tiistai 28. helmikuuta 2017

Freelancer töpeksii

Tämä voi toimia vaikka vertaistukena jollekin, joka murehtii erehdyksiään ja luulee, ettei kukaan muu ole niin tyhmä.

Minä olen. Olen tehnyt paljon virheitä ja hävennyt niitä niin, että mahaan sattuu enkä ole kuvitellut enää koskaan voivani avata ulko-ovea.

Mitä kaikkea?

Valokuvaamista ilman, että kamerassa on filmiä.
Valokuvaamista ilman, että kamerassa on muistikorttia.
Valokuvaamista ilman, että osaa käyttää kameraa.
Haastatteluja ilman, että on lehtiötä.
Haastatteluja, joihin en ole yhtään valmistautunut.

Eksymisiä ja myöhästymisiä. Hätävalheita.

Pahin oli se - olen kertonut tämän monta kertaa - kun huolimattomuuksissani tapoin erään ihmisen. Tein juttua perheestä, joka puhui isoäidistä menneessä aikamuodossa. Oletin isoäidin kuolleen, kirjoitin hänestä jutussa isoäitinä joka on jo kuollut. Vainaja luki tämän lehdestä ja taisi pahastua. Taisi: en minä tiedä, minulla ei ollut rohkeutta edes soittaa ja pyytää anteeksi.

Virheitä ja väärinymmärryksiä on entisajan puhelinluettelon verran.

Häpesin, häpeän yhä.

Silti. Siihen nähden, kuinka paljon olen kirjoittanut, olen tehnyt aika vähän virheitä. Niistäkin yritän aina ottaa opikseni, etten ihan samanlaista tekisi toista kertaa.

Niin sitä vaan, että ihmisiä tässä kaikki ollaan. Minä olen ja sinä ja sekin, joka näyttää siltä, ettei koskaan elämässään ole tehnyt mitään muuta kuin oikeita ja järkeviä asioita.

2 kommenttia:

  1. Kiitos tästä. Yritin miettiä mikä oli se viimeisin töpeksintäni, joka nostatti punan poskille, mutta ihmeellinen on ihmisen muisti - vaivoin sain sen nyt kuukauden perästä mieleeni. Lähetin siis aivan hilpeänharmittoman onnittelusähköpostin mielestäni vain kahdelle eri yksikön ihmiselle, mutta tadaa, kun viesti tuli omiin saapuviinkin, niin tajusin että se oli mennyt koko h*vetin puljulle Mänttä-Vilppulan yksikköä myöden!

    Olin niin nolo, niin nolo, kunnes tuli tähdellisempääkin märehdittävää.

    Kyllä olen mennyt työssäoppimispaikoille ilman sopimuspapereita ja ilman näyttöpapereita ja vääränä päivänä ja myöhässä ja olen unohtanut tärkeitä ja vähemmän tärkeitä palavereita.

    Ehkä eniten olen hikoillut juuri myöhästymisiäni, jos vastapuoli suhtautuu sen takia minuun kylmänviileästi enkä saa tekoani anteeksi. Stigma otsassa palaan rikospaikalle myöhempinä kertoina, joskus armahdettuna, joskus muistutettuna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi vanhemmiten osaa antaa armoa itselleen. Taivas ei putoa, vaikka sanoisi jotain tyhmää ja kulkisi hamennhelma sukkahousuissa.

      Poista