keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Rivienvälejä ei ole

Palautekurssi on nyt lopullisesti suoritettu, sain palautteen ja arvosanan tänään. Kurssista tuli vain kolmonen ja jostain syystä se harmittaa ihan suhteettomasti.

Kolmonen on täysin riittävä arvosana, mutta se on silti vain "hyvä" eikä kiitettävä tai erinomainen. En tarkoita, että olisin mielestäni ansainnut kiitettävän tai erinomaisen ja olisin tässä nyt sitä perustelemassa. Ei. Ollakseni kiitettävä tai erinomainen minun pitäisi olla perusteellisempi ja kirjoittaa tieteellisemmin. Sorrun ylimalkaisuuteen ja huiteluun. Sorrun kuvittelemaan, että vastaanottaja ymmärtää, mitä tarkoitan, vaikka en sano sitä.

Tieteellisessä kirjoittamisessa kun on sanottava kaikki eikä oletettava yhtään mitään. Tieteellinen kirjoittaminen ei tunne rivienvälejä.

Muuta mainittavaa opiskelusta ei ole. Genreenharjaantumiskurssin tehtävää en ole kirjoittanut riviäkään moneen viikkoon. Katsoin tänään kalenteria ja sanoin itselleni, että heinäkuussa täytyy aloittaa.

Vaikka em. tehtävä ei ole edistynyt, en ole huolissani. Ajattelen sitä ja toivon ja uskonkin, että se kypsyy minun päässäni ja tulee sitä vaivattomammin ulos, mitä enemmän olen ajatellut.

Kun kirjoittaminen on parasta, tapahtuu juuri näin. Minulle kävi esimerkiksi eilen niin, että minulta tilattiin kolumni. Olin ajatellut erästä asiaa pari viikkoa ja muotoillut siitä mielessäni kolumnia jotta sitten, kun sellainen tilataan, on jotain valmista. Näin kävi: tuntui, kuin olisi ottanut tulpan pullon suusta; istuin koneen eteen ja plumps vain, siinä se oli.

Ajattelu ei ole ollenkaan hukkaan heitettyä aikaa. Paitsi ikävien asioiden ajattelu, sitä ei pitäisi tehdä ollenkaan.



sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Tyttö ja telefax

Olen lukenut Maarit Tyrkön (Huovinen) kirjaa Tyttö ja nauhuri ja tullut vallan nostalgiseksi. Kirja kertoo nuoren toimittajan seikkailuista 1970-luvulla. Erityisen tarkasti se kertoo Tyrkön ja presidentti Urho Kekkosen suhteesta.

Huomaan tulleeni muistelemisikään. En vain muistelmien lukemisikään vaan ikään, jossa huomaan itse olevani aikalainen toisten muistelmissa.

Maarit Tyrkkö on jonkin verran vanhempi kuin minä ja siinä vaiheessa, kun itse kirjoitin ensimmäiset lehtijuttuni, hän oli jo Suomen Kuvalehden toimittaja. Tunnistan silti paljon asioita, joihin itsekin olen törmännyt ja ylipäätään sen toimintaympäristön, jossa työskenneltiin. Sen maailman, josta nuoremmilla toimittajilla ei ole enää mitään kokemusta.

Miten juttuja tehtiin silloin, kun ei ollut kännyköitä eikä internetiä? Ihan hyvin ja jopa perusteellisemmin kuin nyt mutta paljon hankalammin. Nyt hymyilyttää lukea, miten ulkomailla työkeikalla olleet toimittajat jonottivat hotellin puhelimeen päästäkseen sanelemaan juttujaan toimituksiin tai miten haastateltavia lähestyttiin kirjeitse - oikein paperille kirjoitetuilla, postin kuljettamilla - mutta siitä ei ole kauan, kun noin tehtiin, kun itse olen toiminut samalla tavalla. Minä olen tilannut lankapuhelimella kaukopuhelun Turusta Helsinkiin ja odottanut sitä puoli päivää saadakseni yhteyden johonkin asiantuntijaan.

Juttujen tarkistaminen tapahtui siten, että ne joko luettiin puhelimessa tai lähetettiin postissa nähtäviksi. Aina ei tarkistettu, ei nykyäänkään tarkisteta. 1980-luvulla olin päässyt teknologian makuun ja kysyin haastateltavalta, erään Turun keskustassa toimineen yrityksen edustajalta, onko heillä ehkä telefax-laite käytössään, jotta voisin sen välityksellä lähettää jutun nähtäväksi. Vastaus tuli salamannopeasti, ivallis-aggressiivisesti:
- Ei ole, onko sinulla?

Eihän minulla tietenkään ollut, mutta toimituksessa olisi telefax seissyt.

On Tyrkön kirjassa jotain uuttakin. Ihmettelen, miten ahkerasti hän on lähettänyt kukkia haastateltavilleen ja kuinka herttaista kirjeenvaihtoa hän on heidän kanssaan käynyt. En minä ole koskaan lähettänyt ensimmäistäkään kukkaa, lahjaa tai edes joulukorttia yhdellekään haastateltavalleni. Olisiko pitänyt? Itse olen saanut aina joskus kortin tai jopa pienen lahjan ja ne olen ottanut kiitollisuudella vastaan vaikka ei minua lahjoa tarvitse.

Ehkä tuolla pääkaupungissa tavat ovat toiset. Meillä pikkukaupunkitoimittajilla pääsee lipsumaan.

Joskus jopa niin, että  hävettää.

Kerran olin eräässä Aurajoen rantamilla olevassa hyvässä ravintolassa lehdistötilaisuudessa, jossa tarjottiin lounas. Kutsujana oli muuan huomattava, maanlaajuisesti ja myös rajojen yli toimiva yritys.
Ravintola oli täynnä, kuten helposti on silloin, kun ruokaa on tarjolla. Hovimestari kertoi, mitä herkkuja meille annetaan ja menyy oli varsin houkutteleva. Minä istuin isossa pöydässä ja tilaisuuden isäntä osui vastapäätä. Kaikki muut siinä pöydässä olivat toimittajia tai kuvaajia.

Mitä tapahtui?

Kukaan, siis yksikään muu kuin minä ei edes yrittänyt seurustella isännän kanssa. En tiedä olisinko minäkään sitä tehnyt ellei istumapaikkani olisi ollut niin ilmiselvä. Muut keskittyivät syömiseen tai juttelivat keskenään. Yksi valitti heti alussa, ettei voi syödä tarjottua ruokaa vaan tarvitsee oman annoksen.

Isäntä taisi olla kovin kiitollinen minun vähäisistä seurustelutaidoistani, sillä hän kysyi aterian loppupuolella, sopisiko heidän yrityksensä laittaa ilmoitus meidän lehteemme. En koskaan puhu mitään ilmoitusasioista, mutta nyt tietysti lupasin välittää asian ilmoituspäällikölle. Sen teinkin ja päällikkö ilostui vallan kauheasti ja kertoi, että hän oli sinnikkäästi lähestynyt ko. yritystä saadakseen ilmoituksen, mutta ei ollut onnistunut. Nyt onnistuttiin, ja siitä hyvästä ilmoituspäällikkö lupasi minulle pullakahvit.

Joita en tosin ole saanut.

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Suoritin kurssin ja aloin sitten ihmetellä

Palautekurssi tuli valmiiksi, lähetin äsken viimeisen tehtävän eli oppimispäiväkirjan matkaan.

Tällä pitkältä (aloitimme jo huhtikuussa) ja helpolta tuntuneella verkkokurssilla olemme kirjoittaneet ensin yksin tarinan kirjoittamista opiskelevasta Jussista ja sitten saman ryhmässä. Lisäksi olen lähettänyt kolme omaa, aiemmin kirjoitettua tekstiä toisten arvioitaviksi. Käytin yhtä romaanikatkelmaa, yhtä kuunnelmaa ja yhtä lastenkirjapätkää.
Olen antanut palautetta yhdestä novellista ja yhdestä elokuvakäsikirjoituksesta tai sen osasta. Alussa mainituista Jussi-tarinoista annettiin myös palautteita ja pohdittiin omaa palautteen antamisen ja saamisen historiaa. Lopuksi vielä arvioimme itse antamaamme palautetta.
Kaiken tämän lisäksi meillä oli yksi noin kaksi tuntia kestänyt verkkoistunto, jossa löysähkösti jutustelimme palautteesta.
Kurssikirjallisuus on kaikki ollut verkossa, yhtään kirjaa ei ole tarvinnut hankkia.

Nyt keskityn taas genreenharjaantumiseen. En aloita yhtään uutta kurssia ennen kuin se on suoritettu.

Luin avoimen yliopiston sivuilta, että kirjoittamisen opintoihin on ollut taas paljon hakijoita. Kuinka paljon, sitä ei sanottu. Varmaan kuitenkin niin paljon, etteivät kaikki pääse ja moni joutuu pettymään.

En vieläkään ymmärrä, miksi itse sain niin vähän pisteitä kun hain tänne. Nyt en muista, oliko niitä kolme vai kolme ja puoli? Ainakin siinä oli kaksi pistettä hakutehtävästä ja yksi kirjoittajakokemuksesta. Minulla oli kuitenkin takanani tuhansia lehtijuttuja (kokemusta), mm. 150 viihdenovellia ja muutama jatkokertomus (ovat nekin julkaisuja), kirjoittajaryhmän ohjaamista (opettaminen) sekä suomen kielen perus- ja  draamakirjoittamisen erikoistumisopinnot suoritettuina.

Kysynpä vaan, mitä ne ovat tehneet, jotka saivat lähemmäs täydet eli seitsemän pistettä? Ihan vilpittömästi tahtoisin tietää.

Joten älkää lannistuko, vaikka ovi ei heti aukea! Ylös vaan ja uudestaan yrittämään. Ainakin kirjoittajakokemus karttuu niitä hakemuksia väsäillessä.