The first cut is the deepest

Pakko turvautua ulkomaankieleen, se tuntuu kuvaavan parhaiten sitä, mistä nyt kirjoitan.

Ensimmäinen viilto sattuu eniten. Wannabe-kirjailijalle se tarkoittaa sitä, että ensimmäinen hylsy on kipein. Kaikki sen jälkeen tulevat sattuvat vähemmän.

Miksikö?

Siksi, että ensimmäinen ampuu korkeimmalta. Siihen asti mielessä on vielä voinut olla niinkin hurjia ajatuksia, kuin että käsikirjoitus saa mahtavan vastaanoton, hullaannuttaa kustannusväen ja kun he keksivät tarpeeksi superlatiiveja, viittä vaille jymykirjailija saa huikean kustannussopimuksen ja tarjouksen elämän loppuun jatkuvasta, tuottoisasta yhteistyöstä.

Ensimmäinen hylsy murskaa toiveet. Jos ensimmäinen hylkääjä ei nähnyt käsikirjoituksessa riittävästi potentiaalia, niin ei kai häntä sentään voi syyttää ammattitaidottomuudesta? Ei voi, pakko vain niellä se totuus, ettei käsikirjoitus ole tarpeeksi hyvä.

Sain ensimmäisen hylkäyksen kuvakirjan käsikirjoituksesta. Viisi muuta kustantajaa ei ole vielä sanonut mitään.

Miltäkö tuntuu? Paskamaiselta. Se on juuri se paska fiilis, tätä se tarkoittaa.

Tiedän, että jos olisin nuorempi ja kirjoittajana kokemattomampi, tuntuisi vielä paljon pahemmalta. Nyt selviän ehkä päivän kestävällä  vit harmituksella ja jatkan taas elämääni normaalisti. En edes ajattele kustantamoissa olevia käsikirjoituksiani juuri lainkaan.

Käsikirjoitusten tilanne on nyt seuraava: lastenkirjan käsikirjoitus lähti kuudelle kustantajalle viime marraskuun puolivälissä ja yhdelle tämän vuoden helmikuussa. Neljä kustantajaa on hylännyt sen, kolme ei ole vielä vastannut.

Kuvakirjan käsikirjoitus lähti kuudelle kustantajalle helmikuussa, yksi on hylännyt sen ja viisi ei ole vielä vastannut.

Tähän ei ole mitään lisättävää.