Kyllä minulla on sitten mukava työ. Olkoon vaikeaa päästä vessaan ja painakoot deadlinet, mutta muuten - toimittajan työ on älyttömän hienoa.
Tunsin sen vahvasti taas tänään, kun istuin todella mielenkiintoisessa paikassa tekemässä juttua. Itse asiassa kahdessakin. On mukava tuntea, että osaa hommansa ja vaikka se kuulostaa itsekehulta niin sanon silti, että minä osaan. Olen hyvä haastattelemaan.
Hyvä haastattelija ei tarkoita samaa kuin hyvä seuraihminen, kaikkea vielä. Olen sopivasti myötäelävä, teen sopivia kysymyksiä, saan ihmiset kertomaan asioistaan ja teen riittäviä vaan en liian pitkiä välihuomautuksia. Kun varsinainen haastattelu sitten päättyy ja siirrymme kahvipöytään (näin se usein tapahtuu), en enää tiedä, mitä sanoisin.
Olen aivan onneton seuraihminen. En kerta kaikkiaan tiedä, kuinka ihmisten kanssa keskustellaan luontevasti. Tämänkin asian kanssa painiskelin taas tänään, sitten, kun ensin olin harjoittanut tätä maailman toiseksi parasta ammattia menestyksellä (parasta on tietysti kirjailijan työ).
- Jaa-ah, sanoin minä ja sekoitin olematonta sokeria kahvikupissani.
- Se on sitten joulu ihan kohta, jatkoin samalla säkenöivällä tyylillä.
Surkea esitys.
Olisin ehkä oppinut olemaan ihmisten kanssa, jos olisin päässyt pienenä päiväkotiin. Mutta tällainen yksinäinen, äidin kanssa kotona kasvanut lapsi on aikuisena sosiaalisesti kyvytön. Äidin syytä siis.
Toimittajana pärjää, vaikka olisi omituinen. Toimittajissa on itse asiassa aika paljon omituisia tyyppejä. Hyvinkin omituisia.
Eräskin kollega kertoi muinoin, ettei hän koskaan haastatellessaan kysy mitään. En tiedä, miten haastattelut etenivät, mutta ihan hyviä juttuja hän kirjoitti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti