Samat vanhat jorinat

Sain tänään kirjoitettua genreenharjaantumiskurssin työtäni vähän eteenpäin. Palautekurssille tarvitaan taas uutta tekstiä toisten arvioitavaksi ja ajattelin laittaa osan tästä toisen kurssin tekstistä sinne. Tämä aie toimii samalla moottorina itse kirjoittamiselle.

Varmin tapa saada jotain työtä valmiimmaksi, on tehdä sitä vähän joka päivä. Vaikka kuinka vähän. Huvitti tai ei. Yleensä ei huvita.

Ei huvittaisi kirjoittaa tätä blogiakaan. Ei tällaista blogia, jossa ei koskaan tapahdu mitään hauskaa ja jossa samat, unettavat jorinat toistuvat kerrasta toiseen.

Kerronpa, miltä minusta tuntuu, noin yleensä. Minusta tuntuu siltä, että hyvin monet muut ihmiset, melkein kaikki, tekevät ihmeen taitavia asioita kepeästi ja iloisesti kuin hattarat, sivumennen, oman toimen ohessa, hikoilematta. Jälki on hienoa ja viimeisteltyä.

Kun taas minä tarvon suossa reittä myöten muka karpaloita keräämässä vain huomatakseni, että ne on jo kaikki syöty.

Siltä minusta tuntuu tämä kirjoittaminen, jolle olen elämässäni antanut niin valtavan suuren merkityksen ja jossa todellisuudessa en ole saanut mitään aikaan.

Mutta vaikka tuntuisi miltä, sekin on totta, että genreenharjaantumiskurssi tulee suoritetuksi ja opintopisteet kotiin vain siten, että kirjoitan sen pahuksen tekstin. Ja senhän teen.

Hauskaa vappua, jos joku sattuu lukemaan. Minun vappuni menee töissä, mutta illalla otan ylioppilaslakin laatikostaan, pistän sen päähäni ja juon vähän vaaleanpunaista Pommacia.