Kandidaatintyön välitehtävä on valmis. Kirjoitin työhöni johdannon, selvitin käsitteet ja annoin esimerkkejä aihetta sivuavasta aikaisemmasta tutkimuksesta. En palauttanut sitä vielä Optimaan, viimeinen palautuspäivä on huomenna.
Kandidaatintyö ei ole mikään iso juttu, mutta kun sitä tekee ensimmäistä kertaa, kaikki pitää opetella. Vaikka kirjoittamisen opiskelijoille sallitaan enemmän luovia ratkaisuja kuin muilla aloilla, pitää kandidaatintyön kuitenkin täyttää tietyt vaatimukset. Se, mitä ne "tietyt" ovat, on minulta vähän väliä hukassa.
Olen oppinut yhtä ja toista. Ensinnäkin sen, että pienenkin tutkimuksen tekijä hyötyisi suuresti riittävän isosta ja sotilaallisessa järjestyksessä olevasta työpöydästä. Oma lokerikko muistiinpanoille, oma hylly (oi!) tutkimuksille ja toinen muulle kirjallisuudelle. Kaikki omilla paikoillaan, heti löydettävissä ja otettavissa.
Ei, mitä nyt hourin: ei löydettävissä kun ei tarvitse etsiäkään.
Omani on tietysti kaikkea muuta. Sen jälkeen, kun luovuin ranskalaisesta, kirsikkapuisesta kirjoituspöydästäni (kun koira oli ensin syönyt sen piloille) ja korvasin pöydän alunperin porrastasanteeksi tarkoitetulla, kahden kaapin varassa olevalla puulevyllä, olen kärsinyt koko ajan siitä, että tilaa on liian vähän. Eipä sitä ollut liikaa ennenkään, mutta nyt, kun teen paljon ansiotöitä ja yritän sovittaa samalle pöydälle sekä kaikki työhön liittyvät paperit että tutkimukseeni tarvittavat kirjat, paperit ja muut lappuset, kaikki on koko ajan hukassa. Se on sietämätöntä!
Yritin korjata tilanteen. Otin kaapin päällä odottaneen tyhjän pahvilaatikon tuohon viereeni lattialle ja päätin säilyttää siellä kaikki muistiinpanot. Laatikossa on jo monta viikkoa kyhjöttänyt yksinäinen mikäliekauppalappu, mutta ei siellä mitään muistiinpanoja ole. Taivas varjele, miksipä olisikaan, kun tarvitsen niitä tässä pöydällä?
Kaiken etsimiseen menee hirveästi aikaa. Ja kun viimein löydän, en enää muista, mitä varten etsin.
Tätä taustaa vasten on ihmeellistä, että yleensä syntyy mitään, saati jotain tieteellistä ja silti niin vain tapahtuu.
Toinen oppimani, ihan vähän oppimani asia on aavistus siitä, millaista ahdistusta gradun tai peräti väitöskirjan tekeminen voi aiheuttaa. Kaikki kunnia niille, jotka siitä ovat selvinneet ja ehkä hoitaneet samalla monta muuta asiaa, pieniä lapsia esimerkiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti