Eilisen vapaapäivän jälkeen opiskelu jatkuu. Ilmoittauduin äsken Kirjoittamisen opettamisen perusteet -kurssille. Jätin siis lyriikkakurssin odottamaan toistaiseksi.
Tämän uuden kurssin tehtäviin kuuluu muun muassa suunnitella kirjoittamisen oppituntikokonaisuus, laajemman kurssin ensimmäinen kokoontuminen. Hmm, kiinnostavaa.
Jos hyvin käy, pääsen parin viikon päästä ihan oikeasti pitämään "laajemman kurssin ensimmäistä kokoontumista". Kansalaisopiston syysohjelma julkaistaan ensi maanantaina ja toivon mukaan kaikki kirjoitushaluiset säntäävät heti mahdollisuuden tullessa ilmoittautumaan minun luovan kirjoittamisen kurssilleni.
Tuollaisen kurssin - ja minkä tahansa kurssin - ensimmäinen kokoontuminen pitää aina sisällään esittäytymiskierroksen. Eikö olekin kummallista, miten sydän alkaa pamppailla kun oma vuoro lähestyy vaikka sanottavana ei olisi muuta kuin oma nimi? Minusta ainakin tuntuu siinä kohtaa, että ääneni ei varmaankaan kulje kunnolla tai sitten saan yskänpuuskan tai punastun. Olen kova punastelemaan, vaikka en pelkää esiintymistä. Jännitän kyllä, mutta esiinnyn mielelläni.
Jostain systä kuvittelen, että kirjoituskursseille hakeutuvat usein sellaiset ihmiset, jotka pitävät itseään hyvinä kirjoittajina. En tiedä, mistä tällainen luulo on syntynyt, en edes itse ole ollut kovin monilla kirjoittajakursseilla. Jotenkin vain ajattelen, että kurssille mennään saamaan kehuja ennemmin kuin ihan oikeasti oppimaan. Kirjoittaminen on herkkää puuhaa ja kirjoittajan sielu se vasta herkkä onkin.
Tietenkään kehukerhoista ei ole mitään hyötyä. Kiitos tuntuu hyvältä, mutta ei auta kirjoittajaa eteenpäin.
Uskon, että kuka tahansa voi kuitenkin kehittyä kirjoittajana, jos saa hyvää opetusta ja ottaa opit vastaan. Ei niitä tarvitse ottaa vastaan nöyrästi, riittää, kun kuuntelee ja miettii, olisiko tuossa jotain minua varten ja voisinko edes yrittää tehdä jotain toisin.
Hyvä opetus on selkeää, asiantuntevaa ja asiallista. Ei kehuta jos ei ole aihetta eikä varsinkaan olla ilkeitä. Oppilaita pitää kaikissa tilanteissa kunnioittaa. Ei siis pidä suhtautua esimerkiksi siten, kuin muuan muinaisella Oriveden kesäkurssilla kohtaamani opettaja: hän oli muuten oikein mukava, mutta eräänä päivänä hän päätti avautua kurssien pitämisen arjesta ja siitä, miten kaiken maailman kirjoittelijoita ei kerta kaikkiaan jaksa ottaa vakavasti
- Mitä väliä sillä on, löytääkö joku seitsemänkymppinen mummo "oman äänensä", hän sanoi ivallisesti.
Tuon jälkeen en enää arvostanut häntä yhtä paljon kuin ennen sitä. Eikä hän minun mielestäni edes ollut oikeassa. On hienoa, jos löytää seitsemänkymppisenä oman äänensä, vihdoinkin. Vaikka yhdeksänkymppisenä, pääasia, että löytää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti