lauantai 4. tammikuuta 2014

Köyhäinhoidosta

Proosakurssi on valmis. Lähetin reilut 50 000 merkkiä käsittävän oppimistehtäväni äsken arvioitavaksi. Sivuja siinä oli 28 plus kansilehdet.

Laiska töitään luettelee, sanotaan. Sanotaan mitä sanotaan, mutta mielestäni olen ahkeroinut ihan kiitettävästi ja siksi toisekseen minusta on hauska laskea erilaisia asioita.

Yksi kurssin tehtävistä oli laatia romaanin synopsis eli suunnitelma ja kirjoittaa siitä muutaman sivun aloitus. Valitsin aiheeksi tarinan huutolaispojasta ja lainasin sitä varten kaksi huutolaisuutta käsittelevää kirjaa, Jouko Halmekosken Orjamarkkinat (2011) ja Jukka Eenilän Ruotiukkoja ja huutolaisia. Edellisen olen lukenut aikaisemmin ja kirjoitinkin siitä vanhassa blogissani, jälkimmäinen oli uusi tuttavuus. Kirja itsessään on jo aika vanha, se ilmestyi 1971. Julkaisijana on Sosiaalihuollon Keskusliitto.

Oma tarinani alkaa vuodesta 1900. Silloin osassa Suomen kuntia huutolaishuutokaupat oli jo lopetettu ja orpojen ja muiden hoitopaikkaa tarvitsevien sijoittamisesta neuvoteltiin mahdollisten ottajien kesken. Useissa kunnissa huutokauppoja kuitenkin pidettiin. Paikalliset kunnantuvat toimivat huutokauppakamareina ja itse huutokaupat olivat suuria yleisötilaisuuksia. Meklari mainosti huudettavaansa kuin mitäkin tavaraa samalla, kun huudettava itse joutui seisomaan kaiken kansan nähtävillä. Hänet sai vuodeksi kerrallaan hoitoonsa se, joka otti halvimmalla. Vuoden päästä huutokauppa uusittiin ja hoitopaikka saattoi vaihtua.

Huutolaisten kohtelu vaihteli. Huutolaisen ottaminen ei ollut mitään hyväntekeväisyyttä, vaan monille vähävaraisille jopa tärkeä tulonlähde. Sijoituspaikat eivät siis välttämättä olleet vauraita taloja vaan vaatimattomia mökkejä, joiden asukkaat olivat siinä ja siinä etteivät itse päätyneet huutolaisiksi.

Joissakin paikoissa huutolaisia pidettiin todella hyvin ja talonväki osoitti suurta inhimillisyyttä ja lähimmäisenrakkautta. Sairaat ja vanhukset syötettiin ja pidettiin puhtaina, lapset olivat kuin omia ja pääsivät kouluun. Paljon oli myös toisenlaista kohtelua, väkivaltaa ja hyväksikäyttöä, jopa suoranaista sadismia.

Eenilän kirjan tekee todella kiinnostavaksi se, että se on koottu aikalaismuistoista. Koska kirja on ilmestynyt -71, on silloin ollut elossa paljon ihmisiä, jotka ovat itse olleet huutolaisina tai muistavat hyvin noita aikoja ja tapahtumia. Kirjassa kerrotaan myös muista köyhäinhoitoon liittyvistä asioista. Erityisen usein mainitaan kansalaissodan jälkeen kulkeneet kerjäläisjoukot eri puolilta Suomea. Ajatelkaa: siitä ei ole edes sataa vuotta, kun täällä Turun seudullakin on vaeltanut nälkäkuoleman partaalla olevia ihmisiä kerjäämässä. Ihmiset olivat jopa niin nälän ja tautien heikentämiä, että jos he onnistuivat jostain talosta saamaan kupillisen lämmintä velliä, he eivät kestäneetkään sitä vaan kuolivat kohta syömisen jälkeen.

Voi, kun olisi helppo ajatella, että olipa kamalaa, mutta onneksi nyt eletään toisia aikoja. Todellisuudessa meillä on koko ajan enemmän lapsia, joille kunnat hakevat sijoituspaikkoja ja köyhiä, joita estää kerjäämästä vain häveliäisyys, jos enää sekään. Ajat eivät tosiaankaan ole niin paljon muuttuneet.
Entä ihmiset?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti