Olen lukenut Maarit Tyrkön (Huovinen) kirjaa Tyttö ja nauhuri ja tullut vallan nostalgiseksi. Kirja kertoo nuoren toimittajan seikkailuista 1970-luvulla. Erityisen tarkasti se kertoo Tyrkön ja presidentti Urho Kekkosen suhteesta.
Huomaan tulleeni muistelemisikään. En vain muistelmien lukemisikään vaan ikään, jossa huomaan itse olevani aikalainen toisten muistelmissa.
Maarit Tyrkkö on jonkin verran vanhempi kuin minä ja siinä vaiheessa, kun itse kirjoitin ensimmäiset lehtijuttuni, hän oli jo Suomen Kuvalehden toimittaja. Tunnistan silti paljon asioita, joihin itsekin olen törmännyt ja ylipäätään sen toimintaympäristön, jossa työskenneltiin. Sen maailman, josta nuoremmilla toimittajilla ei ole enää mitään kokemusta.
Miten juttuja tehtiin silloin, kun ei ollut kännyköitä eikä internetiä? Ihan hyvin ja jopa perusteellisemmin kuin nyt mutta paljon hankalammin. Nyt hymyilyttää lukea, miten ulkomailla työkeikalla olleet toimittajat jonottivat hotellin puhelimeen päästäkseen sanelemaan juttujaan toimituksiin tai miten haastateltavia lähestyttiin kirjeitse - oikein paperille kirjoitetuilla, postin kuljettamilla - mutta siitä ei ole kauan, kun noin tehtiin, kun itse olen toiminut samalla tavalla. Minä olen tilannut lankapuhelimella kaukopuhelun Turusta Helsinkiin ja odottanut sitä puoli päivää saadakseni yhteyden johonkin asiantuntijaan.
Juttujen tarkistaminen tapahtui siten, että ne joko luettiin puhelimessa tai lähetettiin postissa nähtäviksi. Aina ei tarkistettu, ei nykyäänkään tarkisteta. 1980-luvulla olin päässyt teknologian makuun ja kysyin haastateltavalta, erään Turun keskustassa toimineen yrityksen edustajalta, onko heillä ehkä telefax-laite käytössään, jotta voisin sen välityksellä lähettää jutun nähtäväksi. Vastaus tuli salamannopeasti, ivallis-aggressiivisesti:
- Ei ole, onko sinulla?
Eihän minulla tietenkään ollut, mutta toimituksessa olisi telefax seissyt.
On Tyrkön kirjassa jotain uuttakin. Ihmettelen, miten ahkerasti hän on lähettänyt kukkia haastateltavilleen ja kuinka herttaista kirjeenvaihtoa hän on heidän kanssaan käynyt. En minä ole koskaan lähettänyt ensimmäistäkään kukkaa, lahjaa tai edes joulukorttia yhdellekään haastateltavalleni. Olisiko pitänyt? Itse olen saanut aina joskus kortin tai jopa pienen lahjan ja ne olen ottanut kiitollisuudella vastaan vaikka ei minua lahjoa tarvitse.
Ehkä tuolla pääkaupungissa tavat ovat toiset. Meillä pikkukaupunkitoimittajilla pääsee lipsumaan.
Joskus jopa niin, että hävettää.
Kerran olin eräässä Aurajoen rantamilla olevassa hyvässä ravintolassa lehdistötilaisuudessa, jossa tarjottiin lounas. Kutsujana oli muuan huomattava, maanlaajuisesti ja myös rajojen yli toimiva yritys.
Ravintola oli täynnä, kuten helposti on silloin, kun ruokaa on tarjolla. Hovimestari kertoi, mitä herkkuja meille annetaan ja menyy oli varsin houkutteleva. Minä istuin isossa pöydässä ja tilaisuuden isäntä osui vastapäätä. Kaikki muut siinä pöydässä olivat toimittajia tai kuvaajia.
Mitä tapahtui?
Kukaan, siis yksikään muu kuin minä ei edes yrittänyt seurustella isännän kanssa. En tiedä olisinko minäkään sitä tehnyt ellei istumapaikkani olisi ollut niin ilmiselvä. Muut keskittyivät syömiseen tai juttelivat keskenään. Yksi valitti heti alussa, ettei voi syödä tarjottua ruokaa vaan tarvitsee oman annoksen.
Isäntä taisi olla kovin kiitollinen minun vähäisistä seurustelutaidoistani, sillä hän kysyi aterian loppupuolella, sopisiko heidän yrityksensä laittaa ilmoitus meidän lehteemme. En koskaan puhu mitään ilmoitusasioista, mutta nyt tietysti lupasin välittää asian ilmoituspäällikölle. Sen teinkin ja päällikkö ilostui vallan kauheasti ja kertoi, että hän oli sinnikkäästi lähestynyt ko. yritystä saadakseen ilmoituksen, mutta ei ollut onnistunut. Nyt onnistuttiin, ja siitä hyvästä ilmoituspäällikkö lupasi minulle pullakahvit.
Joita en tosin ole saanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti