Miten kirjoitukset syntyvät

Sain kutsun kirjoittaa yliopiston blogiin http://kirjoittajanmatkassa.blog.jyu.fi/.
Lupasin, tietysti, ja odotan nyt, milloin sopiva aihe putkahtaa päähäni. Tästä sainkin aiheen pohtia sitä, miten kirjoitukset syntyvät.

Sattumalta luin juuri aiheeseen liittyvän tekstin, Enid Blytonin 2006 ilmestyneen elämäkerran liitteissä olevan kirjeen. Sen Blyton lähetti 1953 psykologian professorille, joka tutki kirjailijoiden luovia prosesseja. Blyton kirjoittaa: "Aivan ensimmäiseksi teidän on ymmärrettävä, että kun aloitan uuden kirjan, jossa on uudet henkilöhahmot, minulla ei ole aavistustakaan, millaisia näistä hahmoista tulee, mikä on kirjan näyttämönä tai millaisia seikkailuja ja tapahtumia siinä on.--- Tarina alkaa kehittyä melkein kuin minulla olisi edessäni oma yksityinen valkokangas.--- Minä näen ja kuulen kaiken ja kirjoitan muistiin kirjoituskoneella.--- En tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu.--- Toinen outo juttu on se, että "piilomieleni" ilmeisesti kykenee vastaanottamaan sellaisia ohjeita kuin esimerkiksi "tarinan on oltava 40 000 sanan pituinen". Ja totta tosiaan, on aivan sama, kuinka pitkä kirjasta pitäisi tulla (pituudet vaihtelevat valtavasti), sillä tarinan päättyessä kirja on oikean pituinen - melkeinpä yhden sanan tarkkuudella." (Barbara Stoney 2006, Enid Blyton, 205-206, Ajatus Kirjat).

Tässä on jotain tuttua. Käytän itse samaa menetelmää silloin, kun pitää keksiä jotain; annan sen tehtäväksi itselleni ja jätän sitten hautumaan. Olen oppinut luottamaan siihen, että kun alitajunta saa työn valmiiksi, idea kyllä tulee.

Toimittajan työssä tällaista voi soveltaa vain harvoin. Siinä työskennellään rutiinien voimalla, kerätään ainekset, syötetään myllyyn, pyöräytetään ja tarkastetaan valmis tuote. Jälki on kelvollista, mutta ei erinomaista.

En olekaan aikaisemmin tarkemmin miettinyt tätä asiaa, sitä, miten kirjoitukset syntyvät ennen kuin niistä tulee näkyviä merkkejä. Olisi hauska tietää, miten muut menettelevät, kun kirjoittavat vaikkapa novelleja, romaaneja tai blogeja? Pidän itseäni kurinalaisena kirjoittajana, joka pystyy tarvittaessa kirjoittamaan mistä tahansa määräpäivään mennessä tarvitsematta mitään inspiraatiota. Mutta onko se sittenkään totta?  Jospa se idea onkin yhtä kuin inspiraatio? Olen kuvitellut inspiraatiota jonkinlaiseksi innoituksen ja kirkkauden korkeaksi hetkeksi, mutta ehkä se onkin vain arkinen idea.

Sen olen ainakin oppinut, että kylmiltään on turha yrittää keksiä mitään omaa. Lehtijuttu on eri asia, se on työtä ja siinä, kuten jo sanoin, pelataan paljon rutiineilla. Mutta jos yrittäisin kirjoittaa vaikka novellin, istuisin tähän ja päättäisin, etten nouse, ennen kuin novelli on valmis, saisin istua hamaan kuolemaan saakka jos minulla ei jo istuutuessani olisi mitään tietoa sitä, mitä olen aikeissa kirjoittaa.

Tuo Blyton-elämäkerta on muuten oikein mielenkiintoinen. En tiennytkään, miten valtavan tuottelias kirjailija Blyton oli. En tiennyt hänestä ennetään juuri mitään. Lapsena rakastin Viisikko-sarjaa, mutta luulin, että kirjoittaja on mies.

Viisikoista tulee aina mieleen ruoka. Kirjoissa eväillä ja syömisellä on näkyvä osuus. Elämäkerrassakin viitataan siihen, liiteosuudessa. Siellä psykologi Michael Woods sanoo sivulla 222: "Ruuat tuovat enemmän mieleen orgiat edvardiaanisessa tavaratalossa kuin vastaavat nykyaikaisten lasten käsitystä kunnon kekkereistä".

Muistan hyvin, miten ihmettelin Viisikon runsaita eväitä ja erityisesti sitä, että he joivat inkivääriolutta. Kaikki kinkut, piirakat, keitetyt kananmunat ja eksoottiset juotavat toivat veden kielelle 60-luvun lapselle, jonka tyypillinen retkieväs oli siivu setsuurilimppua ja pullo mustaa viinimarjamehua. Limpunsiivu ja hapan mehukaan ei ollut ihan sitä, miten "nykyaikainen lapsi" mielsi kunnon kekkerit.

Blyton oli muuten vankasti sen puolesta, että lapsille ei saa kirjoittaa mitään liian pelottavaa. Valitettavasti hän epäonnistui ainakin minun kohdallani. Nimittäin vieläkin, kun ajattelen noita rakkaita Viisikoita, muista aina myös Morganin.

Morgan edustaa minulle kaikkea pahaa, mustaa ja pelottavaa. Vaikka tiedän, ettei tämä ole totta, minusta tuntuu, että kaikissa Viisikko-kirjoissa oli Morgan, valtava, tumma hahmo, joka halusi tappaa kaikki lapset. En ikipäivinä voisi luottaa kehenkään Morgan-nimiseen.