maanantai 9. maaliskuuta 2015

Kohtaamisia

Toimittajan työ on siitäkin antoisaa, että siinä kohtaa paljon ihmisiä. Enkä nyt tarkoita jonninjoutavia ohituksia, vaan ihan oikeita kohtaamisia, sitä, että hetkeksi istutaan alas, katsotaan silmiin ja yritetään  kuunnella ja ymmärtää.

Jotkut kohtaamiset jäävät erityisesti mieleen ja sivuavat elämää vuosienkin jälkeen. Esimerkiksi tämä:

Haastattelin erästä professoria hänen työpaikallaan. Mies oli mukava ja rento eikä näyttänyt yhtään pönäkältä yliopistoherralta vaikka olisi voinut. Hän jutusteli arkisesti asioitaan; he olivat vaimon kanssa olleet työmatkalla ulkomailla ja nyt matkalaukut olivat hukassa.

- Siellä on vaimon iltapuvut ja kaikki, hän sanoi.

Oi, ajattelin minä. Iltapuvut, monikossa.

Muutaman kuukauden kuluttua miehen vaimo kuoli onnettomuudessa. Kaksi pientä lasta jäi ilman äitiä.

Pari päivää sitten näin sanomalehdestä, että mieskin on kuollut. Lapsista tuli nyt orpoja.

Koskaan ei tiedä. Mitä vain voi tapahtua, kenelle tahansa.

Tämänkin muistan:

Kahvilassa oli vain muutama pöytä, olimme ainoat asiakkaat. Istuimme seinän vieressä. Joimme kahvia, minä maksoin, koska olin kutsunut.

Puhuimme työelämästä. Tein muistiinpanoja.

- Ei töihin mennä viihtymään, mies sanoi.

Sitten hän katsoi minua silmiin. Vähän liian kauan.

- Eikä rakastumaan.

Eipä tullut mieleen, ajattelin.

- Eipä tietenkään, sanoin.

- Minulla on muuten ihan missitason vaimo, mies jatkoi.

Mitä sitä minulle todistelet, ajattelin.

- Vai niin, sanoin.

Koskaan ei tiedä.

En muistaisi tuota miestä, ellei hänestä olisi tullut Suomen kuuluisimman murhamysteerin uhria.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti