kun teen paljon ansiotöitä ja yritän sovittaa samalle pöydälle sekä kaikki työhön liittyvät paperit että tutkimukseeni tarvittavat kirjat, paperit ja muut lappuset, kaikki on koko ajan hukassa. Se on sietämätöntä!

Yritin korjata tilanteen. Otin kaapin päällä odottaneen tyhjän pahvilaatikon tuohon viereeni lattialle ja päätin säilyttää siellä kaikki muistiinpanot. Laatikossa on jo monta viikkoa kyhjöttänyt yksinäinen mikäliekauppalappu, mutta ei siellä mitään muistiinpanoja ole. Taivas varjele, miksipä olisikaan, kun tarvitsen niitä tässä pöydällä?

Kaiken etsimiseen menee hirveästi aikaa. Ja kun viimein löydän, en enää muista, mitä varten etsin.

Tätä taustaa vasten on ihmeellistä, että yleensä syntyy mitään, saati jotain tieteellistä ja silti niin vain tapahtuu.

Toinen oppimani, ihan vähän oppimani asia on aavistus siitä, millaista ahdistusta gradun tai peräti väitöskirjan tekeminen voi aiheuttaa. Kaikki kunnia niille, jotka siitä ovat selvinneet ja ehkä hoitaneet samalla monta muuta asiaa, pieniä lapsia esimerkiksi.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Kun on kotona, on aikaa

Kielikurssiasiassa on tapahtunut sen verran, että asiaa kysyttyäni sain Jyväskylän yliopistolta tiedon, että Turussa jo suorittamani ruotsin kurssi kelpaa myös heille, samoin englannin kirjallinen, johon olen aikeissa mennä syksyllä. Englannin suullinen, johon olen ilmoittautunut Turkuun, on vielä epävarma.

Tällä viikolla kaikissa töissäni on ollut yksi päämäärä: pitää huominen aamupäivä tyhjänä, jotta voisin kirjoittaa kandidaatintyöni välitehtävää, joka pitää palauttaa viimeistään sunnuntaina. Ehdottomasti en aio olla kenenkään käytettävissä ennen puoltapäivää - paitsi sen hoitokoiran, jonka pitää päästä aamulenkille.

Tässä ollaan muuten erään, freelancerille kovin tutun asian äärellä: miten saada ympäristö arvostamaan freen työaikaa tai miten oppia arvostamaan sitä edes itse? Lasketaan nyt sitten opiskelukin työajaksi tässä kohtaa.

Se, joka aikoo jäädä kotiin tekemään jotain työtä, saa olla varma, että hänellä uskotaan tämän tapahduttua olevan aina aikaa



hoitaa
                         asioita
           isoja
                               ja               järjestää                      pieniä
ihmisiä  
                         ihan
                                      vaan                                   hoitaa hoitaa hoitaa
             vähän
olla                                                         aina
                        koiria
                                             käytettävissä
        tavattavissa

                                                                       puhumaanpuhelimessanointuntikerrallaan

ILMAN MUUTA 


koska eihän hän, freelancer siis, tee mitään tai jos tekee, sen voi tehdä joskus toiste.




maanantai 7. maaliskuuta 2016

Vapaan kirjoittajan työpäivä

Tänään on ollut ihan tavallinen päivä. Päivä, jonka kulkua en muistaisi enää viikon päästä ellen tallettaisi sitä nyt tähän. Tällaisia päiviä - ei koskaan täysin samanlaisia - on ollut vuosikymmenien aikana tuhansittain. Tämä on vapaan kirjoittajan tavallistakin tavallisempaa elämää:

6.50 Herään. Elämäni ylellisyyksiin kuuluu se, etten yleensä tarvitse herätyskelloa: herään, kun olen nukkunut tarpeeksi ja koska menen aika säännöllisesti nukkumaan, myös herään säännöllisesti ja ajoissa.

Keitän kahvia ja luen sanomalehden.

7.40 Otan kolmannen kahvimukillisen mukaani ja menen työhuoneeseen. Avaan koneen ja kirjoitan jutun, jota olin eilen tekemässä. Lehdessä, johon se tulee, on taittopäivä. Juttu on valmis vajaan tunnin kuluttua. Tarkistan sen pariin kertaan ja lähetän toimitukseen sekä jutun että kuvat.

9.00 Juuri lähettämääni juttuun liittyvä ihminen soittaa. Hän haluaa vielä nähdä jutun. Luen sen puhelimessa ja huomaamme, että pari sanaa täytyy poistaa. Teen muutokset ja lähetän korjatun jutun uudelleen toimitukseen.

9.10 Käyn suihkussa ja saan vihdoin vaatteet päälleni. Tytär soittaa ja kysyy, voinko olla lapsenvahtina vähän aikaa. Sanon, että valitettavasti en voi.


Tein eilen kaksi juttua. Kirjoitin toisen jo illalla ja lähetin sen haastateltavan nähtäväksi. Juttu käsitteli kirkkotaidetta ja koska en ole vähääkään sen asiantuntija, halusin olla varma, että asiat ovat jutussani kohdallaan. Toivoin, että haastateltava kertoo mahdollisista korjauksista viimeistään aamulla ennen yhdeksää. Mitään ei ole kuulunut, joten ryhdyn tavoittelemaan haastateltavaani. Onnistun siinä vähäisen etsiskelyn jälkeen ja saan lupauksen pikaisesta asiaan palaamisesta.

10.00 Valmistelen päivän ruoan siten, että voin jättää sen uuniin kun lähden jutuntekoon.

10.35 Palaan työpöytäni ääreen. Eilinen kirkkotaidehaastateltava on vastannut ja tehnyt pari korjausta juttuuni. Olen tyytyväinen: aihe tuntui niin vaikealta, että olisin voinut kirjoittaa vaikka mitä pöljyyksiä. Viimeistelen jutun ja lähetän sen ja kuvat toimitukseen.

11.30 Lähden jutuntekoon. Varmistan, että minulla on kamera, lehtiö, kynä ja silmälasit. Katson myös, että kamerassa on muistikortti. Huomaan, että suosikkikynästäni on muste loppu. Ilahdun, kun löydän itseltäni toisen samanlaisen kynän. Pistän ruoan uuniin ja lähden.

15.00 Palaan kotiin. Syön ja vaihdan pari sanaa miehen kanssa. Menen kirjoittamaan. Otan työn alle edellispäivänä tehdyt jutut, joilla ei ole vielä kiire.

16.15 Toinen tytär soittaa ja kysyy, voinko ottaa hänen koiransa hoitoon loppuviikoksi. Lupaan.

18.40 Saan jutut kirjoitettua ja lähetän ne haastateltavien nähtäväksi. Otan muistikortin kamerasta ja tutkin hetken aikaa kuvia, jotka otin päivällä.

19.00 Suljen koneen ja lähden kävelylle.

21.12. On juuri nyt. Kirjoitan päivästäni joka ei ollut millään tavalla poikkeuksellinen tai mieleenpainuva. Ihan tavallinen päivä.

Opiskelun eteen en ole tänään tehnyt mitään. Sunnuntaina on kuitenkin palautettava välitehtävä Optimaan, joten tällä viikolla on pakko löytää aikaa sen kirjoittamiseen.


tiistai 1. maaliskuuta 2016

Jääkö tämä nyt kielikurssista kiinni?

Mahtaako minulle käydä vielä ohraisesti tutkinnon valmistumisen kanssa? Selasin taas englanninkursseja ja totesin, että niitä ei joko ole tai jos on, ovat mahdottomia minulle. Pahus sentään.

Ilmoittauduin hätäpäissäni Turun avoimen toukokuussa pidettävälle suullisen taidon kurssille vaikka en tiedä, hyväksyykö Jyväskylän yliopisto sitä. Jyväskylän tutkintovaatimuksiin kuuluu kaksi kolmen opintopisteen suuruista englanninkurssia, Turussa tarjolla on kaksi kurssia, joista toinen on kahden pisteen ja toinen neljän. Pisteitä on yhtä paljon mutta painotus erilainen.

No, se kahden pisteen kurssi oli nyt ainoa tähän hätään mahdollinen. En maksa sitä ennen kuin saan vahvistuksen hyväksyttävyydestä. Tässäkin on se huono puoli, että olen ensimmäisen kurssiviikon pois Suomesta.

Tein eilen netistä löytämäni taitotasotestin ja totesin olevani edelleen B2-tasolla englannissa. Se on ennenkin todistettu eikä mitään edistystä ole näköjään tapahtunut. B2-tason pitäisi olla riittävä korkeakouluopiskelijalle, mutta ei se käytännön elämässä oikein riitä muuhun kuin kevyeen jutusteluun. Kielitaito on ilman muuta yksi kehitettävä asia.

Jaa, mutta miksiköhän juuri siivosit pöydältäsi kieli-cd:t, jotka odottivat kuuntelemistaan monta kuukautta?

Muuten olen selaillut kandidaatintyöhön keräämiäni lähdeteoksia ja poiminut niistä käyttökelpoisia kohtia. Jos ehdin, käyn tänään kirjastossa hakemassa lisää.

Iltalukemisena minulla on parhaillaan F.E.Sillanpään Hurskas kurjuus. Otin sen työn alle, koska tulen opponoimaan kurssikaverini mm. tätä kirjaa käsittelevää työtä. On muuten erinomainen kirja, suosittelen.

Katkerahkona sokerina pohjalla: Kustannus Sammakko ilmoitti eilen, ettei halua lastenkirjaani kustannusohjelmaansa. Ei kai se heille oikein olisi sopinutkaan, mutta lähetin, kun on sentään turkulainen.

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Enää ei puutu paljon

Haastattelu ja havainnointikurssi valmistui vasta tänään, mutta nyt tehtävä on lähetetty. Nyt voin keskittyä pelkästään kandidaatintehtävään ja varoitan itseäni vakavasti ilmoittautumasta millekään uudelle kurssille ennen kuin se on valmis.

Muista se, Pirkko.

Kirjoittamisen aineopintoja on kasassa nyt 49 opintopistettä kun tänään palautettu kurssi lasketaan mukaan. Muuten opintopisteitä on niin paljon, että kandidaatintyön lisäksi minun pitää suorittaa vielä pakolliset englanninkurssit sekä yksi pakollinen kirjoittamisen kurssi. Enköhän saisi noita tehtyä tänä vuonna?

Eikä sitten muuta kuin töihin. Tai voisin sentään siivota työpöytäni.

torstai 25. helmikuuta 2016

Olen kirjoittanut jo vaikka kuinka kauan

Loistava päivä! Haastattelu ja havainnointikurssi on oppimispäiväkirjaa vaille valmis.

Minulla on hiihtoloma kansalaisopistosta, joten vaikka tänään on torstai, olen ollut kotona koko päivän. Yksi juttukeikka piti olla, mutta sekin siirtyi tuonnemmaksi.
Kirjoitin aamulla yhden kiireellisen jutun, viimeistelin yhden toisen ja tein pari muuta pikku asiaa. Sitten kävin pitkällä kävelylenkillä ja tartuin kurssitehtäviin. Kirjoitin niin kauan kuin jaksoin, tein toisen lenkin ja kirjoitin loput. Hyvä minä.

Nyt en ole kyllä yhtään varma, olenko tehnyt kaikki tehtävät oikein. Varsinkin tehtävä, jossa piti ensin kirjoittaa pari sivua havaintoja ja sitten tehdä pari sivua tutkimusta näistä havainnoista, oli vähän hämärä. Lopuksi piti vielä tehdä pieni fiktiivinen pätkä havaintojen pohjalta ja se kyllä sujui.

Kaiken tämän kirjoittamisen keskellä mieleeni tuli - ensimmäistä kertaa ikinä - että minä olen jo kirjoittanut työkseni aika kauan, jopa niin kauan, että se saattaisi jollekin riittää. Sitten piti oikein laskea ja kyllä vaan, vähän näkökulmasta riippuen minä olen kirjoittanut työkseni 36 tai 38 vuotta. Enimmäkseen aika tyhjänpäiväisiä juttuja, mutta jos ne kaikki laittaisi perätysten niin aika pitkä tarina siitä tulisi.

Vielä on kuitenkin kirjoittamista. Nyt teen päiväkirjan. Kun oikein pistän naputellen niin sekin valmistuu vielä tänään.

tiistai 23. helmikuuta 2016

Taas yksi hylsy

Ihan lyhyesti: Art Houselta tuli hylkäysviesti lastenkirjasta, siis siitä, minkä tein genreenharjaantumiskurssilla. Ehkä olen nyt wannabekirjailijaurani huipulla, sillä lähettäjä ensinnäkin pahoitteli vastauksen viipymistä (vasta kolmen kuukauden jälkeen!) ja toiseksi sanoi käsikirjoitusta huolella tehdyksi ja mielenkiintoiseksi.

Mikähän minua tänään vaivaa, mutta tällä kertaa hylsy ei tunnu miltään. Olihan siinä sentään tuo huolella tehty ja mielenkiintoinen.

Muuten yritän nyt tehdä haastattelu ja havainnointikurssin äkkiä valmiiksi. Ei muuten, mutta siihen liitetään tulevan tutkimukseni tutkimuskysymykset ja niistä saatava palaute on nyt tärkeää.

Olenko sanonut jo, että KIKA426 on todella nimeltään haastattelu ja havainnointimenetelmät? Ei siis haastattelu- ja havainnointimenetelmät, kuten ainakin minun tekee koko ajan mieli kirjoittaa.

lauantai 20. helmikuuta 2016

Pieni ravintola-arvostelu ja matkakertomus

Kotiuduin äsken Jyväskylästä. Kävin siellä esittelemässä tulevaa tutkimustani ja kuulemassa muiden esityksiä.

Menin jo eilen, vaikka olimme yliopistolla ainoastaan tänään. Matka on kuitenkin niin pitkä, ettei Jyväskylään kannata Turusta lähteä aamutuimaan, ei ainakaan, jos aikoo pysyä päivän hereillä. Olin perillä puoli viiden jälkeen iltapäivällä ja kävin ajankuluksi katselemassa kävelykadun kauppoja. Jyväskylän pieni keskusta on ihan viehättävä paikka ja kesällä uskoakseni oikeinkin viehättävä.

Yövyin tällä kertaa Hotelli Miltonissa.



Hotelli on hyvällä paikalla lähellä yliopistoa, osoite on Hannikaisenkatu 29. Maksoin tästä huoneesta 70 euroa ja olin tyytyväinen. Hotelli on siisti ja viihtyisä, aamiaisravintola oikein nätti. Aamiainen oli minun tarpeisiini hyvä vaikka pekonia ei ollut ja keitetyt kananmunat olivat kylmiä.

Tässä tämä pieni ravintola-arvostelu.

Tänään lauantaina ryhmämme kokoontui klo 10-15 yliopiston Agora-rakennuksessa. Jokaiselle oli varattu viisi minuuttia oman tutkimuksensa esittelemiseen minkä jälkeen siitä keskusteltiin.

Tutkimusselostukseni sai ymmärtääkseni ihan suopean vastaanoton. Sain myös hyviä neuvoja. Juuri nyt tunnen jopa intoa ryhtyä tekemään tutkimusta. Jokainen sai tällä kerralla yksilöllisen tehtävän, joka pitää olla valmiina ennen meidän seuraavaa connect-istuntoamme 15.3. Oma tehtäväni on kirjoittaa tutkimukseeni tulevaa teoriaosuutta ja määritellä ja selvittää käsitteet.

Ryhmässämme on enää kahdeksan jäsentä, yksi on jättänyt kesken. Harmi. Nyt, kun on päässyt jo näin pitkälle, olisi todella ikävää joutua lopettamaan.

Tämä kirjoittamisen aineopintojen loppuvaiheen seuraaminen voi ehkä aiheuttaa sen näköharhan, että kyseessä olisi jotain kovin monimutkaista ja sangen älyllistä toimintaa. Voin vakuuttaa, että monimutkaista tämä ei ole ja älyllisyyden puolesta ei kannata tuntea huolta. Jos minä tuolla pärjään, niin kyllä siellä pärjää kuka vaan.

Eikä tämä ole mitään vaatimattomutta, vaan realismia.