Kuten tänään.
- En saa mitään selvää sinun puheestasi, mies sanoi.
Minä istuin nojatuolissa voileipä kädessäni parkumassa. En voinut syödä enkä puhua enkä ainakaan hillitä itseäni. Se, että maailma on epäoikeudenmukainen ja toisin paikoin todella paska paikka, ei ole yllätys minulle, mutta välillä, kun se paskamaisuus oikein tulee lähelle, en tahdo millään kestää.
Tapasin juttukeikalla naisen, jolla on kolme suloista lasta, ihan kuin minulla. Hän ja minä olemme naisia ja äitejä ja ennen kaikkea ihmisiä, mutta muuta yhteistä meillä ei ole. Minun mieheni makaa sohvalla katsomassa televisiota, hänen miehensä makaa sairaalassa itsemurhapommittajan uhrina. Naisella ja hänen lapsillaan ei ole mitään paikkaa, minne mennä, sillä Suomi on lähettämässä heidät pois täältä. Jonkun käsittämättömän säännön tai ohjeen perusteella he eivät ole turvapaikkaa vailla.
Sitä minä itkin.
Ei minusta ole toimittajaksi. Ei olekaan, olen aina tiennyt sen. Olen ehdottomasti enemmän kirjoittaja, se, joka ryömii tyytyväisenä koloonsa, sulkee oven ja mielikuvittelee kaiket päivät. Jos joutuisin jatkuvasti kohtaamaan todella kovia ja julmia asioita, olisin pian henkisesti täysi raunio.
On sietämätöntä nähdä kärsiviä ihmisiä ja tietää, ettei pysty auttamaan. Kynä on maailman tehokkain ase, sanotaan, ja varmaan onkin. Mutta tässä asiassa kynällä ei tee mitään, pommeilla vielä vähemmän.
Miksi hyvä on joskus niin vaikean takana, mahdotonta? Pahaan sen sijaan pystyy kuka ja koska vaan.
Joskus minäkin itken ihan samojen asioiden tähden. Itken surua, pahaa oloa, voimattomuutta, häpeää. Näitä surullisia tarinoita tulee koko ajan lisää. Ja kun heidänkään osansa, jotka turvapaikan ovat onnistuneet edes väliaikaisesti saamaan, osa on olla saamatta perheitään luokseen, itken toisenkin kerran <3
VastaaPoistaNiinpä. Ja kuinka helppoa on mennä sen taakse, ettei kuitenkaan voi tehdä mitään.
PoistaOlisi kamalan kyynistymisen ja turtumisen merkki, jos toimittaja ei enää kykenisi itkemään. Joten en ole huolissani suhteesi.
VastaaPoistaPahuuden tähden itken joskus itsekin. Surun, raivon, turhautumisen katkeria kyyneleitä. Mitä tehdä? Yritän tehdä oman pienen osuuteni ja luottaa siihen, että joku toinenkin tekee osuutensa, ja sitten nämä kaikki osuudet joskus jossain kohti kohtaavat...
Kyynisyys ei minustakaan ole mikään tavoiteltava ominaisuus. Uskon myös siihen, että ihmiset tekevät hyviä tekoja enemmän kuin uskoisikaan. Silti on sietämätöntä ajatella, että pienten lasten ja heidän äitiensä pitää harhailla kodittomina ilman, että heille löytyisi pysyvää suojaa.
Poista