Sain vihdoin vahvistuksen sille, että minulla on paikka toukokuussa alkavalla englannin suullisen taidon kurssilla. Olin jo huolissani, että ilmoittautuminen on epäonnistunut kun mitään ei kuulunut.
Suhtaudun muuten aika huolettomasti kurssin alkamiseen, uskon, että selviän siitä. Toivottavasti tämä ylimielisyys ei kostaudu.
Tiedän, että olen hyvin kaukana siitä sujuvuudesta, jolla minua paljon nuoremmat puhuvat englantia. He ovat kasvaneet maailmassa, jossa englanti on ollut luonteva osa vähän siellä ja täällä, on ollut tietokonepelejä ja paljon suullisia harjoituksia koulussa, vaihto-oppilasvuosia ja joka puolella soivaa englanninkielistä musiikkia. Minulta kaikki tämä on puuttunut, edes musiikki ei kiinnostanut nuorena yhtään.
Kielten oppiminen oli minulle helppoa. Kun olin toisella luokalla kansakoulussa, pyysin opettajalta, että saisin tulla kolmasluokkalaisten englannintunneille. Hän lupasi ja niinpä jäin aina tiistaisin kouluun kun muu luokka pääsi kahdeltatoista, olin yhden ylimääräisen tunnin koulussa muuten vain ja sitten kolmasluokkalaisten poikien englannintunnilla yhdestä kahteen. Siihen aikaan tytöille ja pojille englantia opetettiin erikseen. Seuraavana vuonna opettaja olisi ottanut minut neljäsluokkalaisten tunneille, mutta rehtori ei antanut lupaa ja niinpä kävin alkeet kahteen kertaan.
Perusta on siis hyvä, mutta muuten en voi kehua. Tulen toimeen. Saan asiani hoidettua, tavalla tai toisella. Olen päättänyt, etten pelkää puhua enkä ajattele, etten osaa. Taivas ei putoa vaikka tekee virheen.
Toukokuu menee englantia opiskellessa, mutta ensin käyn Irlannissa käytännön harjoituksissa. Kuinkas ne Erean Busin lippuvaraukset nyt vaihdetaankaan oikeisiin lippuihin ja mistä lähtee lautta Aran-saarille?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti