Hyvästit ystävälle

Viikko on kulunut lohduttomassa murheessa. Vein tiistaina rakkaan koirani lääkäriin, jossa se lyhyen neuvonpidon jälkeen lopetettiin.

Tällainen aihe ei sinänsä kuulu tähän blogiin. Se kuitenkin sivuaa sitä, sillä kirjoittava ihminen kirjoittaa aina mielessään jotain, silloinkin, kun ilo tai murhe syvimmin koskettavat. Niinpä minäkin olen mielessäni kirjoittanut tästä asiasta koko viikon vaikka en ole siitä juuri pystynyt puhumaan.

Aino Kallas kirjoitti samasta asiasta päiväkirjoissaan. Kallasten aviokriisi oli syvimmillään ja Oskar Kallas oli itsemurhan partaalla, todella tuskissaan. Niin Ainokin, mutta samalla hän käänsi tragediaa taiteeksi ja totesi itsekin, että Oskar kärsii oikeasti, mutta "Minä nautin kärsiessänikin".

Anteeksi vain tämä vertaus Kallakseen, en minä sitä sillä tavalla tarkoita, tietenkään.

Koiran kuolema ei ole murheen aihe kenellekään muulle kuin sille, jolle juuri se koira on ollut tärkeä. Ei minulle tarvitse sanoa, että maailmassa on niin paljon painavampaa, pahempaa kärsimystä, kyllä minä sen tiedän. Mikään muu kärsimys ei vain juuri nyt koske minua, tämä on pahin.

Toisten ihmisten vaikeuksiin tarjoilen mielelläni sanontaa, jonka mukaan työ on paras lääke. Sitä tässä itsekin pitäisi nauttia, vaikka yhtään ei tee mieli.

Huomiseksi on kuitenkin kirjoitettava palautekurssin viimeinen varsinainen tehtävä ja vaikka en vielä ole edes aloittanut tiedän, että se on valmis määräaikaan mennessä. Deadline on paras ja usein ainoa tapa saada asioita tehdyksi. Toimittajan työstä on ainakin se hyöty, että deadlinen kunnioitus on syvällä selkärangassa.

Suru ja ikävä on nyt elettävä läpi. Kai tulee sekin päivä, jolloin olen aidosti iloinen siitä, ettei tarvitse lähteä ulos sateeseen, kaikki paikat eivät ole täynnä koirankarvoja ja että minulla on päivässä ainakin kaksi tuntia enemmän aikaa kuin ennen. Se päivä ei kuitenkaan ole vielä.